Kulttuuri
Image

Kahden maailman asukit

Kahden maailman asukit

Sueden velloessa Mitski heittäytyy, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Teksti Samuli Knuuti
Kuvat Anja Reponen

Kolumni on julkaistu Image-lehden numerossa 9 / 2018.

Miksi kuuntelemme popmusiikkia? Helppo vastaus on, että teemme niin tarttuvien kertosäkeiden ja koukkujen takia. Toinen vastaus on se, että kuuntelemme popmusiikkia, koska se opettaa meille mitä tuntea elämämme kulloisessakin tilanteessa.

Todistuskappale A on Sueden uusi, kahdeksas (!) albumi The Blue Hour, jolla Brett Anderson, 50, kavereineen opettaa meille keski-ikäisille miltä keski-iän pitäisi tuntua. Koska olemme melodramaattista sukupolvea, ikääntymisemmekin pitäisi olla melodramaattista – ja siksi kriitikkonne, 48, samastuu jylhästi Andersoniin, joka sopii treffejä kaatopaikoille (Wastelands) ja julistaa että elämä on kultaa, kaikesta huolimatta (Life Is Golden).

Kyllä, Suede on saapunut keski-ikään, mikä on kalenterillisesti väistämätöntä. Mutta yllättävää on, miten luontevasti he siinä onnistuvat. Jo edellinen levy Night Thoughts (2016) julisti tietoisuutta takaseinän lähestymisestä, ja The Blue Hour vie kehityskulun entistä pidemmälle.

The Blue Hourilla on toki klassista kitara-Suedea, mutta valtaosan ajasta ilmatilan valtaavat kuorot, viulut, puheosuudet. Tämä on albumi taidemuotona, jotakin enemmän kuin vain pino poplauluja, he haluavat sanoa, ja onnistuvat siinä. Coming Upin (1996) hittikooste on mennyttä maailmaa, nyt ollaan aikuisia ja kimurantteja – ja useimmiten sydäntäsärkevän hienolla tavalla. Wastelands, Mistress ja Life Is Golden ovat perus-Suedea parhaimmillaan, kun taas Flytipping ja As One ovat jylhintä mihin yhtye on kyennyt Dog Man Starin jälkeen.

Haastatteluissa Anderson on puhunut ”Suede-maailmasta”, johon jokaisen hänen yhdessä kitaristi Richard Oakesin ja kosketinsoittaja Neil Codlingin kirjoittaman biisin täytyy kuulua. Kun he vuosituhannen vaihteessa yrittivät paeta itse rakentamasta Suede-maailmastaan, tuloksena oli bändin uran kaksi heikointa albumia, joita seurasi vuosikymmenen levytystauko. The Blue Hourin suhteen moista ei tarvitse pelätä, sillä albumi voisi olla Suede-maailman keskuspuisto.

Todistuskappaleen B meille tarjoilee japaninamerikkalainen Mitski, 27, joka ikänsä puolesta voisi olla Brett Andersonin tytär. Jos Suede tarvitsee laajakankaan näyttääkseen meille näkemyksensä maailmasta, Mitskille tuntuu riittävän lautasliina. Hänen laulunsa ovat intiimejä välähdyksiä ihmissuhteista, ne harvoin harhailevat kovin pitkälle yli kahden minuutin.

Silti Mitski mahduttaa jokaiseen kaksiminuuttiseensa kokonaisen kaipuun, halun ja sydänsurujen universumin. Musiikillinen toteutus puolestaan liikkuu Why Didn’t You Stop Men elektropopista Lonesome Loven miniatyyri-countryyn. 32 minuuttiin mahtuu 14 tällaista pienoiseeposta, musiikillista dim sum -annosta, joiden jälkeen albumin äärestä poistuu kylläisenä.

Käsitellyksi tulee myös kuuluisuus, josta Mitski on saanut oman osansa edellisellä albumillaan Puberty 2. ”I gave too much of my heart tonight”, hän laulaa ilmeikkäällä lauluäänellään kappaleella Remember My Name, ”Can you come to where I’m staying and/Make some extra love/That I can save till to tomorrow’s show”. Kun ammentaa omasta elämästään, on aina vaarana se että elää vain voidakseen kirjoittaa siitä kappaleita.

Lienee karkeaa ylitulkintaa ajatella Mitskin kappaleiden lyhyyden johtuvan kärsimättömyyden ajasta, jossa hän on kasvanut. Streamauspalveluiden aikana kaksi minuuttia on ikuisuus, sillä lähellä on aina nappula, jonka avulla pääsee hyppäämään seuraavaan, toivottavasti mielenkiintoisempaan kappaleeseen. Todennäköisempi selitys on omaperäisen laulunkirjoittajan oivallus siitä, että jo kolmen minuutin popkappaleen konseptissa on usein minuutin verran kuollutta ilmaa.

Be The Cowboyn kappaleet kuvaavat kaksikymppisten ihmissuhteita kuin ne olisivat maailman tärkeimpiä asioita – mitä ne tietysti ovat niitä reaaliajassa eläville. ”I know I kissed you before, but I didn’t do it right”, Mitski laulaa kappaleella Pink In The Night, ja sitä seuraavaan, toistuvaan säkeeseen ”Can I try again?” hän lataa kuulaaseen ääneensä kokonaisen kirjeenvaihdon verran paatosta.

Siinä missä Suede antaa kuulijalleen luvan velloa, Mitski kannustaa heittäytymään; Brett Anderson saattaa nähdä lätäkössä häivähdyksen ikuisuutta, mutta Mitski näkee siinä itsensä ja onnistuu saamaan sen kuulostamaan maailman lumoavimmalta näyltä.

Julkaistu: 9.10.2018