Apu

Kehitysvammaisen tyttären myötä Kaija Pakarinen oppi rohkeutta: ”Olen joutunut tilanteisiin, joissa on ollut pakko lähteä puolustamaan lasta”

Kehitysvammaisen tyttären myötä Kaija Pakarinen oppi rohkeutta: ”Olen joutunut tilanteisiin, joissa on ollut pakko lähteä puolustamaan lasta”
Näyttelijä Kaija Pakarinen riuhtaisi irti vakituisesta työpaikasta 48-vuotiaana. Hän uskoi selviänsä vähällä rahalla.

Kaija Pakarinen riuhtaisi 48-vuotiaana, vaikka asiat olivat mallikkaasti. Yksinhuoltajan asuntovelka oli paremmalla puolella, täysi-ikäiseksi ehtineellä kehitysvammaisella tyttärellä alkoi olla omaa elämää, ja Kaija tiesi itse pystyvänsä selviämään hyvinkin vähällä.

Hän siis meni ja irtisanoi itsensä Yleisradion teatteriosaston palkkatyöstä vuonna 2002, pitkän rupeaman ja monien kiitettyjen roolien jälkeen.

– Tuntui, että täytyy tehdä sen mukaan, miltä tuntuu, vaikka se olisikin vastoin yleistä ajattelutapaa: juuri siinä iässä ei pidä turvallisesta paikasta lähteä. Oli vielä tekemättä asioita, jotka eivät voi vakituisessa työssä toteutua. Halusin vielä kokea sen elävän yleisön kanssa tekemisen tv- ja elokuvahommien jälkeen, Kaija Pakarinen sanoo.

Moni alkaa viisikymppisenä varmistella ja jarrutella elämää, jos asiat ovat kohtalaisen hyvin. Pakarinen uskalsi riuhtaista.

– Kesti hetken tajuta, miltä tuntuu, kun saa itse valita työnsä. Miten suuri vapaus se on! En ole päivääkään katunut tätä ratkaisua. Välillä on ollut työttömiä jaksoja, mutta senhän tiesin etukäteen. Jos työtilaisuuksia ei tule, voi ryhtyä itse työllistämään itseään. Se kasvattaa kummasti luovuutta!

– Ilmoitin viisivuotiaana, että minusta tulee näyttelijä. Mistä se tieto tuli, en voi tajuta. Olin silloin nähnyt yhden esityksen, Prinsessa Ruususen Joensuun kaupunginteatterissa.

Enemmän töitä kuin koskaan

Näyttelijä ryhtyi ohjaamaan, opettamaan, kirjoittamaan, olipa pari vuotta Teatterikorkeakoulussa lehtorina.

Nyt 66-vuotiaalla teatterin monitoimijalla on ollut enemmän töitä kuin koskaan ennen.

Yhtä riuskaa riskiä kuin tänä koronakeväänä Pakarinen ei ole koskaan ennen ottanut. Hän tuottaa ja ohjaa ensimmäisen käsikirjoittamansa näytelmän Martan valinta Avoimet ovet -teatteriin. Pieni teatteri, monta näyttelijää ja pandemiaseisaus. Kolme näyttelijää vielä jättäytyi pois koronan takia. Miten talous kestää?

Pakarinen sanoo, että olo on ollut painava, mutta usko unelmaan on pitänyt, vaikka moni onkin neuvonut lyömään hanskat tiskiin ennen kuin on myöhäistä.

Ensimmäisen version näytelmästä hän kirjoitti 12 vuotta sitten Teatterikorkeakoulun maisterintyötä varten, kun Teatterikoulun käyneille annettiin mahdollisuus täydentää opintonsa korkeakoulututkinnoksi. Kun hän tarjosi tekstiä televisioon ja teatteriin, sanottiin, että vielä pitää muokata.

– Panin sen lepäilemään pariksi vuodeksi. Uusi kipinä syttyi, kun sovitin Dostojevskin Idioottia monologiksi. Tuntui, etten pääse eteenpäin, ennen kuin saan näytelmän ulos ja täydeksi yleisön edessä. Ajankohtaisuuttaan teksti ei ollut menettänyt. Tulevaisuus näyttää, oliko fiksu päätös tehdä ensimmäinen versio itse.

"Materiaalinen hyvinvointi ei riitä"

Näytelmän Martta on teologi, joka tekee kirkon tilaamaa tutkimusta jututtamalla ihmisiä metrossa. Ihmisten puheita kuunteli ja keräsi myös Pakarinen reissatessaan metrolla töistä Helsingin keskustasta kotiin Pitäjänmäelle.

