Kävin katsomassa Aki Kaurismäen Le Havren. Se oli ihana. Hyväsydämiset, oikeamieliset ihmiset tekivät pyyteettömiä tekoja. He tunsivat naapurinsa, juttelivat keskenään kaupassa ja korttelikapakassa, pitivät toisistaan huolta. Kun viaton pakolaispoika joutui virkavallan vainoamaksi, he yhdistivät voimansa ja ryhtyivät taisteluun.

Elokuvan rytmi oli yhtä verkkainen kuin Kaurismäellä aina. Värit olivat lempeästi haalistuneet, kuvat suorastaan hellivät silmiä. Oli aikaa rauhassa katsoa ja ajatella, uppoutua elokuvan maailmaan.

Leffan jälkeen suomalainen nykytodellisuus tuntui kovin kolkolta. Elokuvateatterin aula Oulussa oli täsmälleen samanlainen kuin Helsingissä tai Turussa tai Tampereella, samanlainen kuin Sydneyssä tai Los Angelesissa. Ulkona McDonald’sin mainoskyltit valaisivat autiota, syyspimeää toria. Mieleen nousi melankolisia kysymyksiä.

Milloin ja miksi olemme antaneet tämän tapahtua? Miksi elinympäristömme on nykyään tällainen, näin etäinen, näin persoonaton? Miksi ketjuravintolat ja ABC-huoltoasemat ympäröivät meitä? Miksi pieniä romanttisia elokuvateattereita ei enää ole? Miksei kukaan koskaan puhu mitään ihmisille, joita ei ennestään tunne?

En varmasti ole ainoa suomalainen, joka toisinaan miettii tällaisia. Ilmassa on voimakas yhteinen kaipuu johonkin menneeseen, parempaan ja aidompaan aikaan.

Tässä enimmäkseen ikävien uutisten kaoottisessa virrassa tunne on helposti ymmärrettävä. Välillä kieltämättä vaikuttaa siltä, että nykyaika on karannut lopullisesti käsistä. Ainoa mahdollisuus on siis kääntää kellon viisareita taaksepäin ja palata sinne jonnekin, mistä aikanaan lähdimme. Sitähän perussuomalaisetkin äänestäjilleen lupaavat: paluuta siihen lähihistorian vaiheeseen, jolloin kaikki oli vielä hyvin.

Enää pitäisi vain tietää, milloin se vaihe oli. 70-luvullako, silloin kun idänkauppa turvasi työpaikat ja valtioiden rajat hillitsivät globaaleja pääomavirtoja? Vai jo aiemmin, joskus 50-luvulla, silloin kun maaseutukin vielä oli elossa ja pienimmässäkin kylässä oli kauppa, posti, baari ja elokuvateatteri? Mistä löytyy se idylli, jonka olemme menettäneet?

Ikävä totuus taitaa olla, ettei sellaista ole koskaan ollutkaan. Ihmismieli katsoo luonnostaan taaksepäin, sillä menneisyydessä on se selkeys ja turva, joka nykyhetkestä puuttuu. Tulevaisuus on meille tuntematon, ja nykyisyys vyöryy ylitsemme. Ainoastaan menneisyydestä voi kertoa tarinan.

Tarina taas on aina siloteltu versio todellisuudesta. Aika kultaa muistot, niinhän sanotaan, ja niin todella on. Jos menneisyydessä ei ole tapahtunut mitään todella ikävää, hyvä nousee pintaan. Muisteli ihminen sitten entistä parisuhdettaan tai menneitä vuosikymmeniä, huonot puolet yleensä ennemmin tai myöhemmin unohtuvat. Parempi tietysti niin päin. Muutenhan elämä olisi murheellista ja katkeraa.

Mutta koska muisti johtaa harhaan, menneisyys ei käy tulevaisuuden tienviitaksi. Eivät ihmiset 50-luvulla ajatelleet elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Päinvastoin, he pyrkivät kaikin voimin kohti vauraampaa, helpompaa ja vähemmän työteliästä tulevaisuutta. Todennäköisesti juuri tästä pyrkimyksestä syntyi se yhteishenki, jota nyt kaiholla muistellaan.

Mikään yhteiskunta ei ole koskaan muuttunut paremmaksi sulkeutumalla kuoreensa ja katsomalla peruutuspeiliin. Tämä ei käsittääkseni ole niinkään mielipide kuin maailmanhistorian moneen kertaan vahvistama totuus.

Se taas ei tarkoita, ettei kadonneesta menneisyydestä voisi yrittää tuoda nykyhetkeen sen kauniita puolia. Vähän enemmän yhteistä, vähän vähemmän yksityistä. Vähän enemmän uhrauksia, vähän vähemmän vaatimuksia. Kenties enemmän pitkiä puheluja ja kahdenkeskisiä kohtaamisia, vähemmän tekstiviestejä ja Facebook-päivityksiä. Jos maailmamme muistuttaisi edes vähän enemmän Le Havren maailmaa, se olisi aika paljon parempi.

On vain muistettava, ettei onnellisen yhteiskunnan mallia löydä varastoituna menneisyydestä. Ainoa mahdollisuus on toimia tässä ajassa, pyrkiä omilla toimillaan parantamaan ympäristöään ja suunnata eteenpäin.