Apu

Kaapparin uusi elämä



Kaapparin uusi elämä

Muistatko Aarno Lamminpartaan, Suomen ensimmäisen lentokonekaapparin, josta tehty elokuva saa 18.1. ensi-iltansa? Apu sai 2011 harvinaisen haastattelun Lamminpartaasta hänen kotonaan Ruotsissa. Lue kaapparin huikea tarina! Teksti Juha Kauppinen.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Kari Kaipainen

Tutut tummennetut silmälasit erottuvat ihmisjoukosta. Samanlaiset päässään tämä mies otti vastaan valtavan mediajulkisuuden 33 vuotta sitten ja oli hetken Suomen seuratuin ihminen.

Hän puristaa kättä ja kysyy, miten matka meni.

Symboliikkaa. Sitä kai on tulvillaan tilanne, jossa lentokonekaappari ottaa vieraita vastaan lentokentällä.

Paikka on keskikokoinen kaupunki Keski-Ruotsissa. Mies, jota kättelen, on vaihtanut nimensä ruotsalaiseksi.

Tämännimisiä lienee Ruotsissa kymmeniätuhansia.

Mutta joskus kauan sitten, toisessa todellisuudessa, hän oli Aarno Lamminparras, liikemies, joka ajettuaan bisneksensä kivikkoon päätyi huuruisissa tunnelmissa kaappaamaan Finnairin matkustajakoneen.

– Talousvaikeudet, nepä hyvinkin, Lamminparras tuhahtaa myöhemmin, istuessamme hänen viihtyisässä ja valoisassa lähiökodissaan.

Neljä huonetta, keittiö, makuuhuone ja heittiö, hän toteaa asunnostaan, jossa asuu yhdessä ruotsalaisen vaimonsa kanssa. He ovat olleet naimisissa 24 vuotta, vuodesta 1987.

– Konkurssistani oli jo pari vuotta aikaa. Ei se ollut mikään syy teolleni.

Teko. Lamminparras ei käytä sanaa lentokonekaappaus. Eikä hän halua olla ”kaappari”.

Teosta on kauan, ja Lamminpartaan myöhempi elämä vivahteineen on oikeastaan kaunis, sellainen, että sitä ajatellessa mieleen pyrkii sana sovinto.

Tuntuu, kuin Lamminparras olisi sittemmin elänyt sovittaakseen tekoaan.

Tekemällä työtä, hoitamalla sairasta vaimoaan hän on päivä päivältä painanut alas tuota kaksiulotteista pahvikuvaa, ”kaappari Lamminparrasta”.

Hintaa voi pitää kovanakin: jättää kokonainen elämä, vaihtaa identiteettiä.

– En kuitenkaan ole tappanut ketään, järjestänyt sellaista murhenäytelmää, mikä tämä minun näytelmäni sitten onkaan.

KANSAKUNTA HUOKAISI, kun siisti, pikkutakkiin ja solmioon pukeutunut mies viimein astui tummennetuissa silmälaseissaan ulos matkustajakoneesta, Oulunsalon kentällä. Oli lokakuun ensimmäinen päivä 1978.

Kaapparin taru oli lopussa, ja hän tiesi sen. Lamminparras oli pyytänyt vielä palvelusta: että saisi viettää vaimonsa kanssa vuorokauden kotonaan ennen pidätystä. Poliisi myöntyi, mutta eihän lupausta tietenkään pidetty. Kaappaaja pidätettiin kotonaan vain tunteja draamasta.

Tultuaan koneesta Lamminparras istui Ford Cortinan kyytiin. Auto kiidätti hänet vaimoineen lentokentältä Nokelantielle, kotiin.

Lamminparras muistaa tuokiokuvan.

– Kysyin, miksi kadunvarret ovat täynnä ihmisiä, onko täällä joku kulkue, Lamminparras kertoo.

Vaimo vastasi: ei, ne ovat tulleet sinua katsomaan.

Kaappaus oli alkanut edellisenä päivänä, syyskuun viimeisenä. Mediamylläkkä oli valtava lehtien ja television seuratessa herkeämättä Lamminpartaan liikkeitä.

Hän oli ilmaantunut koneen ohjaamoon ja hetken rupateltuaan vaatinut kapteenia pistoolilla uhaten lentämään ensin Helsingistä takaisin Ouluun, Helsinkiin ja sitten taas Amsterdamin kautta Ouluun, jonne kone päätyi 20 tuntia kaappauksen alkamisen jälkeen.

Tunnetuin koneen matkustajista, Suomen euroviisuedustaja Monica Aspelund, ja muut panttivangit oli vapautettu vähitellen.

