Apu

Jussi Laisaaren arvoitus, osa 1/4: Kadonneen jäljillä

Jussi Laisaaren arvoitus, osa 1/4: Kadonneen jäljillä

Vieläkö muistatte Jussi Laisaaren? Hänen häistään on 50 vuotta, mutta sitä ennen Avun lukijat olivat saaneet jännittää hänen salaperäisen tarinansa selvittämistä. Löysikö José-Antonio vanhempansa, ja minne hän sitten katosi?
Teksti Apu-toimitus
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto
Mainos

Aina silloin tällöin Avun varttuneemmat lukijat muistavat kysyä Jussi Laisaaresta. Heille Jussi oli Matti Jämsän ohella se 1950-luvun Suuri Tarina – koskettava jatkokertomus ja salapoliisireportaasi.

Jussi Laisaaren tarinan loivat ankara sota, neuvostojärjestelmän arvaamattomuus, vanhemmistaan eksynyt pikkupoika, syvä kaipuu kotiin ja lepattava haave löytöretken onnellisesta päätöksestä.

Siinä tarvittiin tutkivaa journalismia, ja levikkijyrä Apu oli valmis haasteeseen.

Palataanpa hetkeksi syksyyn 1958.

Espanjalainen toimittaja Ramón Garriga Marqués kertoo kollegalleen Avussa oudon tapauksen.

Aragonian maakunnassa Espanjassa asuu nuori mies nimeltään José-Antonio Laisaari Vicente, joka ei tiedä omaa ikäänsä, eikä paljon muutakaan varmaa itsestään.

Merkit viittaavat siihen, että nuori mies on suomalainen, joskaan ei välttämättä Laisaari. Lapsena koettu syvä järkytys, ehkä syyllisyydentuntokin, on himmentänyt tarkat muistot menneisyydestä.

Mies haluaa selvittää ne.

Nuorukainen tulee Suomeen ja esittää Avussa kuuluisan kysymyksensä: ”Kuka minä olen?” Apu pyytää suuren lukijakuntansa apua. Jossain täytyy olla sukulaisia tai muita, jotka tuntevat pojan ja tietävät jotain hänen menneisyydestään.

”Voimme vakuuttaa, että tulemme tutkimaan jokaisen pienimmänkin meille annetun vihjeen ratkaistaksemme herra Laisaaren arvoituksen”, toimitus lupaa.

Näyttelijöiden tähdittämät kannet kätkivät sisäänsä dramaattisen jatkokertomuksen, jossa  sodan muistot ruumiillistuivat  äitiään etsivässä pojassa. 

Sen verran tiedetään, että pojan tarina juontuu Neuvosto-Venäjän läntiselle raja-alueelle talvella 1943. Espanjalaisista vapaaehtoisista koostuva Sininen divisioona taisteli siellä ankarissa ja äärimmäisen rasittavissa oloissa.

Muuan päivä tuttu poika, kymmenkesäinen, tulee järkyttyneenä heidän luokseen. Poika puhuu vain suomea ja hieman venäjää. Elekielellä hän yrittää kertoa, ettei kotikylässä ole ketään, ja saksalaiset SS-miehet ovat ampuneet hänen peräänsä.

Kapteeni tajuaa pojan jääneen inkeriläisten evakkojunasta. Espanjalaiset piilottavat pojan. Hänelle tehdään oma kenttäpuku, jotta hänet saadaan salakuljetettua maasta. 

Joulun alla 1943 pieni sotaorpo seuraa kotiin palaavia sotilaita Espanjaan. Hänet siirretään Zaragozaan, Lastensuojeluliiton ylläpitämään kouluun, jota nunnat hoitavat. 

Ensimmäisen vuoden jälkeen poika kastetaan ja ristitään katoliseen tapaan. Hänestä tulee José-Antonio. ”Äidin” sukunimen Vicente poika saa luostarin mukaan. Isän sukunimi on työläämpi löytää, koska hänelle halutaan suomalainen nimi.

