Hän astuu lavalle samalla tavalla kuin tuhannesti ennen, itsevarmana ja valppaana, kaikki on tuttua ja silti toisin.
Tämä on testi hänelle itselleen: onko hän paluuseen valmis, kestääkö kunto ja itsetunto, mitä sanoo yleisö?
Yhtä lämmittelykeikkaa lukuun ottamatta edellisestä esiintymisestä on kuukausia, vaikka tahdin piti syksyllä 2015 olla erityisen tiukka.
– Tilanteeseen joutui psyykkaamaan itseään toisin, kuin harjoituksena, että sinne voi mennä. Ikä tuo sen, että rupeaa olemaan armollisempi itselleen: ei se niin vakavaa, vaikka joutuisikin huomaamaan, ettei pysty, Jukka Puotila sanoo.
Oman show’n vetämisestä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä on kulunut tätä haastattelua tehtäessä alle vuorokausi.
Ennen esitystä Puotila meni testaamaan äänentoistoa taloon, joka on ollut hänen kotiteatterinsa 32 vuotta. Tutut lilat penkit saivat tuntemaan, että mitään katkosta ei ole ollutkaan, kaikki jatkuu ja jatkuu perinteikkäässä talossa niin kuin aina ja sukupolvesta toiseen.
– Kaikki oli niin luontevaa ja samalla unenomaista. Rutiinit palasivat, kävely, joka oli sairauden lomassa vähän kadonnut, kulki kuin ennen. Kainalot kostuivat, reaktio on kuin kiveen hakattu: alat olla moodissa, valmiina hyökkäykseen. Tajusi, että aineenvaihdunta, joka jossain vaiheessa hävisi kokonaan, käynnistyy nyt, Puotila puhelee kuin ääneen ajattelisi.
Lavalla oli baaripöytä ja sillä iso vesikannu ja lasi. Melkein kättelyssä Puotila ilmoittaa, että nyt tulee pelkästään harkittua tekstiä, ei mitä sylki suuhun tuo – koska sylkeä ei ole, kun ei ole sylkirauhasta.
Tuolla yhdellä lauseella Puotila nosti kissan pöydälle siihen tasatahtiin tyhjenevän vesikannun viereen ja laukaisi tilanteen. Hän on sairastanut vakavan suusyövän, rankat hoidot tuhosivat sylkirauhasen, muuttivat ulkonäköä. Mutta nyt hän on tässä, iskussa, hengenvoimiltaan entisenä ja fysiikaltaankin palautumassa, eikä yleisön tarvitse arkailla.
Kahta tuntia myöhemmin yleisö kiittää seisaaltaan taputtaen ja jotenkin hartaana. On saatu nauraa, oivaltaa, irvailla yhdessä ja välillä nyyhkäistäkin.
Tällä viikolla ilmestyy Taina Westin kirjoittama elämäkerta Tänä iltana Jukka Puotila (WSOY), ja samana päivänä käynnistyy kymmeniin kaupunkeihin kiitävä lavashow.
Kirjan piti valmistua Puotilan 60-vuotispäiväksi syyskuussa 2015. Sairastuminen kesällä, ankara hoitojakso ja kunnon romahtaminen syksyllä lykkäsivät ilmestymistä ja mullistivat kirjan sisällön. Muistelija miettii nyt, että hänen sairastumisensa oli kirjalle onnekas ikävä sattuma, sinne puhui ilman itsesääliä ja kritiikkiä, ja hyvä niin. Kirjasta tuli paljaampi ja todempi.
Siitä tuli kohdalle osuneen draaman kautta myös ainutlaatuinen: ei sankaritarina, vaan syvältä koko elämänkaarta perkaava sairauskertomus, katumuskatekismus täynnä kirkkaita ajatuksia. Sairastumisen rinnalle pääteemaksi nousee kaiken ahertamisen ja menestyksen ohi edellinen pakkostoppi: loppuun palaminen, paniikkikohtaukset ja romahtaminen 1990-luvun puolivälissä, kymmenen vuoden paahtamisen päätteeksi.
Armottomia ovat Puotilan kirjamietteet tuosta vaiheesta, joka kulminoitui romahdukseen Oleanna-näytelmän ensi-illassa Kansallisteatterin lavalla 22 vuotta sitten. Näyttelijä ei pystynyt syömään, ei nukkumaan. Hän muistelee itseään laihana, pelokkaana ja väsyneenä pyörimässä teatterin käytävillä. Hän oli juossut tutkimuksesta toiseen, kaikki oli kuvattu ja tähystetty, mutta syytä fyysiseen pahoinvointiin ei löytynyt. Mutta tervettä piti teeskennellä.
Töitä oli järjettömästi, Ruusun aikaa, Kotikatua, viihdeohjelmia, omaa keikkaa, elokuvia, dubbauksia, mainoksia – ja kaiken ankkurina ja aikataulujen sanelijana pesti Kansallisteatterissa. Hän taisteli koko ajan kelloa vastaan. Vain vaimo Anneli Puotila, Kansallisteatterin pääjohtaja Maria-Liisa Nevala ja Kotikatu-sarjan tuottaja Hannu Kahakorpi tiesivät, miten huonossa henkisessä tilassa Puotila oli.
