Apu

Jussi Laisaaren arvoitus, osa 2/4: ”Hiä o miu poikai”

Jussi Laisaaren arvoitus, osa 2/4: ”Hiä o miu poikai”

Vuosi 1958. Salapoliisityö Jussi Laisaaren vanhempien löytämiseksi alkaa kallistua Inkerinmaalle. Mutta mitä Suuren Kikkerin kylässä oli tapahtunut?
Teksti Apu-toimitus
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto
Mainos

Syksyn pimeyteen 1958 siivilöityy kalpeaa valoa. Apu näyttää lukijoidensa avulla löytäneen José-Antonio Laisaaren äidin. Mutta onko Amalia Mutanen etsitty ihminen vai kadonneen poikansa muistoon takertunut toiveajattelija?

Avun toimituspäällikkö Pauli Myllymäki lähtee Leningradiin selvittämään asiaa, koska Laisaari ei sinne espanjalaisena pääse. Neuvostoliiton lähetystö järjestää viisumin ”ennätysajassa”, mutta mitään mutkatonta reissua siitä ei tule. 

Rajatarkastuksessa Myllymäeltä takavarikoidaan muun muassa Jussi Laisaaren tervehdys äidilleen.

Mutta aamulla Astorian aulassa Leningradissa seisoo pieni mustapukuinen mummo huivi päässään, seurassaan nuori ”maalaisittain pukeutunut” mies, Pekka Mutanen. Vieraat silmäilevät toisiaan.

”Artisti se on, eikä mikkää journalisti”, ajattelee Pekka katsoessaan Myllymäen tummaa pukua ja solmuketta lumivalkoisessa kauluksessa. 

Myllymäki vie heidät huoneeseensa, kieltää teitittelyn ja herroittelun, ja kaivaa valokuvat esiin. Amalia Mutanen on tohkeissaan.

– Tämä on Junni. Mut tuos on sillä paljon kutturoi, ei sillon olt. Näis kuvis hiä nauraa aina. Hiä ol utala poika, vieläkö hiä on nyt utala? Semmonen reipas poika.

Sotavuosien synkkä päivä, pikalähtö evakkoon, palaa elävänä äidin mieleen.

– Hiä ol sellanen vilkas kyliä käymään. Tahtoi ain juossa kyliä. Ain ol niihe sotilaitten kanssa. Niihä se sit katoski. Mie olin mänt myllyy, ja kun mie tulin takasi ja kysyn Pekalta, mis Junni on, niin Pekka sano, että se män kouluu. Sille reissulle hiä hävis. Ja huomen mei jo pit kotoont pois lähteä. 

– Mei kyläs ol ensin saksalaiset sotilaat ja sit hispanialaiset. Junni män ja vaihtoi ruokaa niihe sotilaitte kanssa ja kai se taas ol sinne mänt. Espanjalaiset ol mustii ja suomalaiset ol vaaleita nii ne tykkäs sit Junnist. Ja muut sanoitkii, et ne ne vei Junnin. 

– Kyl mie itki sen perrää. Viistoista vuotta olen itkent.

Jussin piirtämä kartta Suuren Kikkerin kylästä osoittautuu tarkaksi. Äitikään ei ole nähnyt kylää viiteentoista vuoteen, ja silti muistaa joka sentin, aivan kuten poikansa. 

– Kaikk hiä muistaa, vaikk on nii paljo mänt aikaa… Miun ja issäns nimetki…

Mutta mitä tuossa pienessä inkeriläiskylässä oli tapahtunut? 

Löytöretki on saanut onnellisen käänteen, mutta tapaamisen tielle kasautuu synkkiä esteitä.

Olin googlaillut Laisaarta netissä, kun silmääni pisti kiinnostava pro gradu Itä-Suomen yliopistosta vuodelta 2012. Ilona Mutanen pohtii siinä ongelmia, joita hän kohtasi kääntäessään Pekka Mutasen 400-sivuista omaelämäkertaa venäjäksi. 

Pekka Mutanen! Tämäkö äitinsä mukana Leningradiin saapunut mies, Laisaaren Jussin veli?

Kyllä vain, ja vielä parempaa. Kun presidentti Mauno Koivisto 1990-luvun alussa avasi ovet inkeriläisille paluumuuttajille, myös Pekka Mutanen muutti Suomeen. 

Hän asuu Ilomantsissa, Pohjois-Karjalassa, ja on 79-vuotias – toimittaja ja kirjailija, joka on julkaissut viisi kirjaa Petroskoissa ja neljä Suomessa. Karjalan kirjailijaliiton varapuheenjohtaja 1979–1985, Karjalan kirjailijaliiton hallinnon puheenjohtaja 1989.