Pelastukseksi koituvat Zaragozan innokkaat šakinpelaajat. Muuan heistä muistaa Suomen tuoreen šakkimestarin Mauno Laisaaren. Ja niin on José-Antonio Laisaari Vicente syntynyt.

Kun idän sotarintamalta palannut espanjalainen Sininen divisioona tapasi valkopukuisen kuvernöörin Zaragozassa, reissulta tuotu orpopoika José-Antonio pääsi hänen viereensä.

San Vicenten luostarikoulussa kuluu neljä onnellista vuotta. Poikaa rakastetaan, espanjan kieli alkaa sujua, suomi unohtua.

Koulun jälkeen nunnat alkavat etsiä pojalle orpokotia, mutta itsepäinen teini haraa vastaan. Hän haluaa – ja pääsee – kirvesmiehen oppipojaksi paikalliseen kasvatuslaitokseen. Vuoden kuluttua hän kuitenkin lähtee kauppakouluun.

Koko ajan menneisyys kulkee raskaana varjona José-Antonion olkapäillä. Suoritettuaan ekonomin tutkinnon vuonna 1957, hän lopulta on valmis ottamaan ratkaisevan askeleen sukututkimuksessaan. 

Zaragozasta oli jo vuonna 1949 lähtenyt viranomaistiedustelu Lastensuojelun Keskusliitolle Helsinkiin, mutta ylimalkainen vastauskirje ei ollut tuonut uutta tietoa. Otaksuttiin, että pojan vanhemmat ovat olleet inkeriläisiä tai joutuneet talvisodan aikana Karjalasta Venäjälle.

Poika itse on kertonut vanhempiensa joutuneen vuoden 1939 tienoilla muuttamaan paikkakunnalle nimeltä Volossoff tai jotain. Hänen mukaansa vanhempien nimet ovat Aapraham ja Amalia, sukunimi ei ole muistunut mieleen.

”Sotilaana kuuluin jalkaväkeen. Ruotukaverini olivat kaikki tummapintaisia ja tummatukkaisia Espanjan poikia – olinko todella yksi heistä?”

Ankaralla säästämisellä José-Antonio saa tienattua matkarahat. Bore III -laivan rantauduttua Turkuun hän liftaa Helsinkiin ja suunnistaa tapaamaan barcelonalaisen La Vanguardian Suomen kirjeenvaihtajaa, Ramón Garriga Marquésia.

Koska lehtimies on matkoilla, rahaton matkamies viettää kolme yötä Helsingin puistoissa. Garriga Marquésin palatessa nuorukaisella on vain kaksi markkaa taskussaan.

Miehet ottavat yhteyttä Avun toimituspäällikköön Pauli Myllymäkeen. Apu, keulakuvanaan suuri seikkailija Matti Jämsä, on 1950-luvun myötä noussut viikkolehtien aateliin. Sillä on yli 

250 000 lukijaa. Jonkun heistä täytyy tietää jotain mystisestä Laisaaresta. 

Myllymäki, sodan käynyt mies, on heti juonessa mukana. 

”Helmikuu 1957. Seison espanjalaisen tyttöystäväni kanssa kuuluisan El Pilarin kirkon edessä...”

Suomalaisen päivälehden kautta Laisaari on jo saanut kirjeen Ruotsista. Siellä asuva Eeva Ruotsi kertoo veljenpoikansa Vihtori Parkon kadonneen juuri kerrotulla tavalla Talsilan kylässä Inkerinmaalla. Pojan isä oli lähtenyt rintamalle ja äiti kuollut tuberkuloosiin hieman ennen pojan katoamista.

Koska etsijätkin alkavat jo erottaa Laisaaressa Vihtorin ”sukupiirteitä”, ei auta kuin lähteä Boråsiin – lentokoneella, mikä on Laisaarelle ensimmäinen kerta.

”Ilmapiiri talossa oli ’jälleennäkemisen’ riemun kyllästämä. Rouva Ruotsi ei saanut kyyneleitään kuivumaan, ja Laisaarikin oli tavattomasti järkyttynyt, vaikka hillitsikin itsensä niin kuin taisi – ei kovin hyvin, totta puhuakseni”, Apu raportoi. 

