Apu

Julia Kykkänen on mäkihypyn lupaus



Julia Kykkänen on mäkihypyn lupaus

Sotšissa vuonna 2014 olympialaisten palkintopallilla saatetaan nähdä suomalainen mäkihyppääjä.
Teksti Susanna Luikku
Kuvat Kari Kaipainen

Naisten mäkihyppy pääsi arvokisoihin vuonna 2009 MM-Liberecissä ja väännön jälkeen myös Sotšiin 2014. Tällä kaudella naiset hyppäävät ensi kertaa maailmancupia. Keski-Euroopan mäkiviikolla naisia ei nähdä, mutta 14 osakilpailua antaa jo osviittaa, missä laji menee.

Julia Kykkänen, 17, on nuoruudestaan huolimatta Suomen naishyppääjien ykköslahjakkuus. Ja kun miesten tilanne on lopettamisten, loukkaantumisten ja harrastajamäärien vähentymisen vuoksi mikä on, hän on pian ehkä koko lajin ykkösmitalitoivo.

Mutta kelpaavatko mahdolliset mitalitkaan?

Koko aikuisikänsä lajissa toiminut valmentajaisä Kimmo Kykkänen toteaa asian, joka ei ole rehellisille uutinen: niin sanottu tasa-arvon mallimaa Suomi elää urheilussa asenteellisesti lähinnä keskiaikaa.

– Muissa maissa naisten hyppäämisestä ei ole tehty ongelmaa. Olemme antaneet Keski-Euroopalle ja Pohjois-Amerikalle kymmenen vuotta turhaa etumatkaa. Naiset kilpailevat mäessä toisiaan vastaan, ihan kuin satasen juoksussa tai kuulantyönnössä, hän kertaa.

Sama asenne on koettu seiväshypyn, moukarinheiton, nyrkkeilyn ja lähes joka joukkuelajin alussa. Vähätellään ja keksitään tekosyitä, jotta totuus ei paljastuisi: naisia ei haluta lajiin vakavasti otettaviksi toimijoiksi.

Arvokisakelpoisuus yritetään torpata sillä, ettei löydy tarpeeksi ”oikeita” urheilijoita – vaikka vastaavan levinneisyyden lajeja on miesten puolelta puolen tusinaa ja edellytys kehitykselle on, että nuorille tarjotaan esikuvia. Ja ennen kaikkea jotain, mitä tavoitella.

Hupaisaksi asian tekee, että innokkaimpia lyttääjiä ovat usein ne, joiden oma kokemus lajista tai urheilusta ylipäätään rajoittuu lähinnä koulun liikuntatunteihin.

Toki on poikkeuksia, kuten mäen veteraanivalmentaja Matti Pulli. Julia Kykkäsenkin kehitystä tarkasti seuraava Pulli lausui haastattelussa, ettei naisia saisi päästää mäkeen, koska hyppääminen on niin vaarallista ja voi vaikuttaa esimerkiksi kohtuun.

Herttaista. Häijympi tosin voisi kysyä, ketä tässä yritetään suojella – ja miltä?

Perustelut nostattivat myrskyn vesilasissa ja herättivät epäuskoista naureskelua niissäkin piireissä, jotka eivät varsinaisesti suosi naisten mäkihyppyä.

– Tuollaiset jutut ovat niin älyttömiä, etteivät ne edes ärsytä. Fakta on, että naiset kiertävät maailmancupia, hyppäävät MM-kisoissa ja olympialaisissa. Ei kehitystä pysäytä enää mikään, Julia Kykkänen tokaisee.

Myös isä-Kykkänen otti jutun enemmän huumorilla, vaikka soittikin pitkäaikaiselle tuttavalleen Pullille.

– Keskusteltiin ihan hyvässä hengessä. Lopuksi sanoin, että kuule Matti, et tiedä, minkä palveluksen teit naisten mäkihypylle. Matti oli hetken hiljaa ja vastasi, että hyvä, jos voin olla avuksi, hän hekottaa.

Julia Kykkänen on hypännyt poikien kanssa siitä lähtien, kun mäkeen pääsi – noin kolmevuotiaasta.

Niin hän tekee yhä, paitsi kisoissa. Naisten maailmancupia kiertää noin 50 hyppääjää.

Kuopus ja veljet Jere ja Jesse laskivat pikkumäkiä aamusta iltaan. Vanhempien piti hakea lapset puoliväkisin syömään; hyppytekniikan pohja on osin luotu niillä toistoilla. Ei laskettu hyppy- vaan tuntimääriä. Ensi kerran Julia hyppäsi Lahden suurmäestä 13-vuotiaana.

– Kotona ei mäkihypystä silti paljon puhuta, mitä nyt katsotaan kisoja. Mäkihyppy on elämän tärkein asia, mutta ei siitä halua koko ajan jauhaa, Julia sanoo.

Kaikkia lapsiaan valmentanut Kimmo Kykkänen vahvistaa päättäneensä varhain, että isän ja valmentajan roolit pidetään erillään. Aiemmin hän lähti harjoitusten jälkeen koiran kanssa ulos, jotta lapset voivat halutessaan puhua toisilleen ja äidilleen.

Kykkänen työskentelee ”siviilissä” perhekodissa erityisnuorten ohjaajana. Perspektiiviä korvien välin tärkeydestä riittää muutenkin: valmennettavien listalta löytyvät muun muassa Toni Nieminen ja Harri Olli.

