Apu

Jussi Parviaisen puuttuvat sivut - kulttuurihahmon nuoruudenystävä muistelee



Jussi Parviaisen puuttuvat sivut - kulttuurihahmon nuoruudenystävä muistelee

Teatterimiehen muhkeat muistelmat ansaitsevat muutaman täydentävän sanan.
Teksti Jorma Lehtola
Kuvat Antti Vettenranta, Jorma Lehtola

Maria Roiha on kirjoittanut teatterimies Jussi Parviaisesta komean, 600-sivuisen elämäkerran Jumalan rakastaja (Tammi). Kirja on värikäs ja angstinen, kuten taiteilijaelämään kuuluu. Hieno homma.

Meitä vanhoja mieslahtelaisia silti askarruttaa, minne unohtuivat nuoruutemme onnelliset päivät körttiopistossa, oi veljemme Jussi? Niihin on vain muutama hapera viittaus, vaikka siellä tehtiin muutakin historiaa kuin ensimmäinen lapsi.

Siellä Kuhmon suuri yksinäinen löysi kaipaamansa sosiaalisen viiteryhmän, joka tunnisti jo silloin sen nerouden ja mulkkuuden vaihtelun, johon Aake Kalliala on nyttemmin viitannut.

Me olimme 1970-luvun haviseva parvi, joka Mieslahdessa nousi siivilleen, irrotti jalkansa kotimatoilta ja lähti maailman sankariteille kointähtöstään etsimään.

Armon vilaus

Kainuun Opiston syövereissä syntyivät ensimmäiset Parviais-näytelmät – Seuratkaa minua, Enkä minä enää tunne teitä. Minä sain esittää Jeesusta, kun Jussi ohjasi. Kun Jussi myös näytteli, hän oli Jeesus ja minä Materia, jonka hän tuhosi. Teimme oikein rautakahleet, joiden kolahdus Mieslahden kirkon lattiaan tirautti helpotuksen kyyneleet körttivanhusten silmiin takarivissä asti.

Vanhana lapsisaarnaajana Jussi tunsi evankelistain tarinat paremmin kuin me muut yhteensä ja luki dekkareinaan Stanislavskin metodioppeja. Joku herättäjätaustainen dramaturgi kävi katsomassa näytelmiä ja sanoi, että oikein hyviä, mutta kovasti synkkiä. Nuoren Parviaisen armonkäsitys oli armoton.

"Minä kutsuin sinua ihmislapsi ja pyysin sinua mukaani, mutta vain harvat teistä tulivat. Enkä minä enää tunne teitä. En tunne enää. Nyt teidän on liian myöhäistä."

Elämäkerrassa mainittu Lauri Kokkosen näytelmä Viimeiset kiusaukset oli rapsakka tulkinta 17-vuotiailta ja vei meidät Lapualle asti. Jussi kiskoi sävyjä kuolinvuoteella hourivasta Paavo Ruotsalaisesta ja minä seppä Högmanina taoin hänelle järkeä päähän. ”Sinä joudut seulottavaksi ja tunnustuksesi jokaista säiettä koetellaan, kestääkö se.”

”Ei kestä, ei kestä”, Paavo valitti.

Kukapa arvasi, että kymmenen vuotta myöhemmin Jussi Parviaista, syvällistä herännäistulkkia, syytetään Jumalan pilkasta.

Kirkkonäytelmä ja sen 17-vuotias kirjoittaja Jussi Parviainen 1970-luvun alussa.

Vaivattu mieli

Oi, että me olimme maan suola. Heikkisen Elia säesti kitaralla, kun vanhan asuntolan yläkerrassa lauloimme mieltämme piristäviä lauluja: ”Hän saapui keskiyöllä, näin viikatteenkin vyöllä.” Hiiret rapisivat komeroissa.

Tutkimme hypnoosia ja parapsykologiaa, opponoimme toistemme esitelmät ristiin ja demonstroimme asiaa tarvittaessa taiteen keinoin. Tyttöjen asuntolassa puolen yön aikaan, kun transsissa olevan meedio Parviaisen ektoplasma ei tahtonut valua, meedio kävi vessassa sipaisemassa palan saippuaa suupieleen, ja kyllä vaahtosi.

Kirjassa Jussin Anne-sisar muistelee Jussin kirjoittaneen ”sanakirjan avulla” englantilaiselle kaukoparantajalle mummonsa syövästä, johon parantaja toisi helpotuksen.

Tarina on tosi, joskin se ”sanakirja” olin minä. Olin löytänyt kaukoparantaja Harry Edwardsin tilaamastani Ufoaika-lehdestä ja laadimme kuukausittain raporttia mummon tilasta Lontoon tuolle puolen – yllättävin tuloksin, kuten Jussi kirjassaan kuvaa. (Myöhemmin kävin jopa juttumatkalla parantolassa, joka toimii edelleen.)