Oulussa olivat jäljellä enää koneen kapteeni ja perämies sekä yksi lentoemännistä.

Lamminpartaalle oli toimitettu lunnasrahoja vähin erin pysähdyksillä yhteensä 875 000 silloista markkaa: SOS-lapsikylälle, Kaunialan sotavammasairaalalle, Lamminpartaalle itselleen sekä tämän vaimolle. Osa rahoista odottaisi kotona, vaimo sanoi autossa.

Todellisuudessa Lamminparras ei tietenkään saanut pitää rahoja. Oikeus päinvastoin määräsi hänelle maksettavaksi tuntuvan summan korvauksia.

Ruskean 1970-luvun Cortinan kaartaessa Nokelantien pihaan, näytelmän ollessa poliisien viimeistä rynnäkköä vaille valmis mielessä takoo kysymys: miksi?

AARNO LAMMINPARRAS ja hänen nykyinen vaimonsa ovat asuneet samaa kaunista lähiökotiaan kaikki 24 yhteistä vuottaan. Eteisestä tullaan olohuoneeseen, jonka seinät ovat täynnä porsliinilautasia – Lamminpartaan vaimo harrastaa niiden keräilyä – ja siitä käytävään, jonka päissä ovat Lamminpartaan työhuone ja pariskunnan makuuhuone.

Käytävän seinällä roikkuvat hirven sarvet.

– Niistä en luovu, Lamminparras sanoo naurahtaen.

– Löysin ne Luiron erämaasta, koskahan se oli? Vuodesta 1953 olin siellä monina kesinä uitossa.

Siis 12-vuotiaasta. Lamminparras on syntynyt 1941.

Luirojoki virtaa läpi erämaan, Luirojärvestä ensin Lokan tekoaltaaseen ja sitä kautta Kitis-jokeen. Kitinen puolestaan laskee Kemijokeen.

Kemijärvi on Lamminpartaan kotikaupunki. Luirolta tuli sekä mieluisia että vihoittelevia muistoja.

– Tukkijätkät sanoivat, että älä sinä heittele tukkia noin rivakasti, muuten tunnet jo 45-vuotiaana kropassasi, koska matalapaine on tulossa.

Lamminparras ei totellut – ja niinpä hän on jo hyvissä ajoin aavistanut säryistään senkin matalapaineen, joka nyt makaa Keski-Ruotsin päällä.

– Parhaan elämänohjeen sain vanhalta tukkimieheltä, joka sanoi, että vaimo pittää ottaa vähintään 500 kilometrin päästä kotikylästä, Lamminparras kertoo puoliksi huvittuneena, puoliksi tosissaan.

– Erämaa on minun maisemani. Siellä olen muistoissani, luonnon keskellä, rauhassa. Otan vettä lähimmästä joesta ja keitän kahvit.

ANNA LAMMINPARRAS, Aarno Lamminpartaan äiti, jäi leskeksi 43-vuotiaana, vuonna 1948, kun Aarno oli seitsenvuotias.

– Isä oli sodassa, enkä muista hänestä juuri mitään. Minulla on kuva, jossa hän pitää minua sylissään sotilaspuku päällä.

Isä kuoli sydänvaivoihin suvun miesten tapaan.

– Angina pectoris. Viimeksi se vei isän veljenpojan. Anna Lamminparras oli Kemijärven merkkihenkilöitä. Hänelle on omistettu luku Kemijärvestäkertovassa kirjassa Jos tikka on kirjava, elämä on kirjavampi. Lamminpartaalla on äitiään kohtaan ristiriitaiset tunteet.

– Äiti perusti viisi osuuspankkia Kemijärvelle ja lähikuntiin.

Ensimmäinen nousi Lamminpartaan mukaan mutkattomasti: muuan maanviljelijä antoi äidille viisikymmentä markkaa ja sanoi, että ”perusta Anna pankki”.

– Hän oli ensimmäisiä naisia, joille myönnettiin osuustoimintaliikkeen perustaja Hannes Gebhartin mitali.

Sen Anna Lamminparras otti vastaan – mutta ei kauppaneuvoksen titteliä.

– Osuuspankki yritti sitä hänelle hankkia.

Ei huolinut. Sanoi, että kun ei kerran aikanaan kiitetty, ei tarvitse nytkään kiittää. Lamminpartaan äiti jäi sairaseläkkeelle nuorena.

– Meidän välimme olivat hyvin läheiset.

Liian läheiset, Lamminparras sanoo. Tulivat teini-ikä ja tytöt, joita piisasi.