Niemisen ja Ollin Kykkänen mainitsi sillekin valmentajalle, joka väitti naisten valmennukseen hakeutuvan tyyppejä, jotka eivät pärjää miesten kanssa.

– Sanoin, että eivät nämäkään kaverit ihan paskasti pärjänneet tai olleet erityisen helppoja.

Pioneerilajille on tyypillistä, että me vastaan maailma -asetelma tiivistää yhteishenkeä. Kimmo Kykkäsen mukaan ”turha jurnuttaminen” on huomattavasti harvinaisempaa kuin miesten puolella.

Sielläkin Suomen joukkue tosin on vuosikaudet ollut omissa sfääreissään, mitä angstisuuteen tulee.

Tornissa naishyppääjätkään eivät ole kavereita, mutta vinkkejä vaihdetaan, tuloskehitystä seurataan ja vapaa-ajalla pidetään yhteyttä. Ja tilaisuuden tullen juhlia, jotka voivat yltyä aika riehakkaiksi.

– Kun porukkaan tulee uusi tyttö, se otetaan mukaan ja opetetaan tavoille. Aika rämäpäistä porukkaa ollaan. Ei siellä kauheasti neiteillä, Julia naurahtaa.

– Eikä kukaan tule tornista alas, jos pelkää. Vaikka hypyt menisivät kuinka huonosti, ei olla ensimmäisenä luovuttamassa ja lopettamassa.

Toisin suhtautuivat ne pojat, jotka hävisivät taannoin samanikäiselle Julialle yhdistetyn mäessä ja ladulla. Pojat puhkesivat parkumaan ja paiskasivat suksensa hankeen. Isukit juoksivat vaatimaan, että tyttö on suljettava kisoista. Tämä kun jaksoi harjoitellakin liikaa.

Pelko on asia, joka tornissa on aina läsnä. Kimmo Kykkäsen mukaan hyppääjä, joka ei pelkää, on ammattiavun tarpeessa. Kyse on siitä, miten pelkoa voi hallita ja valjastaa positiiviseksi voimaksi.

– Hyppäsin Rovaniemellä kahden kuukauden tauon jälkeen. Tiesimme, etteivät siteet välttämättä kestä, mutta luotin Jereen, joka hyppäsi ensin. Hypyn epävarmuus ei kuitenkaan johtunut siteistä, mutta kun tulin maahan, toinen suksi lähti litomaan, Julia toteaa.

– Siinä vaiheessa kun ollaan puomilla, pään pitää olla tyhjä. Jos ei ole, ei sieltä mihinkään lennä.

Suomen talvi on ollut monin paikoin lähes lumeton. Kykkäselläkin oli ennen Vuokatin leiriä alla vain 11 hyppyä, mutta isä ja tytär suhtautuvat asiaan käytännöllisesti: pitää sitten pärjätä vähemmillä hypyillä.

Kykkänen on sulava ponnistaja, mutta lento-ominaisuuksissa on kehittämistä. Lantio työntyy hypyn lakipisteen jälkeen liian eteen, jolloin hyppy ”putoaa” ennen aikojaan.

Televisiossa yksinkertaiselta näyttävä ponnistus tapahtuu alle puolessa sekunnissa ja liitokin parissa hetkessä. Kaikki eivät saa hyppyään kohdalleen koskaan.

Resurssit ja välineet ovat asia, joka nousee säännöllisesti esiin. On totta, että kilpailu on miehissä kovempaa – mutta sekin kuuluu pioneerimeininkiin, ettei liiton tai järjestelmän odoteta kantavan kaikkea eteen. Eikä jatkuvasti etsitä ulkopuolelta syitä sille, miksi ei pärjätä.

– Meillä on ihan hyvät olot. Ei rahaa kottikärryillä tule, mutta Julialla on pari tärkeää sponsoria. Lahdesta ei aja kauan Jyväskylään tai pohjoiseen treenaamaan, ja välinepuolella on älyttömiäkin ideoita. Julia hyppää suksilla, jollaisia ei Suomessa ole kellään muulla, ja itse tehdään puvut ja monot, Kimmo Kykkänen kuittaa.

Jostain kertoo, että kesällä Julia hankki rahaa pesemällä ikkunoita. Hän on ollut myös työharjoittelijana Finnjumping ry:llä ja pyrkinyt liikunnanohjaajakoulutukseen, mutta muuten mennään mäkihypyn ehdoilla.

– Olemme naureskelleet, että naisten mäkihyppyä tullaan vielä syyttämään sekä paremmuudesta että huonommuudesta. Kun mitaleja alkaa tulla, ne kelpaavat, mutta sitten aletaan puhua, kuinka ”miehet silti hyppäävät pidemmälle”, Kimmo Kykkänen hymähtää.

– Mutta sama se: kun tehdään oma työ tarpeeksi hyvin, palkinto tulee kyllä, Julia lisää.

Seiväshyppääjä Jelena Isinbajeva, nyrkkeilijäLaila Ali ja jääkiekkoilija Hayley Wickenheiser ajattelivat todennäköisesti aikoinaan samoin.

Julia Kykkänen

Syntynyt: 17.4.1994 Lahdessa.

Seura: Ounasvaaran Hiihtoseura.

Saavutuksia: naisten SM-kultaa 2011, MM-kisojen 17:s 2011, Continental Cupin osakilpailun 6:s 2010.

Perhesuhteet: isä, äiti ja kaksi isoveljeä.

Harrastukset: korttelijalkapallo, laskettelu, kuntonyrkkeily.

Motto: Aina se jotenkin menee.

Julkaistu: 29.12.2011