Päivä Muumimaailmassa oli ollut pitkä. Mieluiten olisin ajanut suoraan kotiin, syöttänyt pojat ja peitellyt heidät sänkyihinsä. Ikävä kyllä lähikaupan kohdalla oli tehtävä vielä viimeinen pakon sanelema varikkokäynti.

Huomasin kyllä, että seurueestamme lähti ääntä. Automatkalla Naantalista kotiin puheet takapenkillä olivat kääntyneet taas vaihteeksi kakan ja pökäleiden ympärille, eikä varsinkaan pojistani nuorempi tahtonut päästä eroon tästä ihmismieltä alati kiehtovasta teemasta.

Ensin yritin saada poikaa hiljenemään. Sitten lakkasin yrittämästä, en luultavasti enää edes kuullut, toimitin vain ostoksiani yhtä automaattisesti kuin aina. Olin jo maksanut tavarani ja ladoin maitopurkkeja muovipussiin, kun vieressäni ollut noin kuusikymmentävuotias nainen yllättäen puhkesi puhumaan – ei minulle vaan kaksivuotiaalle pojalleni.

”Osaatkos sinä ollenkaan olla hiljaa?” nainen kysyi. Poika mietti hetken ja vastasi sitten. ”Ei minä osaa.” ”No niin minä vähän arvasinkin”, nainen sanoi.

Koetin turhaan etsiä naisen silmistä leikkimieltä. Tosissaan tämä ihminen oli.

Pysyin rauhallisena. Seurasin naista kärrynpalautusjonoon ja mietin, mitä hänelle sanoisin. ”Hei se on kaksivuotias”, sanoin lopulta, omasta mielestäni kohtuullisen tyynesti. ”Ei se ymmärrä. Ei sitä saa käskemällä hiljaiseksi.” ”Se on sellainen kuin sinä opetat sen olemaan”, nainen vastasi. Hymyntapainen kasvoilla oli niin ylimielisen jäätävä, etten osannut sanoa enää yhtään mitään.

Tavallaan ymmärrän naista. Hän oli tullut kauppaan ostamaan kahvia ja ruisleipää, ei kuuntelemaan itselleen vieraan ihmistaimen anaalivaihetta. En väitä, että lasten pitäisi saada melskata julkisilla paikoilla oman mielensä mukaan.

Silti: kaksivuotias on tosiaan kaksivuotias. Hän ei juossut kaupassa ympäriinsä, ei riehunut eikä rikkonut tavaroita. Hän ei ollut vaaraksi itselleen eikä muille. Hän vain metelöi. Sitä paitsi kaksivuotiaan kanssa ei neuvotella. Olisin saanut hänet lopettamaan pökälepuheensa vain nostamalla kohtauksen, joka olisi tuonut Alepaan ääntä ja vimmaa monin verroin enemmän. Sitäkö nainen olisi halunnut?

Pystyn kuvittelemaan itseni naisen silmin. Tuollainen lepsu nykyisä, ei pidä lapsiaan järjestyksessä. Ei opeta heille kuria eikä käytöstapoja, ei aseta rajoja, hemmottelee vain jossain huvipuistoissa. Tällaiseksi on maailma mennyt. Muistikuviensa mukaan nainen on aikanaan kasvattanut omat lapsensa kokonaan toisin. Mutta onko hän todella? En oikein usko. Ihmismieli vain toimii niin, unohtaa perhe-elämän arkisen kaaoksen ja luo vanhemmuudesta kauniin ihannekuvan.

Kyllä minä yritän. Kyllä muutkin nykyvanhemmat yrittävät. Me teemme parhaamme näissä olosuhteissa, jotka väistämättä ovat toiset kuin kolmekymmentä vuotta sitten, sekä aikuisille että lapsille.

Kaikkein eniten olen jälkikäteen miettinyt naisen opettavaista loppukommenttia. Ennen isäksi tuloani kuvittelin ehkä itsekin, että vanhemmat tekevät lapsensa. Eivät siis ainoastaan siitä ja synnytä, vaan muovaavat valmiiksi asti. Äkkiseltään ajatus kuulostaa oikealta, mutta se on itsekeskeistä harhaa.

Olenko päättänyt, että molemmat poikani ovat ulospäin suuntautuneita ja maailmalle avoimia? En. En myöskään ole opettanut heitä puhumaan aina mahdollisimman kovaan ääneen, mutta niin he nyt jostain syystä tekevät. Heidän ominaisuutensa ovat heidän omiaan, heidän taipumuksensa minulle vieraita, enkä minä voi lopulta päättää, miten he maailmassa käyttäytyvät – en edes nyt, vaikka he vielä ovat tavallaan täydellisesti vallassani.  Niin asia on, ikävä ja kyllä ja onneksi. Minun lapseni eivät ole minun.