– Ihmiset tulevat puhumaan minulle, varmaan niin käy muillekin näyttelijöille. Tunnistavat jotenkin ja ryhtyvät kertomaan elämästään. Monella näytelmään päätyneellä tarinalla on todellinen esikuva. Minulle tulee hyvä fiilis siitä, ettei tämä esikoiseni ole egotyrskäys, jossa oksennan jotakin omaani.

Maailmankuva on silti Kaijan ja Martan yhteinen.

– Ihmisille ei todellakaan riitä materiaalinen hyvinvointi, vaikka se tärkeää onkin. Elämän arvokkuuden ja täyteyden tuntu tarvitsee jonkin henkisen aspektin. Ajatuksen suuremmasta, kaikille ihmisille yhteisestä visiosta.

Kaija Pakarinen on sellainen näyttelijä, jolle ihmiset tulevat herkästi juttelemaan.

"On olemassa rakkaudellinen energia"

– On olemassa korkeampi voima, rakkaudellinen energia. Kun on siihen yhteydessä, elämä on yksinkertaista ja selkeää. Ihminen on läsnä ja luottaa tulevaan. Jos siitä energiasta joutuu sivuun, tulee onneton olo, ei kuulu mihinkään, ihmiset ovat outoja ja vieraita.

Pakarinen miettii, että sitä voimaa voi sanoa vaikka valoksi. Hän sanoo lapsenuskossaan luottavansa siihen, että hyvä on pahaa vahvempi ja voittaa. Itse hän ei kuulu mihinkään kirkkokuntaan.

Martan valinta -näytelmän ensi-ilta on elokuun 19. päivänä 2020. Välillä tuntui kurjalta, ettei projekti saanut yhtäkään yhdestätoista anotusta apurahasta. Business Finlandin myöntämällä kymmenentuhannen euron esitutkimusrahalla Pakarinen pystyi keväällä maksamaan osan ihmisten palkoista.

Anoppihahmo Kaija Pakarinen on ilahduttanut Downshiftaajissa.

"Olen tällainen tapettityyppi, muunneltavissa"

Kaija Pakarisen tapa näytellä on eleetön ja tosi: paljon sisäistä, vähän ulkoista. Roolihahmon sielu ja myös näyttelijän oma näkyvät.

– Näin se on. Ajattelen, että meissä ihmisissä on lopulta paljon samaa. Sama ihmisyys eri olosuhteissa, ajassa ja paikassa. Yritän näytellä sen. Jos minut laitettaisiin tiettyihin olosuhteisiin, miten käyttäytyisin? Mitä se ihminen on joutunut kärsimään, minkä kanssa se elää? Moni asiaa erottaa meitä, mutta olen itsekin aika paljon erilaisia elämänvaiheita kokenut.

Pakarinen on näytellyt poikkeuksellisen paljon suomalaista materiaalia, vanhaa ja erityisesti tuoretta.

– Totta. Ehkä olen niin perisuomalainen! Jos itse saisin määritellä itseni näyttelijänä, toteaisin, että niin sanottu

"Menestykseni johtunee siitä, että en ole erityisen kaunis."

Ei ole paksuja mustia hiuksia, vaan tämmöiset aika ohuet vaaleat.

– Olen tällainen tapettityyppi, helposti muunneltavissa moneen suuntaan. Olen alkanut saada erilaisia rooleja. Se saattaa johtua paitsi piilevästä perushulluudesta, joka ei aikaisemmin tullut näkyviin, myös juuri siitä, että olen kätevästi muunneltavissa, en leimallisesti mitään.

Pieni ja iätön

Iätönkin Pakarinen on. Pienikokoinen, vikkelä ja rauhallinen. Kyselee välillä itse, elämästä utelias. Tähän tapaamiseen hän suhautti polkupyörällä suoraan uimareissulta. Joogaleiri Pärnussa Virossa odottaa parin päivän päässä.

– En ole edes ajatellut eläkkeelle jäämistä. Toivon voivani jatkaa niin kauan kuin terveys kestää ja pää pysyy suhteellisen selkeänä. Niin, että muistan vuorosanat ja tajuan, mitä ohjaaja ajaa takaa. Näytteleminen on osa elämääni ja identiteettiäni, osa minusta toteutuu työn kautta.

Pakarinen miettii, että jos tuntee koko ajan vielä kehittyvänsä ihmisenä, miksi panna piste sille? Sekin hämmästyttää, ettei hän koe itseään iäkkääksi, vaikka kasvot peilissä näyttävät muuta. Usein hän on työryhmän vanhimpia. Silloinhan saa nuoremmilta virikkeitä ajatteluun ja virkistyy!