Pojan oletetut vanhemmat, Valtteri ja Anna Parkko, oli vihitty vappuna 1932 Tuutarin kirkossa Talsilassa. Vihtori syntyi kaksi vuotta myöhemmin. 

Tuli sota, joka hajotti perheen. Äiti kuoli jouluaattona 1940, ja pian isä lähti rintamalle. Poika jäi isoäiti Palagejan hoiviin, mutta tämäkin kuoli seuraavana syksynä. Jossakin vaiheessa poika katosi. 

Ruotsissa ollaan vakuuttuneita serkkupojan paluusta, mutta yksi asia vaivaa etsijöitä: Laisaari ei muista ketään tapaamistaan tai kuvissa näkemistään ”sukulaisista”. Palapeli pysyy hajallaan.

Nyt muistan! Cocktailtikku Avun toimituspäällikkö Pauli Myllymäen (oik.) tarjoamalla illallisella on raottanut ovea Laisaaren alitajuntaan.

Avun toimitukseen on tullut lisää kirjeitä ja puheluita perheiltä, joissa yhtä kerkeästi tartutaan toivonkipinään kadonneen pojan löytymisestä. Kaikki langat tutkitaan.

”Muutamissa tapauksissa tämä on ollut varsin murheellinen tehtävä; olemme saaneet tutustua uusiin murhenäytelmiin, joille emme ole kyenneet tarjoamaan onnellista loppua”, Apu kirjoittaa.

Sota on jättänyt polttavat jälkensä. Kadotettujen kaipuu on suuri, ja jokainen poikaansa kaipaava on valmis tuntemaan Laisaaren kauan etsimäkseen. 

Lapinlahdella uskotaan lujasti, että José on ennen sotia Palosten kylästä, keskeltä Suomea, kadonnut Pentti Hynynen. Sitä on toitotettu valtakunnan suurinta päivälehteä myöten, joten José on vietävä katsastettavaksi myös Kuopion taa.

Äiti Hynynen ilmoittaa Josén nähdessään, että ”kyllä minä vielä poekain tunnen kun minnoon kerran sen pessykki”. 

Mutta pian toivo hiipuu. Pentin tukassa oli äidin muistaman mukaan kaksi ”pyörtäistä”, mutta Josén päästä löytyy vain yksi. Liioin ei löydy paloarpea kaulasta eikä luomea selästä.

”Ette arvoo, miten se ois ollu suur lohtutus sytämelle. Mutta ku ei niin ei”, äiti Hynynen taipuu.

Laisaari on vaivutettu hypnoosiin, ja toimittaja Ramón Garriga Marqués tenttaa häntä espanjaksi lapsuuden  hämärtyneistä muistoista. 

Äkkiä sattuma astuu peliin. 

Pauli Myllymäki on kutsunut Laisaaren vierailulle kotiinsa. Hertta-rouva tarjoaa voileipiä, joihin pistetyissä muovisissa cocktailtikuissa on kukon kuva. 

Laisaari ottaa yhden tikuista käteensä, tutkii sitä tarkasti ja lausahtaa äkkiä: ”Nyt muistan kotikyläni nimen. Se oli Kikkerino.” Espanjassa lapset käyttävät kukosta nimeä ”kikkiriki”.

Saman tien Laisaari muistaa, että kyliä on kolme: Suuri Kikkerino, Pieni Kikkerino ja Kikkerinon asema. 

Inkeriläinen johtaja Kekki Valtion ammattikoulusta on jo aiemmin tuonut Inkerinmaan karttoja. Ja siellä, Kupanitsan pitäjässä Volosovin piirikunnassa, Leningradin ja Narvan välillä, on kolme Kikkerin kylää melkein vieretyksin!

Sen enempää Laisaari ei edelleenkään muista, mutta heti aamulla Avun kirjepinkasta seulotaan esiin rouva Helena Ilkan kirje Vaasasta.

