Eeva

Kaipaan lapsuuden mökkikesiä

Kaipaan lapsuuden mökkikesiä

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 6/2016.
Teksti Eeva toimitus
Mainos

Myönnettävä on, että aina näin juhannuksen häämöttäessä minuun iskee mökkikuume. Oma perheeni ei koskaan ole omistanut kesämökkiä. Mihinpä sitä metsän keskellä kasvava mökkiä tarvitsisikaan.

Isäni oli kotoisin järviseudulta Kannonkoskelta. Muistan, miten hän aina keskikesän koittaessa kävi levottomaksi ja sanoi kaipaavansa järvenrantaan. Etelä-Pohjanmaan lakeudet taisivat tuntua hänestä aina vierailta ja tuulisilta.

Lapsuuden kesinä vietimme säännöllisesti osan lomasta vanhassa kotitalossamme Kannonjärvellä. Paikka oli minulle oudolla tavalla tuttu, vaikka olin vasta hädin tuskin kolmevuotias, kun perheemme muutti sieltä pois. Siitä huolimatta muistin asioita, tapahtumia, ihmisiä ja tunnelmia varhaislapsuuteni kodista ja pihakentiltä. Matka sinne oli aina seikkailu, jota odotin jännityksellä. Eikä vähiten siksi, että perillä odottivat viisi serkkuani, joitten kanssa jaoimme lapsuutemme kesiä.

Vaikka kasvoin lakeuksilla, taisi minuun jäädä annos järvisuomalaisuutta. Kaipuuta auringonkipunoihin laineilla, tervaveneen tuoksuun, ongenkohon tuijotteluun kesäyönä, kuikan huutoihin ja järven ja saunansavujen tuoksuun lauantai-iltana. Haikeuteen, joka kesäiltana hiipii ihmisen rintaan laiturinnokassa.

Monesti juhannusta kaupungissa viettäessäni olen miettinyt, että jotain uupuu. Jotain on kadonnut, jäänyt taakse. Tärkeää ja elävää.

Sitten on mökkeilyn toinen puoli. Miten vaikea on välillä viettää aikaa ja varsinkin käydä nukkumaan toisten kesätanhuvilla. Järvissä on ollut minulle aina jotain mystistä, jopa pelottavaa. Kansanperinteestämme nousevaa kammoa outoja, syviä järvenselkiä kohtaan. Niin kuin niissä olisi jotain uhkaavaa, inhimillistä, tajuista elämää, joka täytyy tuntea, että sen kanssa tulee toimeen.

Arasti olen aina uinut vieraissa vesissä. Lapsesta saakka syvyydet ja järvenpedot ovat väikkyneet mielessä. Jotain alitajuista uhkaa ihminen aina kokeekin tuntemattoman edessä. Auringon laskiessa järvenselän taakse, sen upotessa metsän silhuettiin tunnen usein niin ankaraa haikeutta, ettei sille löydy selitystä. Lieneekö pohjoisen eläjän eristyneisyyden tunnetta? Kaipuuta ihmisten yhteyteen. Johonkin kevyempään, valoisampaan maailmaan, jossa luonto ja valo eivät ole ankaria kuten meillä.

Mutta aamulla kaikki on taas toisin. Mikä autuus on ottaa vastaan nouseva päivä, laiturilla, kahvikuppi kourassa. Seurata kirkastuvaa järvenselkää ja kuunnella lintujen helkkyvää elämää rannan pöheiköissä. Vaan levoton ihmismieli tempaa meidät liian nopeasti irti noista hetkistä. Alkaa tulla kaikenlaista touhua ja huolta mieleen. Päivä alkaa. Millä lie ihminen sen täyttääkään.

Viime viikkojen aikana olen selannut vuokramökkisivustoja ja unelmoinut, että juhannuksena saisi tuoksutella muutakin kuin lämmenneen asfaltin löyhkää.

Vaan vaikea on valita. Ja korostan, että valinnan vaikeus ei tässä ajassa ole oikea ongelma. Mökinvuokraajan pulma on lähinnä lompakon ohuus. Luksusmökit jäävät niille, joilla on varaa maksaa paratiisistaan. Köyhille perheille lähiöiden ostarit jäävät ainoaksi vaihtoehdoksi. Tasan eivät käy onnenlahjat tässä elämässä ja maailmassa.

Tuhansien järvien pirstoma maa ei ole kaikkien onnela. Juhannussaunojen savut leijailevat Saimaan ja Päijänteen yllä kuin kaskisavut ennen muinoin. Toiset raivasivat, toiset möivät ja ansaitsivat.

Vaan yhtä kaikki. Tietyt asiat eivät maailmassa muutu niin kuin toivoisi, että jokainen saisi palasen kaunista kesäämme. Jos ei muuta, niin auringonpaistetta ja kesätuulta, jotka lienevät vielä yhteistä omaisuuttamme.

Loppujen lopuksi lapsuuden kesistä jäi mieleen vain kaikki olennainen. Sateen kasteleman metsän tuoksu, auringossa kuultavat koivunlehdet, kaukaisen ukkosen jyrähdykset, tuulenpyörre viljapellossa. Helteessä väreilevä maantie ja kesän loputtomuus. Lapsuuden kesien loputtomuus.

Lue lisää:

Halusin vain tavallisen puhelimen

Hyvän ystävän tunnistaa sukulaissielusta

Julkaistu: 21.6.2017