Päätän keväällä käydä häntä haastattelemassa. 

Toukokuussa saan viestin. Pekka ja puoliso Armida ovat lomailleet mökillään Petroskoissa. Palatessa he ovat joutuneet auto-onnettomuuteen. Kumpikin menehtyi.

Jussi Laisaaren tarina saa jälleen yhden odottamattoman käänteen.

Mutta Pekka on julkaissut perheensä vaiheista kirjan Siperia opettaa kestämään (2010), koska juuri sen se teki. Kertomus ”Junni” Mutasen katoamisesta tarkentuu.

Inkeriläinen Mutasen perhe on tehnyt pitkän ja alakuloisen matkan Kikkerin kotikylästä Siperian kautta Karjalaan. 

Elämä Inkerin lounaisosissa oli rauhallista Sergei Kirovin murhaan saakka 1934. Kirov kuului Stalinin lähipiiriin, mutta oli myös hänen kilpailijansa.

Maatalousreformi oli tuonut sovhoosien rinnalle yksityistilojen kollektiivit, kolhoosit. Jokainen vastahankaan ruvennut ”kulakki” karkotettiin Siperiaan tai Keski-Aasian tasavaltoihin. Kolhoosit tiesivät nälkää, joka 1930-luvun alussa surmasi kuutisen miljoonaa ihmistä.

Inkeriläiset saivat turvaa Leningradista eli Linnasta, jonne kikkeriläisetkin veivät maitotuotteitaan myyntiin. Palatessa oli laukuissa vaatteiden ja jalkineiden ohella rinkeleitä, halvaa, vehnäleipää ja litentsilöitä eli karamelleja.

Kesät oli juostava paljasjaloin, etteivät kengät kulu. Leluja ei ollut, mutta eipä ollut aikaakaan, oli työtä. Suomenkielinen koulu suljettiin.

Äidille oli jäänyt vain yksi valokuva Jussista (oik.), jossa tämä on veljiensä Pekan ja Šurin vasemmalla puolella.   

Aapraham Aataminpoika Mutanen oli syntynyt vuonna 1887 Suuren Kikkerin kylässä, mutta hänen juurensa kurottuivat 1700-luvun Suomeen, Joensuun Mutalaan. Verohelpotukset olivat aikanaan tuoneet suvun esi-isät Kikkerin seudulle Kupanitsaan.

Laisaaren vanhin veli Pauli oli perua Amalian ensimmäisestä avioliitosta Luumitsan kylästä. Antti Vääränen oli taistellut Venäjän sisällissodassa bolševikkeja vastaan, mutta armahduslupauksiin luottaen palannut Suomesta kotimaahansa. Vakoojaksi epäiltynä hän rajuissa kuulusteluissa menetti järkensä ja kuoli.

Aaprahamin naituaan Amalia asettui Suureen Kikkeriin. Kaksi tytärtä kuoli vauvoina, pojat olivat sitkeämpää tekoa. Aleksanteri, inkeriläisittäin ”Šuri”, syntyi 1930. Kaksi vuotta myöhemmin syntyneistä kaksosista vain Juhana eli Junni jäi eloon. Pekka ”koreana kuopuksena” syntyi 1935.

Jussin lapsuuskodin suunnasta, lammen eli ”tiikin” yli katsottuna Ison Kikkerin kylä ei ollut kovinkaan iso, ja isä Abrahamin rakentama talokin päätyi sodan jälkeen venäläisten polttopuuksi. 

Elämä Inkerinmaalla oli muuttumassa helvetiksi. Stalin kiristi otettaan. Suuret puhdistukset olivat ovella. Poliittiset vainot kaatoivat sivistyneistöä, nälkä tappoi maaseutuväestöä.  

Lähes 50 000 inkeriläistä passitettiin kotiseuduiltaan ympäri maata – Kuolaan, Uralille, Siperiaan, Kaspianmeren taakse. Neljäsosa heistä kuoli nälkään ja tauteihin. 

Amalia paiski töitä vihanneskasvitarhassa Suuren Kikkerin kolhoosissa. Aapraham oli palomiehenä posliinitehtaalla. Kaikesta oli puutetta, kaupoissa jonotettiin. 

Maaliskuisena pakkasaamuna 1941 Aapraham lähti leipäjonoon Kikkerin rautatieaseman kauppaan. Sille tielleen hän katosi. Amalia ilmoitti asiasta miliisille, mutta kuukaudet muuttuivat vuosiksi – vieläkään ei tiedetä, minne Jussi Laisaaren isä katosi.