Se oli sähköistänyt ilmaa jo aiemmin, koska siinä mainittiin Laisaarelle tutut vanhempien nimet Amalia ja Abraham, jotka asuivat Volosovissa.

”Rakas äiti – täällä Jussi!” Laisaari on saanut puhelinyhteyden Amalia Mutaseen Petroskoissa ja toistaa hänelle kirjoitetut suomenkieliset lauseet. 

Seurueen päästyä vuorokoneella Vaasaan rouva Ilkka kertoo olleensa Amalia Sutelaisen hyvä ystävä, mutta tämän uutta eli Abrahamin sukunimeä hän ei jaksa muistaa. Pariskunta oli saanut kolme lasta, joista Laisaari oli ilmeisesti keskimmäinen.

Ilkka muistaa Sutelaisen itkeneen hillittömästi evakkojunan lähtiessä, koska yksi hänen pojistaan oli kadoksissa. Saksalainen upseeri ei ollut kallistanut korvaansa, vaan lähetti junan matkaan.

Hetken mielijohteesta Laisaari kysyy, ketä lapsista kutsuttiin nimellä ”Šuri”. Rouva Ilkka muistaa sen hyvin: vanhinta veljeä Aleksanteria. Ruotsissa kukaan ei ollut Šuria muistanut.

Abraham oli asunut ikänsä Suuren Kikkerin kylässä, mutta sodan sytyttyä hän katosi epäselvissä oloissa. Syksyllä 1943, kun kylä evakuoitiin, myös poika oli kadonnut. Äidille oli myöhemmin kerrottu pojan lähteneen espanjalaisen divisioonan matkaan.

Ilmapiiri Vaasassa sakenee.

Laisaari alkaa piirtää karttaa: lammikko kylän keskellä, talot ympärillä, kaivo, asema, tuulimylly ja Kupanitsan kirkko. 

Rouva Ilkka nyökkää. Se on Suuren Kikkerin kartta.

Helsinkiin palattua käy ilmi, että johtaja Kekki on kotoisin Pienestä Kikkeristä. Hänen näyttämänsä valokuvat, salaperäistä tuulimyllyä lukuun ottamatta, eivät kuitenkaan kerro Laisaarelle mitään. 

Kekki alkaa luetella sukunimiä Kikkerin seudulta: Pystynen, Mutanen, Hämäläinen, Kylpyäinen, Hänninen, Jegoroff

Mutasen nimi aiheuttaa Laisaaressa vaistomaisen reaktion, mutta ei sen enempää. Joku uusi konsti on keksittävä. 

Pauli Myllymäki ottaa yhteyttä hypnoterapeutti Leo Hildéniin.

Jo samana päivänä Laisaari hypnotisoidaan. Hildén on saanut tarvitsemiaan lauseita espanjaksi, mutta ne loppuvat kesken. Kysymysvuoro siirretään espanjalaistoimittaja Garriga Marquésille.

Laisaari palautetaan kuusivuotiaaksi. Hän kertoo olevansa sukunimeltään Mutanen, vanhempien nimet ovat Amalia ja Abraham. Hänellä on kolme veljeä – Paul, Aleks ja se kolmas, jota hän ei jaksa muistaa. He asuvat Suuren Kikkerin kylässä.

Kun Laisaari herätetään, hän on muistikuviensa kiihdyttämä. Apu raportoi:

”Hänen masennustilansa oli hyvin voimakas. Oli aivan kuin hän olisi yhtä aikaa saanut takaisin kaikki lapsuutensa muistot. - - - Oli todellakin hämmästyttävää, kuinka paljon asioita hän silloin muisti.”

”Sillä hetkellä me tunsimme ilman pienintäkään epäilystä, että Laisaari oli Mutasen perheen kauan kadoksissa ollut poika.”

Amalia Mutasen löytämiseksi rouva Ilkka on ottanut yhteyttä Karhumäessä asuvaan sisareensa, Amalia hänkin, mutta vastauskirjeen odottelu kestää liian kauan. 

