Missä olit, kun kuulit Nightwishin antaneen potkut Tarja Turuselle? Minä olin Helsingin jäähallissa kuuntelemassa väsähtänyttä The Prodigya, kun kännykkäni piippasi taskussa tekstiviestistä. Vaikka en ollut koskaan Nightwishia omaksi ilokseni kuunnellutkaan, hetki oli ikimuistoinen. Sillä hetkellä Nightwish lakkasi olemasta bändi muiden joukossa ja muuttui saippuaoopperaksi, jollaisia niin monet suuret yhtyeet ovat.
Erityisen ihailtavaa oli Tuomas Holopaisen ja muiden tapa erottaa Turunen avoimella kirjeellä, jonka yhtye antoi kiertueen päätöskonsertin jälkeen yhtä aikaa laulajalle käteen ja medialle julkaistavaksi. Ele oli epätavallinen, suuruudenhullu ja sydämetön. Se toi mieleen Fleetwood Macin legendaariset sisäiset riidat, Eminemin albumeillaan käymän yhden miehen avioero-oikeudenkäynnin ja Phil Collinsin, joka jätti vaimonsa faksilla. Näin selvitetään välit showbisneksessä!
Erotettuaan Turusen Nightwish on vain lisännyt vauhtiaan. Uuden laulajan etsimisprosessi ja henkilöllisyyden paljastaminen asteittain oli silkkaa Hollywood-draamaa, ja kun möhkälemäinen Dark Passion Play osoittautui menestykseksi, moni epäili ettei Nightwish voisi enää megalomaanisemmaksi turvota. He olivat väärässä.
Muusikkohaastattelujen haukotuttavimpia kliseitä on aina ollut se, kun tehtyään jotakin tavanomaista poplevyä mahtipontisempaa ja maalailevampaa poptähdet kuvailevat levyään “soundtrackiksi kuvitteelliseen elokuvaan”.
Nightwish ei tyydy kuvittelemaan elokuvaa seitsemännen albuminsa taustalle vaan saman tien myös tekee sen. Imaginaerum-albumi saa seurakseen ensi vuonna Stobe Harjun ohjaaman samannimisen elokuvan, joka kertoo dementoituneesta säveltäjästä joka toikkaroi koomassa etsimässä vastauksia elämänsä auki jääneisiin kysymyksiin.
Muuta emme säveltäjästä tiedä, mutta Imaginaerum-albumin perusteella voimme päätellä etteivät ainakaan kupletit ja bagatellit olleet hänen leipälajejaan. Liki 75 minuuttia kestävä levy on tuttu hysteerinen sotku jyrääviä kitarariffejä, paisuttelevia jousiosuuksia, säkkipillejä, kuorolaulua, Marco Hietalan hevimörinää ja Anette Olzonin heleää ääntä. Levyvihkonen siteeraa John Keatingia, ja yli 13-minuuttinen Song Of Myself puolestaan sisältää otteen Walt Whitmanin runosta.
Imaginaerum on siis Nightwishille tavallinen päivä toimistossa, sillä heidän toimistonsa on kummitusjuna transilvanialaisen goottilinnan takapihalla.
Kiinnostavinta Imaginaerumissa kuitenkin on se, kuinka albumi yrittää pyristellä irti Nightwishin alkuperäisestä genrestä, metallista. Aivan kuten jokainen koomikko alkaa keski-iän lähestyessä kokea hauskuuttamisen pakon rasitteena, joulupäivänä 35 vuotta täyttävälle Tuomas Holopaiselle metalli taitaa olla jo muuttunut riippakiveksi.
Toki Imaginaerumilla on kitaroita, mutta ei niin paljon kuin niitä voisi olla. Ja mikä pahinta, aina kun kitarat astuvat äänikuvaan, ne ovat sitä sorttia jota uskoakseni Kotiteollisuuden Jouni Hynynen ensimmäisenä kutsui jynkyttäviksi.
Jynkyttävät kitarat tuuttaavat mekaanisesti aina samaa raskasta riffiä, ja ne ovat musiikille sitä mitä HP-kastike gourmet-ruoalle. Jos niillä pyrkisi kertomaan jotakin koomaan vajonneen säveltäjän elämästä, ne sopisivat vain jaksoon jossa kerrotaan hänen yläasteella poikien jumppatunnin jälkeen pukuhuoneessa kokemistaan hienhajuisista nöyryytyksistä.
Niinpä Imaginaerum herää aina henkiin kun raskaat kitarat vetäytyvät taka-alalle. Albumin yllättävin kierrepallo Slow, Love, Slow on David Lynch -henkistä savuista yökerho-jazzia ja kuulostaa noin 27 kertaa paremmalta kuin sen pitäisi. Turn Loose The Mermaids taas on Enya-henkistä eteeristä ja syntsapainotteista kosketinfolkkia, jota kuunnellessaan koko ajan turhaan pelkää niiden jynkyttävien kitaroiden maihinnousua. Puuduttava Scaretale kyllästyy selvästi itseensä neljän minuutin jälkeen, koska päättää muuttua pillastuneeksi tivolimusiikiksi.
On toki mukana tyypillisempääkin Nightwish-materiaalia, kuten Ghost River ja Rest Calm, jotka ovat raskaita ja tunkkaisia kuin voileipäkakku, joka on valmistettu pelkästään eilisen edamjuustosta.
Mutta kun albumi päättyy kuuden minuutin orkestraaliseen osuuteen, kuulijassa herää toivo. Ehkä jo seuraavalla albumilla Holopainen astuu lopullisesti ulos hevikaapistaan rehellisenä musikaalisäveltäjänä, joka hän jo nyt on farkkuliiviensä alla.
Ja kun muistaa bändin ihastuttavan henkilöstöpolitiikan, kitaristi Emppu Vuorisen kannattaa olla varovainen ylittäessään autoteitä.
*
Imagen musiikkikolumnisti Samuli Knuuti on espoolainen kirjoittaja, jonka mielestä öiset toiveet eivät aina kestä päivänvaloa.