Elämä oli yliluonnollista ja kaunista. Valvoimme paljon, koska olimme herännäisopistossa, ja joskus yön joutilaina tunteina kehitimme mullistavan TKA-teorian, josta opettaja ei uskaltanut päästää meitä luennoimaan: Todellisuus = Kuvitelma, Kuvitelma = Abstraktio, Abstraktio = Todellisuus. TKA. Perusteluosaa en muista, mutta mullistavissa teorioissahan kaavakin riittää.

TKA antoi vankan teoreettisen pohjan Jussi Parviaisen myöhemmälle tuomiopäivätuotannolle, ei kahta sanaa.

Elämän valttikörtit

Herännäisopisto valmisti meitä suureen maailmaan. Karaisimme itseämme kilpailemalla, kumpi seisoo pitempään jääkylmässä suihkussa. Minä juoksin läpi talven paljain jaloin, Jussi ravasi lenkeillä ja trenditietoisena viuhahti syksyllä 1972 Paltamon pääraitilla, vain muodikas solmio kaulassaan, tennarit jalassa – Möttösen Penan Volkkarilla mittasimme matkaksi yli 200 metriä.

Luonne kehittyi. Kun naapuriopistolle hävityn lentopallo-ottelun jälkeen seurasimme Jussin jälkiä – potkittuja ikkunoita, saranoiltaan heitettyjä ovia ja lavuaariin tippuneita peilinsiruja – tiesimme, että siitä on Jumalan rakastaja kulkenut ja kilvoitellut perfektionismin perkelettä vastaan.

Urheiluun Jussi, aitajuoksun piirinmestari, suhtautui vakaumuksella. Tavoitesuunnitelmansa hän postitti minulle samana kesänä, jolloin Lasse Virén kaatui Münchenissä:

Nuori Jussi Parviainen päätti juosta "koko olemassa olollaan".

Pienellä paikalla

Yhteiskuntaopin opettaja innosti meidät Paltamon limudiskoon, jossa jaettiin Kepun rintamerkkejä. Niissä luki: ”Desentralisaatio.” Emme tienneet, mitä sana tarkoittaa, mutta merkki oli vihreä ja hyvännäköinen. Paavo Väyrysen Jussi löysi vasta myöhemmin.

Kuitenkin, kun Jussi opiston toveripäivillä lausui kirkossa aforismejaan, häntä pidettiin aatteellisesti arveluttavana, ellei jo vasemmistolaisena.

"Ruumis tiellä, sadan markan setelilappunen suussaan, pohjoisten valtioiden edustustupakkarasia rintataskussaan, kuluneet kengät jaloissaan. Kas kuollutta!"

Jussi oli, mitä oli. Kun menimme Kuhmoon katsomaan hänen porvarillista urheiluautoaan, jonka isä Väinö oli hänelle hommannut, se sammui kymmenen kilometrin kääntöpaikalla pakkaseen ja jouduin pukkaamaan sen käyntiin.

Autoasiaan ei sen koommin palattu, mutta Jussin kalliita merkkitakkeja sain lainata vastakin. Niillä sai tytöiltä muutaman silmäniskun, Jussi vähän enemmänkin.

Suruttomaan maailmaan

Turha kaikkea kerrata, salaisuus olkoon nimemme, mutta kaksi vuotta me elimme ajan reunalla: kun lähdimme maailmalle, myös Väinö Maunumaa – viimeinen ehta körttirehtori – lähti Herättäjä-Yhdistyksen johtoon Lapualle. Me jätimme taaksemme nopeasti maallistuvan kansanopiston.

Vuosia myöhemmin, kun veljeni kanssa valmistelin Helsingissä lähtöä interrailille, Jussi tuli Vanhan kulmalla vastaan ja sanoi, että lähdetään Ylioppilasteatteriin, siellä on Diletantin ensi-ilta.

Näyttämöllä oli monta metriä korkea kuva nuorukaisesta, joka muistutti erehdyttävästi Jussia, ja päähenkilönä oli Juska, tuttu nimi Kuhmon kulmilta. Kake Randelin pauhasi: ”Tarja, sinä rakas, ikävä on mulla.”

Juska oli irronnut Parviaisesta ja alkanut elää.

Me istuimme takapenkissä, ja minä seurasin enemmän Jussia vieressäni kuin Juskaa lavalla, koska kaikesta näki, että yksi oli lentänyt yli käenpesän ja se tarina liikutti häntä.

”Jumalanpilkkaan” oli vielä muutama vuosi aikaa.

Juttua muokattu 21.3. kello 9.16: Otsikkoa muutettu. Lisäksi toisin kuin jutussa kerrottiin, kirjassa ei ole kyse Parviaisen muistelmista vaan Maria Roihan kirjoittamasta elämäkerrasta. Jussi ei myöskään itse muistele kirjoittaneensa englantilaiselle kaukoparantajalle, vaan muistelija oli Jussin Anne-sisar.

Julkaistu: 20.3.2018