Saksalaissotilaat vyöryivät kylään syksyllä 1941. Lapsijoukko parveili ihmettelemässä vankkoja hevoskärryjä, sivuvaunullisia moottoripyöriä, koppalakkeja ja peileinä kiiltäviä sotilassaappaita.

Yli kaksi vuotta yksi tärkeimmistä sotarintamista kulki Inkerin kylien halki. Vuosina 1930–1945 tuhoutui noin 65 000 inkeriläistä, lähes puolet kansasta.

Saksalaiset pitivät alueella kovaa kuria, mutta samalla elämä koheni, kun yksityistalous piristyi ja karja sai heinää. Kirkossa kaikui taas virsi petrolilamppujen kajossa. Suomenkielinen koulu avattiin.

Syksyllä 1943 edessä oli evakko. Leningradista oli jo valunut ryysyisiä inkeriläisiä kohti Viroa. Ihmisiä kuoli nälkään ja pommituksiin. Pauli oli viety taistelemaan saksalaisten rinnalla.

Junni, veljeksistä vilkkain, kulki myymässä sotilaille mansikoita. Kotikylässä oli saksalaisia, naapurikylässä Röllässä espanjalaisia vapaaehtoisia – virallisesti Espanja ei ollut Saksan aseveli.

Espanjalaiset olivat suopeampia paikallisille, tarjosivat purtavaa, linkkuveitsiäkin aika ajoin. Junni kulki siellä mielellään. 

Staarosta, kylänvanhin, tuli ilmoittamaan perheelle, että lähtö on nyt eikä myöhemmin. Mukaan sai ottaa vain kahden puudan (32 kilon) verran tavaraa. Muu omaisuus oli jätettävä. Edes lehmille ei ehditty jättää jäähyväisiä. 

Mutta Junni oli hävinnyt. Hän ei ilmestynyt rautatieasemallekaan, jonne pitkä jono ihmisiä hitaasti raahasi taakkojaan. He kiipesivät lautatikapuita härkävaunuun, ja äiti teki viimeisen epätoivoisen kierroksen. 

Sitten juna lähti.

Junni palasi reissultaan ja huomasi kauhukseen kylän tyhjentyneen. Kissa naukui keittiössä, hellalla oli lämpimiä pottuja. Saksalaiset SS-partiot kiersivät tarkastamassa kyliä. Junnin karatessa juoksuun he ampuivat perään. 

Muun perheen matka vei Viron kautta Suomeen. Laivan hämärässä valossa soi taukoamaton virsi. Lotat toivat puuroa ja näkkileipää.

Matka vei lopulta Anjalan pitäjän Muhniemen kylään. Siellä Pekka ensimmäisen kerran näki radion ja keinutuolin.

Jussi Laisaaren ja Apu-lehden viralliset kutsutkaan eivät auttaneet: suuri ja mahtava Neuvostoliitto esti  pienen ja voimattoman äidin tulon Suomeen poikaansa tapaamaan.

Tammikuussa 1945 on edessä paluu kotikylään. Rajalla vartiomiehet takavarikoivat kaikki kirjat ja valokuvat. Junakin pyyhältää ohi Kikkerin ja pysähtyy vasta Pihkovan alueelle, Outovan raunioille. 

Uusi koti Hvorostovan kylässä tarjoaa makuusijaksi vain kylmän lattian. Vahvimmat miehet viedään metsätöihin.

Kekseliäät naiset, Amalia siinä mukana, kulkevat kelkoilla Peipsijärven yli hakemassa Virosta jauhoja, ryynejä ja voita. 

Valvontakomission pyhät lupaukset koti-Inkeriin pääsystä jäävät puheiksi. Suomesta palanneet inkeriläiset ovat ”maanpettureita”, joilta riistetään kansalaisoikeudet. Yksikään heistä ei pääse kotiinsa. 

Inkeriläisiä on jo vuodesta 1929 karkotettu eri puolille Neuvostoliittoa. Kutsumanimiä on kosolti: kulakki, karkotettu, erikoissiirtolainen, epäluotettava. Suomesta palaavat inkeriläisetkin ohjataan sodasta pahiten kärsineille alueille, silkkaan kurjuuteen. Miehiä aletaan vangita ja kuulustella.

Kikkerin ovat venäläiset jo vallanneet. Isä-Aaprahamin 1920-luvulla rakentama talo puretaan ja sahataan hirsi hirreltä polttopuiksi.

