Image

Jumala ei myy


Marko Annalan Paasto on uskonnollisen teemansa vuoksi suorastaan radikaali nykyromaani, kirjoittaa Juha Itkonen.
Teksti Juha Itkonen
Kuvat Anja Reponen

Kolumni on julkaistu Imagen numerossa 1/2019

Välillä tuntuu siltä kuin nykykirjallisuus pelkäisi uskontoa. Ei ehkä niinkään aiheena, sillä elämän suurimmat arvoitukset ovat yhtä hedelmällistä materiaalia kirjallisuudelle kuin aina. Maailma on toki muuttunut Tolstoin ja Dostojevskin ajoista, mutta ihmisen osa siinä on ennallaan.

Vahvasti maallistuneelle lukijakunnalle uskonto sen sijaan on vaikeampi pala. Vaikka uskonnolliset kysymykset olisivat teoksessa selvästi esillä, arvosteluissa niistä usein vaietaan kokonaan. Helpointa uskonto on kohdata, kun sen voin ulkoistaa vaikkapa lestadiolaisten kaltaiseen, meistä useimmille vieraaseen yhteisöön. Kirjan taas oletetaan kertovan uskon hylkäämisestä tai ainakin tästä ahdistavasta yhteisöstä erkaantumisesta.

Jumalasta on tullut häiriötekijä, joka olisi pidettävä kirjasta poissa tai ainakin piilotettava muiden, toivottavasti helpommin lähestyttävien teemojen taakse.

Jumala ei oikein myy.

Tätä taustaa vasten Marko Annalan Paasto on suorastaan radikaali nykyromaani. Jo nimellään ja kannellaan se julistautuu avoimesti uskonnolliseksi teokseksi. Kirkko ja kaupunki -lehden tuoreessa haastattelussa vielä toistaiseksi kai paremmin rockmuusikkona tunnettu kirjailija sanoi käyvänsä jatkuvasti keskustelua Jumalan kanssa ja rukoilevansa päivittäin.

Paastokin kyllä kertoo uskonkriisistä. Sen päähenkilönä on kirjailijan itsensä ikäinen mies ja yhteisönä ortodoksikirkko, johon myös Annala kuuluu. Toisin kuin Annalan esikoisteos Värityskirja, romaani on kuitenkin nyt selvästi fiktiivinen.

On kevättalvi, paaston aika, ja Matias Törmä on menettänyt uskonsa Jumalaan. Kirkollisten rituaalien toistaminen on alkanut tuntua väärältä ja valheelliselta. Kirkko on kuitenkin myös Matiaksen työpaikka. Samaan seurakuntaan kuuluu hänen uskossaan vahva vaimonsa. Romaanin alussa vaimo lähtee lähetystyöhön Etiopiaan, ja läksiäislahjaksi mies tekee hänelle raskaan tunnustuksensa.

Seuraa yksinäisiä piinaviikkoja. Vanha isoäiti tekee kuolemaa hoitokodissa. Selkäkivut vaivaavat. Työreissullaan Kuopiossa Matias törmää kauniiseen nuoreen naiseen, joka pelkällä olemassaolollaan järisyttää keski-ikäisen miehen elämän muutenkin horjuvia perustuksia.

On huomionarvoista, ettei eroa uskonnollisesta yhteisöstä kuvata Paastossa niinkään vapautumisena kuin tuskallisena luopumisena.

Muut seurakunnan jäsenet näyttäytyvät lämpimässä ja humaanissa valossa. Päähenkilö etsii vikaa vain itsestään, sillä hänhän uskonsa on kadottanut.

”Ihmeet kuuluvat kirjoihin”, Matias ajattelee isoäitinsä kuolinvuoteella, syyllisenä siitä, että on pettänyt myös syvästi uskovaisen mummunsa. ”Kun kirjan kannet suljetaan jää meille vain maan vetovoima, jota vastaan me hetken taistelemme.”

Ja sittenkään, edes kirkosta jo erottuaan, Matias ei ole varma tästä raadollisesta totuudesta. On kuin jokin edelleen ohjaisi. Kuin ihmeitä yhä tapahtuisi. Riippuu luultavasti lukijan omasta maailmankatsomuksesta, pitääkö romaanin loppua toiveikkaana vai traagisena.

Paasto on tavallaan nimensä mukainen kirja. Annala ei briljeeraa kerronnallisilla kikoilla, ja hänen lauseensa on klassisen tiivis, ajoittain suorastaan askeettinen. Ortodoksikirkon seremoniallisuus tuo tietyn esteettisen vivahteen, mutta muuten miljöö on arkista Tamperetta, Kihniötä ja Kuopiota, nyky-Suomea sellaisena kuin se on.

Toisaalta romaanin ainekset taas ovat kompaktiin mittaan suorastaan ylenpalttiset. Tapahtumia riittää, ja Annala lataa kohtauksiin kristillistä symboliikkaa. Reistailevat välilevyt painavat Jumalasta luopujan aivan konkreettisesti polvilleen. Viimeisillä voimillaan mies jaksaa siitä huolimatta kantaa sylissään turvaan ihmisen, jota vastaan on rikkonut. Lukujen väleissä on myös lyhyitä uskonnollisia tekstejä, Abba Dorotheoksen, Pyhän Teodoroksen tai Valamon Isä Mihailin ajatuksia.

En epäile, etteikö tämä olisi joillekin liikaa. Annala on sanonut halunneensa kuvata Paastossa älyllistä rehellisyyttä, mutta mikäli on aina ollut täydellisen varma Jumalan olemattomuudesta, Matiaksen henkinen kamppailu saattaa vaikuttaa enemmänkin älyttömältä: miksi selvitellä välejään mielikuvitusolennon kanssa? Minua se kuitenkin puhuttelee. Kirja tuntuu väkevältä, vakavalta ja nimenomaan vakavuudessaan virkistävältä. Se ei saarnaa, mutta haastaa kyllä ajattelemaan, ottamaan tosissaan tämän todennäköisesti ainutkertaisen elämän.

Julkaistu: 7.2.2019