– Kävin tanssimassa Kemijärven VPK:n lavalla. Äiti ei sitä sulattanut. Hän soitteli tyttöjen vanhemmille, että teidän tyttö ei ole riittävän hyvä tälle pojalle.

– Siis halusi hallita minua. Kukaan ei kelvannut. Lamminpartaan vapaustaistelu jatkui hänen lähtiessään Kemijärveltä Ouluun armeijaan vuonna 1963.

– Jäin varusmiespalveluksen jälkeen armeijaan töihin. Äiti soitti eräällekin esimiehelleni ja ilmoitti, että poika ei pidä yhteyttä.

Se oli tietenkin nöyryyttävää.

– Myös äidin suku koetti käskeä ja ohjailla, mitä minun pitää tehdä.

– Ja omaa elämää siinä piti muka olla rakentamassa, Lamminparras muistelee päätään pyörittäen.

Sitten Lamminparras tapasi tulevan ensimmäisen vaimonsa, oululaisen junankuljettajan tyttären.

– Hänen ja äidin ensi tapaaminen oli kauhea. Äiti haukkui minut pataluhaksi sanoen, että tästä pojasta ei sitten ole vaimoa elättämään.

Lamminparras meni salaa naimisiin.

– Häät olivat vuonna 1966 Karjasillan kirkossa Oulussa, todistajina työtoverit.

– En ottanut huomioon, että kun meidän kuulutuksemme luettiin kirkossa, siellä oli tietenkin äidin uskovaisia sukulaisia, ja tieto kulkeutui äidille Kemijärvelle, Lamminparras huokaa.

– Tämä menee nyt turhan syvälliseksi. En tietenkään väitä, että minun tekoni olisi kenenkään muun syy kuin minun itseni. Minä tein päätöksen ja kannan vastuun, hän sanoo kaappaukseen viitaten.

– Mutta olkoon taustana, Lamminparras sanoo tovin mietittyään.

YLI KYMMENEN VUOTTA häiden jälkeen, syyskuussa 1978, Aarno Lamminparras seisoo Caravelle-matkustajakoneen ohjaamossa, jonne hän on pyytänyt päästä tutustumaan lennolla Oulusta Helsinkiin.

Hän on vielä jokamies Lamminparras.

Hän on joitain vuosia aiemmin jättäytynyt pois armeijan leivistä, ryhtynyt automyyjäksi ja opiskellut samalla itsensä merkonomiksi.

Hän on perustanut yrityksiä, onnistunutkin joissain bisneksissään, mutta viimeksi karille on ajanut vientiyritys.

Lamminpartaan äiti on kuollut joitain vuosia aiemmin.

Kone lähestyy Helsinkiä. Lamminparras on yhä ohjaamossa ja rupattelee kapteenille ja perämiehelle, jotka valmistautuvat laskeutumiseen. Lentoemäntä tulee ovelle ja ilmoittaa Lamminpartaalle tiukkaan sävyyn, että tämän on siirryttävä paikalleen.

Lamminparras ei tottele. Lentoemäntä toistaa sanat entistä vaativammin.

Lamminparras tuijottaa eteensä. Hän on juonut, mutta ei liiemmin humalassa. Sekavan tilan voi aistia. Tuomioistuimen mukaan Lamminparras on tekohetkellä alentuneesti syyntakeellinen, siis ei täysin tolkuissaan.

– Lentoemäntä oli hyvin tiukkasanainen, Lamminparras muistelee.

Hän istuu olohuoneessa, tuolilla, ikkunan edessä, kevät takanaan. Parvekkeen ovesta kuuluu, kuinka lokit kalkattavat sinitaivaalla.

– Hän tuntui siinä minun silmissäni jotenkin…aggressiiviselta, Lamminparras sanoo viimein.

Lentoemäntä teki työtään, tietysti. Kun kone on laskeutumassa, matkustajien on siirryttävä matkustamoon.

– Mutta minä ajattelin, että nyt ei perkele enää akat minua komentele.

Lamminparras veti aseen esille povitaskustaan. ”Mitä minä olen oikein tekemässä”, hän ajatteli, mutta se ei enää auttanut. Hänestä oli jo tullut mies, joka muistettaisiin aina Suomessa kaappari Lamminpartaana.

– Monet ovat ihmetelleet, miksi komensin koneen edestakaisin Ouluun, Helsinkiin, Amsterdamiin… vastaus on, että ostin  aikaa.

Ei ollut muita tarkoituksia. En ollut suunnitellut sitä etukäteen.

– Olin lähtenyt kotoani sillä mielellä, että en enää palaa sinne. Olin tehnyt tilit selväksi vaimoni kanssa. Olimme päättäneet erota.