Hennariikka Laaksola ja Annu Valonen (vas.) ovat naisia Martan valinta -näytelmässä.

Rääkkylässä on parhaat karjalanpiirakat

Pohjois-Karjalan Rääkkylässä, Taipaleen kylässä on Pakarisen kotitalo. Isä oli maanviljelijä ja kyläaktiivi, äiti opettaja. Lapsia syntyi seitsemän vuoden aikana kuusi, yksi pojista kuoli vauvana. Kaija on kuopus.

Kotona Pakarinen käy monta kertaa vuodessa. Yksi veljistä omistaa kotitalon, mutta muutkin saavat sitä käyttää. Perillä on juuret, kaikki tuttu, pihapiiri, metsät ja uimalampi. Tärkeitä lapsuudenaikaisia naapureitakin on yhä siellä, vaikka väkiluku on puolittunut.

– Syrjäinen pitäjä sopii minulle! Elämä on tarpeeksi hiljaista, hidasta ja tapahtumatonta. Siellä on kivoja asioita ja hyviäkin muutoksia. Ja maailman parhaat karjalanpiirakat, hinta 65 senttiä kappale!

Pakarinen määrittelee, että kun hänen ammatissaan työryhmä vaihtuu aina, Rääkkylä pysyy samana. Siellä tietää, kuka on.

– Tiedän, että voisin mennä liiasta julkisuudesta rikki, se ahdistaisi.

Kotoa tuli äidin opettajantyön kautta tietty sivistyspohja ja koulutuksen arvostus.

– Opin lukemaan vasta kolmannella luokalla, mikä ei varmaan ollut äidille helppo paikka. Suutarin lapset kulkee kehnoissa kengissä! Äiti luki iltaisin satuja ääneen koululta tuomistaan ihanista, kauniisti kuvitetuista kirjoista. Ei minulla ollut kovaa tarvetta oppia lukemaan itse, mielikuvitus sai laukata vapaasti!

– Ihme, miten äiti ehti hoitaa kaiken. Hoiti viisi lasta ja työn, leipoi vielä leivät.

Pienellä kylällä kansankynttilä joutui ylläpitämään julkisivua, ja kuopus ei aina ymmärtänyt, millaista sovinnaisuutta se vaati. Siitä Pakarinen on iloinen, että he ehtivät äidin kanssa samalle aaltopituudelle ja tulivat läheisiksi ennen tämän kuolemaa.

Opettajan ja maanviljelijän monilapsisessa perheessä ei rahaa ollut liikaa. Tärkeisiin asioihin sitä riitti.

– Isässä oli vakautta ja suurta elämänviisautta. Isän periaate oli, että jokaiselle lapselleen hän kustantaa ylioppilastutkinnon ja ajokortin. Sitten pitää pärjätä itse. Niin tapahtui. Käytin molemmat kortit!

Arkkitehtuuriopinnoista teatteriin

Koulun jälkeen Kaija opiskeli Teknillisessä Korkeakoulussa arkkitehtuuria pari vuotta. Sitten hän pääsi kolmannella yrittämällä Teatterikouluun. Isä sanoi hienotunteisesti, että päätät itse elämästäsi, mutta sinun sijassasi en vaihtaisi alaa. Sen jälkeen asiaan ei enää palattu.

Pakarinen sanoo usein ihmettelevänsä, miten sisarukset voivat olla niin erilaisia kuin hänen perheessään. Yhteinen lapsuus merkitsee paljon, ja he ovat aina toisilleen läsnä. Vanhin veli on kuollut.

– Hänen kuolemansa oli suuri isku meille kaikille. Vanhempien kuoleman jollakin lailla hyväksyi, mutta kun tämä tyyppi lähti, se sattui ihan hirveästi.

Yksi Kaija Pakarisen elämän suurista vaikuttajista on tytär. Tytti on lievästi kehitysvammainen. Hänellä on geenivirheen aiheuttama Williamsin syndrooma. Kaijan ja Tytin isän avoliitto päättyi, kun tytär oli kolmevuotias. Nyt Tytti on 37-vuotias ja asuu ryhmäkodissa.

Mitä kehitysvammainen lapsi opettaa?

– Olen aika ujo ja arka ollut, mutta tietyissä tilanteissa on ollut pakko lähteä puolustamaan lasta. On joutunut tilanteisiin, joissa vaaditaan rohkeutta ja topakkuutta, lapsen puolen pitämistä. Samalla on alkanut miettiä, että entäs ne erityislapset, joilla ei ole sellaisia vanhempia.