Apu päättää soittaa Itä-Karjalaan. Kutsupuhelu Amalia Hyrrille Karhumäkeen on tilattu, mutta iltaseitsemäksi luvattu puhelu viipyy.

Nyt se soi!

– Haloo, haloo.

– Puhelu Karhumäkeen selvä. Olkaa hyvä ja puhukaa. 

– Haloo, onko Amalia Hyrri?

– Kyllä olen. 

Jännitys toimituksessa tiivistyy. 

– Siskonne ei muistanut Amalian sukunimeä. Voitteko te sanoa sen?

Kaikki kerääntyvät Myllymäen selän taakse pidättämään hengitystään. 

– – – tanen, kuuluu puhelimesta.

– Haloo, kuinka se oli? Vatanenko vai Mutanen?

Rouva Hyrri tavaa nimen kirjain kirjaimelta: M-U-T-A-N-E-N.

”Takanani alkaa vimmattu intiaanitanssi”, kirjaa Myllymäki.

Hyrri kertoo kaikkien välittömästi tunnistaneen Laisaaren: hän on Amalia ja Abraham Mutasen poika, ihan isänsä näköinen.

– No, mikä tämän pojan etunimi on?

– Jussi.

Hyrri tietää rouva Mutasen asuvan Petroskoin lähellä kahden poikansa kanssa. Amalia on jo saanut Apu-lehden ja näyttänyt itkusilmin sen kantta pojalleen Pekalle: ”Katso, tiä on mein Junni.”

Myllymäki on lähdössä viikonloppuna Leningradiin ja toivoo tapaavansa rouvan tai jonkun pojista. Hyrri lupaa viedä terveiset perille.

Sinä iltana Myllymäki lämmittää saunan. José-Antonio Laisaari Vicentestä on tullut Jussi Abrahaminpoika Mutanen. Lehtimieskollega Garriga Marqués, tutkimuksen toinen tärkeä osapuoli, lähtee mukaan.

”Ja sitten me heitämme löylyä. Jussi tarttuu vihtaan esimerkkiäni seuraten ja niin alkaa vimmattu vihdan huiske. Ramón hyppää alas lauteilta, mutta Jussi lyö olan takaa. Ja samanlainen ähkekin kuuluu kuin vanhalta löylymieheltä ikään.”

– Minä muistan nyt kaiken, muistan kaiken, Jussi hokee.

Seuraavana päivänä Myllymäki päättää vielä soittaa Amalia Mutaselle. Jussi saisi kuulla äitinsä äänen 15 vuoden jälkeen. 

Amalia ja Pekka Mutanen on hälytetty sähkösanomalla Suolusmäen tiilitehtaan puhelinkeskukseen, koska puhelimia ei ole edes heidän naapureillaan. 

Myllymäki selittää asiaa puhelimessa viitisen minuuttia, kunnes Amalia sanoo:

– A, työ ette ookkaa miu poikain?

Jussille on käännetty suomeksi muutama lause, joita hän ääni vapisten alkaa lukea puhelimeen: ”Rakas äiti. Täällä Jussi. Olen onnellinen, että saan puhua sinulle…”

Linjoilla on pitkään niin hiljaista, että Myllymäki saa huutaa hetken haloota ennen kuin Amalian ääni taas kuuluu. Pekkakin pyytää Jussin puhelimeen.

– Onk se Junni… Jussi?

– Si, Pekka, si. Aqui Jussi Mutanen. No hablo finlandés. Solamente español. 

– Tunnen iänestäis, tunnen…

Huomenna Myllymäki matkustaa Leningradiin tapaamaan Amalia Mutasta.  Jussi ei Espanjan kansalaisena sinne pääse ilman erikoislupaa, koska Neuvostoliitto on Neuvostoliitto.

Leningradissa Apu-lehteä odottaa hurja tarina inkeriläisperheestä Stalinin ajan myrskyissä. 

Tarina jatkuu...

Teksti Jorma Lehtola, kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Julkaistu: 16.12.2015