– Minun oloni oli surullinen ja painava, Lamminparras kertoo rauhallisesti.

– Miksi minä tein sen? En minä tiedä.

– Ruotsissa on sanonta ”han sprang in i vägget”.

Lamminparras kertoo kirurgista, joka leikkasi hänet ja ”juoksi seinään” vain päivää myöhemmin.

– Hänet haettiin sieltä klinikaltaan. Mieli kiehuu yli laitojen. Ei sitä voi selittää.

Entä ase, joka Lamminpartaalla oli mukanaan?

– Minä olin ottanut mukaan tärkeimmät tavarat kotoani, koska en ollut enää palaamassa, Lamminparras vastaa ja muistuttaa, että aseet olivat hänelle arkipäivää. Takana olivat lapsuuden ja nuoruuden metsästysvuodet Kemijärvellä ja vielä lisäksi lyhyt sotilaan ura.

”STÖRST AV ALLT är kärleken” lukee Lamminpartaan ja hänen vaimonsa sängyn yläpuolella seinällä pienessä sydämenmuotoisessa taulussa.

Lamminparras puhuu vaimolleen tämän tästä kesken haastattelun.

– Är du trött, snälla, måste du vila?

Oletko väsynyt, pitäisikö sinun levätä?

He ovat olleet yhdessä 24 vuotta, vuodesta 1987. Vuonna 1992 vaimolla todettiin Parkinsonin tauti. Viime keväänä vaimo sai vakavan infektion.

Sen aiheutti stimulaattori, joka hänellä on rinnassaan. Stimulaattoreita asennetaan erityisesti niille Parkinson-potilaille, joilla on paha vapina.

– Ilman laitetta vapina olisi nyt niin paha, että hänestä pitäisi pitää kiinni. Siitä menee piuhat suoraan päähän.

– Tulehdusta hoidettiin ilmeisesti liian lyhyellä lääkekuurilla, eikä se tappanut bakteeria

kokonaan. Tulehdus levisi rinnasta kohti aivoja. Siinä oli lähtö lähellä.

Lamminpartaan vaimolle on luvattu aika polvileikkaukseen kuuden viikon päähän, viimein, kahden vuoden odottelun jälkeen.

– Olemme olleet yhdessä vuorokauden ympäri 20 vuotta, Lamminparras sanoo ja katsoo suoraan silmiin.

– Se on pitkä aika, kun hän on minusta hyvin riippuvainen.

– On meillä päiviä, jolloin eivät harakatkaan uskalla istua talon katolla. Hän pitää minulle jöötä, ja minä tiedän hänen herkät kohtansa, mutta en minä enää... Lamminparras sanoo ja vaikenee sitten.

16. tammikuuta vuonna 1985 hän seisoi Tukholman Viking Linen terminaalin edessä. Satoi räntää. Lamminpartaalla oli kaksi kruunua taskussaan ja jaloissaan nappaskengät. Konkurssin sotkuja, joista myös rapsahti Lamminpartaalle pieni kakku.

– Siinä oli kyse herkästä asiasta, otetaanko erään osallisen lapset huostaan vai ei. Minulle nyt oli aivan sama, istunko vielä tuon pätkän vankilassa, joten otin syyt konkurssista kokonaan niskoilleni.

Vankilassa Lamminparras pärjäsi.

– Ei minua siellä pahoinpidelty. Joskus joku kiinnitti oveen kuvan lentokoneesta, siinä kaikki. Alun jälkeen otin etäisyyttä muihin vankeihin ja luin paljon.

– Vankilasta näin Finnjetin savupiiput ja lokit taivaalla. Ne minulla olivat mielessä.

Tukholman terminaalin edustalla aikansa seisoskeltuaan, tammikuussa 1985, Lamminparras soitti lopulta vanhalle armeija-aikojen tuttavalleen.

– Sanoin, että Aarno tässä terve, tuletko hakemaan. Hän tuli, ja siitä se lähti.

Nykyiseen kotikaupunkiinsa Lamminparras tuli töihin, kun kuuli, että Philips etsii väkeä.

– Tarkoitus ei ollut jäädä tänne pysyvästi, vaan mennä Eurooppaan tai vieläkin pidemmälle.

Mutta kun ei ollut passia, piti odottaa kansalaisuutta. Ja kun sen sain, oli mukaan tarttunut jo nainen. Jäin siis tänne.

LAMMINPARTAASTA JULKAISTIIN viime syksynä kirja Kaappari Lamminparras – Suomen ensimmäisen konekaappauksen tarina, jonka kirjoitti Ilta-Sanomien toimittaja Lauri Puintila. Puintila vieraili Lamminpartaan luona kirjaa tehdessään, ja Lamminparras antoi vapaaehtoisesti haastattelun.