Muuan päivä Amalia pakkaa perheen omaisuuden säkkeihin ja isoon vanerilaukkuun, ja työntää kelkan aamuhämärissä Peipsijärven jäälle. Illan hämärtyessä he ovat Virossa, toki yhä Neuvostoliitossa. He asettuvat Illukan kuntaan lähelle Narvaa, jossa asuvat talven saunatuvassa.

Sen jälkeen vanerilaukut on taas pakattava. Keskellä kevään pakkaskelejä edessä on karkotus Siperiaan. 

Omskissa odottaa pieni hellahuone parakkirakennuksessa. Työ on raskasta, ruoka yksipuolista – perunaa kasviöljyllä, niukasti leipää. 

He karkaavat Kazakstanin kulmille, sovhoosiin Elitan piirikunnassa. Palkat ovat siedettävämmät, mutta olot yhtä kolkot. 

Vuonna 1949 perhe vihdoin jättää Siperian taakseen. Karjalan neuvostotasavalta tarvitsee kipeästi työvoimaa. Väkeä tulee Länsi-Ukrainasta, Valko-Venäjältä, Jäämereltä – kaikkialta, missä nälkä on suuri.

Mutaset asettuvat Petroskoihin, ja Amalia menee töihin Suolusmäen tiilitehtaalle. Amalia asuu Pekan ja Aleksin kanssa, Pauli 30 kilometrin päässä. Virosta hankitaan muutama lehmä maitoa tuottamaan.  

Junnista ei ole puhuttu vuosiin. Aina, kun joku kysyi, onko pojasta kuulunut mitään, äiti huokaisi syvästi, jo alistuneena: ”Jumala ol niin sallint. Sota surmaa aikuisii, männöö siin lapsiikii…”

Stalin kuolee 1953. Suuri maa seisahtuu viideksi minuutiksi.

Nikita Hruštšov aloittaa Stalinin kauden rajun tuuletuksen. Satoja tuhansia vankeja vapautetaan. Arjen laatu vain ei parane. 

”Ei se tiedä kuorman painoa, joka ei ole sitä itse kantanut”, kirjoittaa Pekka Mutanen kirjassaan.

Kaiken tämän jälkeen, syksyllä 1958, Pauli Myllymäki tapaa Leningradissa syvästi huojentuneen naisen. Jumala on kuullut edes yhden Amalia Mutasen rukouksista: Junni on löytynyt.

Rukouksen viimeinen osa, pojan sulkeminen syliin näiden lohduttomien vuosien jälkeen, saa vielä odottaa. Poikaa ei päästetä Neuvostoliittoon eikä Amaliaa Suomeen.

Äidin mieltä piristävät pojan lähettämät lahjat: hienoja nenäliinoja, Pekalle kukon kuvalla varustettu tupakansytytin, Paulille ja Šurille espanjalaiset mansetinnapit ja solmiopidin. 

– Sanokaa Junnille nyt sillee, et opettelee suomen kielen. Mite hiä muute osaa puhua äidin kanssa, ku mie tulen käymään? A lasetaanks miut sinne, Amalia aprikoi.

– Mie sanon nii ko Jaakoppi, et mie en taho kuolla enne ko olen näht poikain. Ikävä miul on olt, terveyski siihen män. Jos mie jouluks piäsisin…

Tapaaminen on huomattu. Aamulla heidän lähtiessään taksilla kohti Volosovaa, tyly Pobeda sulkee heiltä tien. Kaksi siviilipukuista miestä saapuu kertomaan Myllymäelle suomeksi, että ”teillä ei ole oikeutta poistua kaupungista”. Kuskia he kehottavat välittömästi kääntämään autonsa takaisin.

– Ja muista: ulkomaalaisia ei saa viedä kaupungista ulos!  

Mutaset käyvät keskenään Volosovan piirikunnassa hakemassa Junnin syntymätodistusta, mutta eivät sitä saa. Amalia kirjoittaa omin käsin todistuksen, että on Laisaaren äiti. 

Myllymäen palatessa Suomeen epäluuloiset tullivartijat takavarikoivat Amalian ja Pekan laatimat paperit ja piirrokset sekä Jussin piirtämän kartan kotikylästään.

Mutta yksi on varmaa. Amalia ja Jussi on saatettava yhteen. Eihän välissä ole enää kuin joku suuri ja mahtava Neuvostoliitto.

Tarina jatkuu...

Teksti Jorma Lehtola, kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Lue Jussi Laisaaren tarinan ensimmäinen osa täältä

Julkaistu: 23.12.2015