Kaija sanoo joskus yllättävänsä itsensä siitä, että epäilee liikaakin, ei luota ulkopuolisiin. Ylisuojelevuus on tuttua.

– Tytti on opettanut suvaitsemaan erilaisuutta. On vaatinut aikaa osata suhtautua kehitysvammaisiin. Tajuta, että vaikka heillä ei ole samoja kykyjä ja valmiuksia kuin meillä, he ovat silti ihan samanlaisia: tajuavia ja tuntevia. Välillä tapaa ihmisiä, jotka pelkäävät kehitysvammaisia, puhuvat kuin pikkulapselle. Ei tarvitse.

Kaija on oppinut Tytin ohjaajilta, että erilaisille voi sanoa asiat suoraan. Vaikka, että puhut liikaa, en jaksa kuunnella.

– Maailma olisi aivan kauhea, jos täällä ei saisi olla heikompia ihmisiä, jotka tarvitsevat toisten apua. Yhteiskunnan tason määrittelee se, miten se kohtelee heikkoja ja haavoittuvaisia. Tytti on onnekas, kun on syntynyt Suomeen ja Helsinkiin. Olen joutunut näkemään, miten kehitysvammaisten tarpeita voidaan ohittaa ja laiminlyödä.

"Itseään ja näkemyksiään pitää puolustaa, vaikka kiltti olisikin."

Senkin Kaija Pakarinen sanoo Tytin kautta oppineensa, ettei ole mitään syytä korottaa itseään mihinkään, kukaan ei ole toista arvokkaampi tai hienompi. Itseään ja näkemyksiään pitää puolustaa, vaikka kiltti olisikin.

– Ikä on tuonut aika paljon rohkeutta. On tullut kanttia olla miettimättä, mitä toinen osapuoli ajattelee, että loukkaantuukohan.

Kaija palaa siihen, miten paljon ihmisissä on samaa. Sama ihmisyys on oudoissa roolihahmoissa, kehitysvammaisissa ja kolmannen maailman ihmisissä, joita hän tapasi reppureissuilla Perussa, Intiassa ja Senegalissa. Perun ylängöillä ihmisillä oli pulaa materiaalisesta hyvästä, mutta iloa ja toivoa riitti.

– Me happanemme ilottomina liian materian alle.

Mikä sinua ilahduttaa?

– Luonto, ulkona oleminen, eläimet, kasvit. Vastaan tulevat kissat ja koirat, niiden vilpittömyys hellyttää. Iloinen olen tyttärestä, äitiyden opettamasta epäitsekkyydestä. Suuri ilonaihe ovat mielekkäät työt ja se, että olen tässä iässä työkykyinen.

Kymmenisen vuotta sitten Helsingin Ullanlinnaan muuttanut Pakarinen sanoo ilahtuvansa päivittäin vanhan kaupunginosan kauneudesta: pienistä puistoista ja kujista, kuppiloista, kivijalkaliikkeistä, persoonallisesta arkkitehtuurista, lapsista ja vanhuksista kadulla.

Ja merestä. Kylmävesiuimareista on tullut ystäviä, joiden kanssa matkustetaan ja harrastetaan. Omasta pienestä kaksiosta, jonne Tytti mahtuu kyläilemään ja joka paljastui runoilija Mirkka Rekolan viimeiseksi asunnoksi.

Korona-aikanakin Kaija sanoo nähneensä monen monta kertaa, miten hyvää tapahtuu.

– Ihminen kohtelee toista hyvin. Nuori auttaa vanhuksen yli kadun, joku kohtelee alkoholistia ystävällisesti. Arjen pienet hyvät teot, pyyteetön hyvyys. Perusoivallus koronakriisistäkin voisi olla: vähemmän on enemmän.

Kaija Pakarinen

  • Syntyi: 7.1.1954 Rääkkylässä.
  • Asuu: Helsingissä.
  • Perhe: 37-vuotias tytär Tytti.
  • Ajankohtaista: Kaija Pakarisen tuottama, ohjaama ja käsikirjoittama esikoisnäytelmä Martan valinta tulee ensi-iltaan teatteri Avoimissa ovissa 19.8.2020. Heidi Köngäksen Sandra-monologin esityksiä yhdessä sellisti Lea Pekkalan kanssa eri puolella maata.

Päivitetty 12.8. – Ilmestynyt 30.7.2020

Julkaistu: 12.8.2020
2 kommenttia