Lamminpartaalle jäi osin paha maku suuhun tapauksesta kuitenkin – hän ei ole omien sanojensa mukaan antanut siunaustaan kirjalle. Häntä harmittaa se, että kirjassa keskitytään vain kaappauksen yksityiskohtiin, eikä juuri hänen aiempaan tai myöhempään elämäänsä, siihen, kuinka hän sovitti tekonsa vankilassa ja nousi uudelleen jaloilleen ja on onnistunut pysymään kaidalla polulla. Nämä asiat sivuutetaan lyhyellä maininnalla.

Rahallisesti Lamminparras ei ole myöskään hyötynyt tarinansa kertomisesta.

– Penniäkään en ole saanut.

Näin muotoa hän ei tule hyötymään rahallisesti myöskään elokuvasta, jota Solar Films on ilmoittanut alkavansa kuvata kirjan pohjalta ensi vuonna. Elokuvan pääosassa nähdään Kari Hietalahti ja sen ohjaa Aleksi Mäkelä.

Lamminparras sanoo harkitsevansa oikeustoimia kirjan kirjoittajaa vastaan ja vaativansa korvauksia.

– Se on kuitenkin minun elämäni.

Lamminparras katoaa hetkeksi työhuoneeseensa etsimään lehtileikkeitä ja sähköpostiviestejä.

Hänen vaimonsa jää sohvalle istumaan – tämä on seurannut keskusteluamme kiinnostuneena, vaikkei juuri ymmärräkään suomea.

Kysyn vaimolta, tietääkö hän kaiken Lamminpartaan historiasta, lentokoneesta ja niistä asioista. Vaimo nyökkää ja sanoo, että tietysti tietää.

Kysyn, koska Lamminparras kertoi asioista hänelle. Vaimo vastaa, että jonkin ajan kuluttua heidän tapaamisestaan tämä kertoi ensin istuneensa vankilassa ja hiukan myöhemmin kaiken.

Lähdettyämme kaupungille kahville Lamminparras vahvistaa asian.

– Totta kai olen kertonut hänelle. Ei kai toisen kanssa voisi elää tuommoisesta kertomatta.

– Sanoin hänelle, että siinä totuus, ota tai jätä. Vaimo sanoi, että sinä olet tuomiosi istunut, että mitähän jos koettaisit unohtaa asian. Mutta ei sitä voi unohtaa.

Taakka omallatunnollaan Lamminparras on onnistunut rakentamaan itselleen uuden elämän Ruotsissa.

– Minä olisin hyvin voinut mennä sosiaaliin, pyytää itselleni kämpän ja alkaa juoda. Mutta ei se vain käynyt mielessäkään.

Philipsin jälkeen Lamminparras on työskennellyt paikallisbussien ja invabussin kuljettajana, suorittanut kielikokeita, tulkannut ja toiminut pesänselvittäjänä. 1990-luvulla hän oli jo hyvän aikaa sairaseläkkeellä.

Ensin hän loukkasi selkänsä pudottuaan invataksin takaosasta maahan. Vuonna 1997 iski se pelätty angina pectoris.

– Varsinaista kohtausta en saanut, mutta ohitus tehtiin, Lamminparras sanoo ja näyttää pohjettaan, josta on viety puoli metriä suonta parempaan käyttöön.

Vuonna 2001 Lamminparras kyllästyi ”makaamaan ja haisemaan” kotonaan, siis viettämään eläkevuosiaan, ja perusti siivousyrityksen.

– Ei tästä ole montaakaan päivää, kun eräs rouva soitti ja pyysi, että kun meillä oli niin mukavat siivoajat, eikö heitä saisi urakkaa tekemään.

Jouduin kertomaan, että sitä bisnestä ei valitettavasti enää ole.

Lamminparras myi firmansa vuonna 2009. Myyntiin sisältyi pieni ehto: hänen sisarentyttärensä piti saada säilyttää yhtiössä työpaikkansa.

Ehto myös toteutui.

– Vaimon terveys huolettaa. Ja omakin tietysti, mutta varsinkin hänen.

– Jos jaksaisimme syksyyn, Lamminparras sanoo ja katselee kaupungin näkymiä, koskea ja tehdasmiljöötä.

– Haaveena olisi ajella Saksaan, Wüppertaliin ja siitä edelleen Reinin vartta alas. Vaimo sanoo, että älä sinä huoli pappa, minä hoidan jalan ja syksyllä lähdetään.

Juttu on julkaistu Avun numerossa 20/2011.

Julkaistu: 11.1.2013