Sarajevossa, keskellä kaupunkia on Bosnian sodassa 1992-1995 kuolleiden lasten muistomerkki. Seitsemässä metallilieriössä on yli tuhat nimeä, on synnyinvuotenaan kuolleita, muutaman vuoden ikäisiä, vasta koulunsa aloittaneita ja teinejä. Lapset kuolivat Sarajevon 1425 päivää kestäneen piirityksen aikana. He saivat surmansa kranaatti-iskuissa ja tarkka-ampujien kohteina. Metallilieriöiden edessä on joka päivä tuoreita kukkia, joita lapsensa menettäneet vanhemmat tuovat sinne. Sotaa ei ole unohdettu, vaikka uutta sotaa ei kukaan haluaisi enää kokea. Sodan jälkeen syntyneille koululaisille ei vielä opeteta mitään tästä sodasta, se on liian lähellä ja koko prosessi on Haagia myöten vielä kesken, sanoo sikäläisen katolisen koulun historianopettaja Leonard Valenta. Bosnialaisille se on yhä avoin haava.

Muistomerkki valmistui kolmisen vuotta sitten, ja se on konkreettinen muistutus Jugoslavian hajoamissotien raakalaismaisimmasta sodasta. Sarajevon rinteet ovat täynnä valkoisia hautausmaita, kapeissa valkoisissa hautakivissä on samoja vuosilukuja kuin lasten muistomerkissä, 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa syntyneitä, liian varhain ja aivan turhaan kuolleita. 

Ajatukset kiertyivät muistomerkin äärellä koti-Suomeen, jota Financial Times juuri suitsutti kuusisivuisessa liitteessään rikkaaksi ja onnelliseksi maaksi. Täällä viimeisen vuoden aikana tapahtuneet perhesurmat ja viime viikonlopun Hyvinkään veriteko kertovat kuitenkin suuresta pahoinvoinnista. Ne kertovat syrjäytymisestä, merkillisestä kiusaamiskulttuurista, eriarvoistumisesta ja kilpailuhengestä, jossa vain kovimmat pärjäävät.

Ilta-Sanomien juuri eläkkeelle jäänyt legendaarinen rikostoimittaja Hannes Markkula totesi jäähyväishaastattelussaan, että kaikkein pahinta hänen työssään on ollut kohdata lapsiin kohdistunut väkivalta. 

Se ei näytä maailmasta loppuvan, ei sotaakäyvistä maista kuten Syyriassa, ei edes näennäisesti hyvinvoivasta Suomesta.