Ei sote enää yhtä miestä kaipaa.

Näin olisi Jyrki Katainen voinut sanoa lauantaina ilmoittaessaan kymmenvuotisen vaiheen tulevan päätökseen. Vaiheesta hän nimenomaan puhui, mutta mihin tahansa korkeaan EU-virkaan Katainen pyrkii ja pääseekään, vain yksi asia muuttuu isosti, ja se on kampanjoinnista irti pääseminen.

Puoluejohdolta edellytetään paljon, mutta erityisesti kahden hyvin erilaisen lajin hallintaa: kykyä johtaa organisaatio voittoon ja kykyä saada asioita aikaiseksi. Ensiksi mainittu on paljon kuluttavampaa ja jälkimmäinen useimpien mielestä mukavampaa, vaikka vääntää pitääkin muiden kanssa – mutta sentään kabineteissa kaltaistensa joukossa. Kataisella kymmeneen vuoteen mahtui  kahdeksan vaalikampanjaa, hyvinkin kolme vuotta elämästä yhtä voittamisen pakkoa ja rypistämistä kameroiden paahteessa.

Ovat seuraavat kymmenen vuotta mitä hyvänsä, samanlaisia kahvitteluja toreilla räntäsateessa, kannanmuodostusta nupukivien käytön päästörajoihin kesämökillä tai seitsemännensadannen kerran vastaamista siihen, onko Kreikan tuki pois eläkkeistä, ei ole edessä. Pahvimukit vaihtuvat pysyvästi posliinikalustoon.

Vaikka pääministeri on vaihdettavissa, sillä on seurauksensa. Keskusta ei koskaan saanut hyökkäysvaihdetta päälle kompastelevan ja kyllästyneen Vanhasen vaihduttua Mari Kiviniemeksi edellisen hallituksen loppumetreillä. Kataisen poisjääminen tapahtuu rauhallisemmissa merkeissä: kokoomuksen kannatus on kuosissa, isot sote- ja säästöväännöt takana, hallituksessa on mistä valita.

Mutta europarlamentista puheenjohtajuutta ei pysty hoitamaan. Ei edes Timo Soini pystynyt kauan moiseen. Alexander Stubb ja Henna Virkkunen eivät voi oikein keskeyttää eurovaalikampanjaansa, mutta eivät myöskään keskittyä puheenjohtajakampanjaankaan. Jo se nostaa Jan Vapaavuoren asemia, sillä Kataisen seuraaja valitaan tästä kolmikosta, ellei ihmeitä tapahdu.

Monet pitävät Vapaavuorta oikeistolaisena, vielä useammat omatahtoisena. Vapaavuori on yhdistelmä politiikan valtaa talouselämän edessä puolustavaa poliitikkoa, joka kuitenkin edistää yrittäjyyttä ja teollisuutta. Maankäyttökysymyksissä hän on löytynyt vihreiden kanssa samalta puolelta, ydinvoima-asioissa taas päinvastaiselta. Teollisuuden kaveriksi profiloituvan Antti Rinteen kanssa hän on täsmälleen eri mieltä siitä, pitääkö yhteistä rahaa heittää surutta ylivelkaisten telakoiden satama-altaisiin. Luokittele nyt siinä sitten oikeita ja vasempia.

Kokoomuksen uudet kuviot saavat sen aikaan demareissa, että Jutta Urpilaisen kannatus saa lisää tuulta purjeisiin. Rinteen tukijoiden öykkäröinti ”tiedätkö Jutta ettei sua kukaan kannata” -lähetystöineen ehti jo ärsyttämisellään käynnistää pelin tasoittumisen, eikä olisi mikään ihme, että tutusta ja turvallisesta haetaan sittenkin totuuden hetkellä enemmän turvaa.

Ja kyllä Jutta osaa kipakkakin olla – en ole varma, haluaisinko, että pimeällä kujalla tulisi vastaan mieluummin kaappimainen Rinne kuin taisteleva Urpilainen.

Kannattaa panna myös merkille Timo Soinin sivulause viime viikolla kirjansa julkistamisen yhteydessä: hän tähtää vaalien jälkeen ulkoministeriksi – ei siis enää suurimman puolueen pomoksi. Rinne, Soini, Sipilä... kaikkien kiri saattoi alkaa liian aikaisin. Joten kannattaa varautua myös siihen, että kun kokoomus valitsee maalle pääministeriä kesäkuussa Lahdessa, siellä valitaan pääministeri – ei tynkäkaudeksi, vaan viideksi vuodeksi.

Kintaalla twiitaten

Kykypuolue Kokoomus panostaa elämänhallintaan myös tykypuolueena.

Jyrkinkin johtajavaihdos jää puolueen linjanmuutoksena lieväksi.

Liikanen, Rehn, Katainen – voe mahoton, savolaiset omivat edelleen komissaarin paikan.