Image

Jumalan sana

Jumalan sana

Kolumni | Onneksi rockjumala Nick Cave kirjoittaa ihmisestä, sanoo Juha Itkonen.
Teksti Juha Itkonen
Mainos

Arvostan Nick Cavea, en palvo häntä. Toisin kuin monet tuttuni, suhtaudun hänen monitahoiseen persoonaansa analyyttisesti. Näin luulin, kunnes ensimmäisen kerran näin miehen esiintyvän.

Elokuun ilta, Flow-festivaali Helsingissä. Siinä hän koikkelehti, lavalla edessämme, sadan metrin päässä työhuoneestani tavallisesti autiolla asfalttiaukiolla, ja niiden puolentoista tunnin aikana epäilijöistä tuli uskovaisia, minustakin. Cave ei ollut vain ällistyttävän, epätodellisen, jumalattoman hyvä. Hän oli jumala.

Toisaalta, sitten jumalanpalveluksen jälkeen, jumalan saattoi myös kuvitella jumaluudestaan riisuttuna, melkein tavallisena keski-ikäisenä miehenä. Lehtijutuista selvisi, että Cave oli Helsingissä viettämässä kesäviikonloppua perheensä kanssa. Kun poljin kohti kotia, mietin mahtoiko Nick kenties kiskoa jo yöpukua ylleen perhehuoneessaan Kämpissä. 

Balladi pahasta olosta, Nick Caven luovan tulivuoren tuorein purkaus, on oikeastaan vastaus kysymyksiini. Se alkaakin muodonmuutoksesta: ”Mies on hotelli Intercontinentalin sviitissä Tennesseen Nashvillessa, ja hänen reiteensä piikitetään steroidia, joka muuttaa aikaerorasitusta ja flunssaa potevan laulajan jumalolennoksi.” 

Kansas City, Denver, Vancouver, Los Angeles – seuraavat puolitoista kuukautta Cave seurueineen poukkoilee ympäri Amerikan mannerta. Jumalolento hän on ehkä kahdeksan tuntia viikossa, loput ajasta ihminen. 

Tämä ihminen tosiaan kaipaa sekä vaimoaan että työhuoneensa hiljaisuutta. Silti hän myös nauttii asemansa suomista eduista ja matkanteosta poikaporukassa. Puskee kiertueen loppuun, yrittää kirjoittaa jotain, lauluja ehkä, mitä tahansa, ja tulee kirjoittaneeksi tämän, oksennuspussilaulun. Ymmärrän, että se olisi ongelmallinen nimi kirjalle, mutta alkuperäisnimi Sick Bag Song kyllä kertoo suomennosta paremmin, mistä on kyse: sekalaisista, alkuun aivan konkreettisesti lentokoneen oksennuspussien kylkeen raapustelluista ajatuksista. 

Oksennustako siis? Hemmotellun rocktähden kitkeriä vatsahappoja? Ei varsinaisesti. Itse asiassa roiskeiden sävy on varsin sympaattinen: rehellisen oloinen mutta myös itseironialla laimennettu. Milwaukeessa Cave värjää hiuksiaan peilin edessä ja yrittää parhaansa mukaan kääntää kasvojaan niin, että näyttäisi Johnny Cashilta eikä Kim Jong-unilta. Jossain Missourin preerialla koko partasetien bändi nousee bussista leikkimään intiaanisotaa. Saamme myös tietää jumalan masturboineen (ainakin) Bowery Hotelissa New York Cityssä ja Sunset Marquis’ssa West Hollywoodissa. 

Teksti poukkoilee vapaasti myös menneisyyteen. Yhdessä muistossa Bryan Ferry seisoo uima-altaassaan ja valittaa lauluhanojensa ehtymistä. Toisessa Bob Dylan kehuu Cavea ja syöksee hänet kolmen vuoden epäuskoon. Itse asiassa juuri luovuus ja pelko sen ehtymisestä on kirjan ehkä keskeisin teema. Yhä uudestaan Cave manaa muusiaan esiin, vaikka tietää sen turhaksi: enkelit kyllä auttavat, mutta ensimmäinen askel on otettava itse.

Pidän Pahan olon balladista, totta kai. Rockmaailmaa kohtaan tuntemani infantiili viehätys katoaa tuskin koskaan kokonaan. Luovuuden kysymykset kiinnostavat omakohtaisella tasolla. Tekstin henkilökohtaisuus viehättää, samoin vapaa muoto. Ei varsinaisesti runoa, ei kertovaa proosaa, ei päiväkirjaa – jotain siltä väliltä ja kaikkea yhtä aikaa. Kirja on röyhkeä, ja röyhkeys on kirjoille oikeastaan aina vain eduksi. 

Tietenkin ainoastaan rocktähti voi olla aivan näin röyhkeä. Kirjoittaa tällaisen kiehtovan, lopulta silti ehkä aavistuksen laiskanpulskean kirjasen ja verrata sitä Psalmien kirjaan ja Odysseukseen. Myydä sitä kymmeniätuhansia kappaleita, myös deluxe-versioina: Sick Bag Songin Limited Edition sisältää muun muassa Caven koristeleman oksennuspussin ja maksaakin vain vaatimattomat 1035 euroa.

Tuhatkolmekymmentäviisi euroa! Tuskin koskaan on lauseita myyty yhtä hyvään kappalehintaan. Onneksi, edes jonkinlaisen oikeudenmukaisuuden nimissä, ne ovat sentään varsin hyviä lauseita. Onneksi osa-aikajumalamme osaa kirjoittaa. Onneksi hän kirjoittaa ihmisyydestään, ei jumaluudestaan. 

Julkaistu: 5.6.2015