Jo monta vuotta sitten matkallani pohjoiseen katselin Kainuun läpi kulkiessani metsän keskeltä kohoavia vaaroja. Vaikka silloin en vielä tiennyt alueesta paljonkaan, jokin siinä vetosi minuun. Kiinnostus jäi itämään.
Kartasta bongasin myyttisiltä kuulostavia paikannimiä, kuten Paljakka ja Kuirivaara. Mietin, oliko Paljakassa oikeasti puuton laki, niin kuin nimi antaa ymmärtää. Tieto Suomen korkeimpiin kuuluvasta vesiputouksesta, Hepokönkäästä, ei ainakaan hillinnyt innostustani alueeseen.
Myös kunnan nimi, jossa vaarat sijaitsevat, kuulosti runolliselta ja kiehtovan erämaiselta: Puolanka.
Auringon laskettua usva nousee Puolangan metsämeren ylle.
Etelä- ja Lounais-Suomesta, jossa suurin osa suomalaisista asuu, matkaa Puolangalle on reilut 600 kilometriä. Matka on lyhyt verrattuna siihen, että Lappiin saa körötellä toistatuhatta kilometriä.
Moni suomalainen matkailee Lapin kohteissa ja maailmalla kaukomaita myöten, mutta oman maamme keskiosa on jäänyt useimmille yllättävän vieraaksi. Syrjäinen ja hiljainen Kainuun maakunta on jäänyt kaikkein vähimmälle huomiolle.
Päätin korjata asian omalta kohdaltani.
Saavun Puolangan kirkonkylään, joka on pieni, mutta viihtyisä asutuskeskus laajojen erämaiden sylissä. Kainuulainen vieraanvaraisuus ja ihmisten välittömyys on aistittavissa jo huoltoasemalla, jossa pysähdyn nauttimaan euron hintaisen kahvikupillisen.
Torin laidalla tutkin opaskarttaa, kun kaksi metsästäjän näköistä miestä lipuu autollaan viereeni. Alamme jutella seudun luontokohteista, ja saan ystävällisiltä paikallisilta hyviä vinkkejä, minne suunnata kamerani kanssa.
Hepokönkään vesiputous on Puolangan tunnetuin luonnonnähtävyys.
Hiukan Puolangan pohjoispuolella avautuu Olvassuon luonnonpuisto, joka kansallispuistoista poiketen on tiukasti suojeltua aluetta eikä sitä ole suunniteltu niinkään retkeilyyn kuin koskemattoman alkuperäisluonnon säilyttämiseen.
Vielä enemmän minua vetää puoleensa Puolangan itäpuolella kohoava vaarajono, jonka helmiin kuuluu Paljakan luonnonpuisto. Siellä saa liikkua vain merkityillä poluilla.
Kirveenkoskemattomat aarniometsät ovat jopa harvaan asutussa luontomaakunta Kainuussa niin harvinaisia, että vähiä jäljellä olevia suojellaan tiukasti.
Nimestään huolimatta Paljakka ei muistuta lainkaan tunturien paljaita kivikkoja ja nummia, vaan sen lakialueet ovat tiheiden naavapartaisten kuusimetsien peitossa. Ilman rinteessä olevaa lampaiden ja maanviljelyksen avoimena pitämää perinnemaisemaa sekä Lakikummun näkötornia maisemien ihailu Paljakalla olisi vaikeaa.
Avarien näköalojen katselemisessa ja kuvaamisessa auttaa Paljakan laskettelukeskus, jonka huipulta näkee kymmeniä kilometrejä joka suuntaan.
Paljakan perinnemaisemaa pidetään avoimena harjoittamalla maataloutta.
Kainuun vaarajono on osa muinaista poimuvuoristoa, joka aikanaan kohosi Alppien kaltaisena jyrkkänä massiivina. Satojen miljoonien vuosien aikana vuoret ovat kuluneet mataliksi ja pyöreälakisiksi vaaroiksi, mutta edelleen ne kohoavat satoja metrejä ympäröivää maastoa korkeammalle.
Suurten korkeuserojen vuoksi Paljakan alueen luonto on erittäin monipuolinen. Vaarat nousevat korkeimmillaan 384 metriin merenpinnasta, ja kasvisto- ja maisematyypit vaihtelevat lyhyelläkin matkalla. Korkeimmat kuuset kasvavat jopa neljäkymmentämetrisiksi.
Vaarat aiheuttavat suuria ilmastollisia vaihteluita. Korkealla sataa runsaasti, sillä vesi tiivistyy pilvien noustessa ylöspäin. Ylänköalueilla voi sataa jopa kaksi kertaa yhtä paljon kuin alamailla.
Tämä luonnontieteellinen fakta vaikutti Kainuun suuren kaivoksen Talvivaaran kohtaloon: sademäärät oli arvioitu maakunnan keskimääräisen vedentulon mukaan, mutta Talvivaara sijaitsee niin korkealla vaara-alueella, että sadetta tuli arvioitua enemmän – mikä aiheutti pahoja ympäristöongelmia veden tulviessa altaista.
Kainuun vaaroilla sataa enemmän kuin niiden alapuolisilla mailla.
Kainuun vaarajono kätkee tummanvihreisiin sisuksiinsa kiehtovia luonnonaarteita, joita tutkitaan Paljakalla olevassa Metsäntutkimuslaitoksen toimipaikassa, Mustakummussa.
Paljakan rehevissä lehdoissa ja kuusimetsien notkelmissa elää monia harvinaisuuksia, kuten orkideoihin kuuluva neidonkenkä ja itäisen taigametsän salaperäinen pikkulintu sinipyrstö.
Alueella on kaksi rotkoa, Helvetinkuoppa ja Pirunkirkko, joka on parikymmentä metriä syvä ja 400 metriä pitkä.
Rotkot ovat syntyneet muinaisiin kallioperän siirroksiin, ja jääkauden sulamisvedet tyhjensivät ne kiviaineksesta.
Kun vaarajonoa mennään reilut kymmenen kilometriä Paljakan luonnonpuistosta pohjoiseen, tullaan alueen ehkä tunnetuimman luonnonnähtävyyden luokse: Suomen korkeimpiin vesiputouksiin kuuluva Hepoköngäs kohisee 24 metrin matkan alas rotkolaaksoon.
Hepoköngäs on tunnettu valtakunnallisesti arvokkaana luontokohteena jo kauan. Sen ympäristössä on 1,5 neliökilometrin laajuinen Natura-suojelualue, jossa elää monia harvinaisia vanhojen kuusimetsien lajeja.
Hepoköngäs on komeimmillaan loppukeväällä, mutta vettä siinä riittää vuoden ympäri. Siksakkia kulkevan lankkupitkoksen ansiosta liikuntaesteisetkin pääsevät tutustumaan tähän kotimaamme luontohelmeen, jonka yllättävän harva suomalainen tuntee.