– Lava on pakopaikka. Hetki, jolloin keskittyminen on totaalista. Se on hyvä ohje elämään muutenkin: hetkessä oleminen. Esitys on kuin pikkuinen elämä.
Kirjassa hän kertoo lähes toteavasti muistavansa vanhimman poikansa Aleksin syntymän vuonna 1984, mutta ei mitään tämän lapsuudesta 10-vuotiaaksi asti. Elämä oli sumua, kysyntää oli niin valtavasti, että siinä meni sekaisin. Kotona hän käväisi, arkeen laskeutuminen ei onnistunut. Puotila muistelee olleensa niin täynnä itseään, että yhteinen elämä unohtui. Vaimo sanoi muutaman kerran, että pysyisit poissa kotoa, sotket vain kaiken.
– Mennyt elämä rupeaa näyttelemään hirveän suurta roolia tällaisissa pysähdyksissä kuin minulla nyt, ja mieleen nousee ikävänsorttisia asioita. Ihminen miettii, että jos voisi elää elämänsä uudestaan niin miten? Paljon kaipaa perheen kanssa olemista, aikaa joka hujahti, eikä sitä takaisin saa. Ja silti: se oli elämääni!
– Elämässä on pari asiaa, syyllisyys ja armollisuus. Ne on ne. Syyllisyyteen tarvitsee armollisuutta, armoa itselle. Ikääntyminen tuo sitä, ja tulee samalla itsensä suhteen huumorintajuisemmaksi, Puotila sanoo.
Kirjasta näkee, että hän on pohtinut paljon itsekkyyttä, joskus hän käyttää röyhkeys-sanaakin. Hän tahtoo selittää työriippuvuutta, ahertamisen addiktiota ja omaa riippuvuuttaan myös liikunnasta.
– Kyse ei ollut työstä sinänsä, vaan siitä mielettömästä tunteesta, joka tulee kun on lavalla yksin ja kun se sujuu. Se esiintymisen adrenaliini, kovat kierrokset on päällä, ja olet tavallaan kuin toinen ihminen töiden jälkeen. Näyttämön toinen todellisuus ja se että kaikki on tavallaan kondiksessa siellä. Se on pakopaikka.
Puotila muistelee Arthur Millerin Hinta-näytelmää Kansallisteatterissa. Teksti oli hieno, esityksen kesto yli kolme tuntia.
– Kävelet pukuhuoneeseen, talo alkaa hiljentyä, vaihdat vaatteet, kello on puoli yksitoista. Astut Läntiselle
teatterikujalle, lunta satelee helmikuiseen pakkasiltaan, menet autolle. Ja olet ihan kuin olisit kuussa. Äsken olit elämässä, mikä paikka tämä on? Kontrasti on mieletön. Meneehän se ohi, mulla usein niin, että lähdin vielä juoksemaan, en kyennyt kotiin.
Puotila puhelee yhdestä huippumuusikosta, keikkamiehestä, jolla oli kotona pieni huone, jonne hänet melkein suoraan ohjattiin, pois jaloista.
Miten ihailun ja rakkauden voikaan sekoittaa toisiinsa! Rakkaus tuntui laimealta ihailuun verrattuna, ihailua sai maailmalla, vaan eipä kotona.
– Menee ihan polvilleen, kun ajattelee tuota! Muualla sai ihailua näin (Puotila näyttää miten astutaan kuin saluunaan takki auki), selkäänkin taputeltiin. Mitä? Eikös sitä saakaan joka paikassa? Ei sitä tietenkään kotona ollut, siellä oli rakkaus ja arki. Tuonkin ymmärtäminen vei aikansa. Kyllä tällaisten avioliittojen kohtalon ratkaisee aina se, joka on kotona: jatkuuko vai ei?
– Vaimoni ei ole koskaan ollut julkisuudessa. Nytkin puhun itseni kautta, ja yritän antaa Annelille sen arvon, joka hänelle ehdottomasti kuuluu meidän elämästä. Pitää olla hyvä itseluottamus ja pitkämielinen, että on jaksanut.
Mies, joka ei osannut sanoa ei – sellainen Puotila oli. Kysyntää riitti uusiin viihdeohjelmiin, keikoilla aina vain korkeampiin kerroksiin tätä yhteiskuntaa.
– Olisi ollut täysi työ sanoa, että ei, en mä lähde. Varoiteltiin, että ei tämä kauan kestä, tao, kun rauta on kuumaa, kohta se loppuu. Ja toisaalta, teet hetken aikaa täysillä ja sitten saatatkin olla sen hetken menestyksen vanki: mitoitit elämäsi sen mukaan. Koko ajan näki, että tuossa oli tuommoinen tähti, josta ei enää kuulukaan mitään.
– Jälkeenpäin tietenkin hävettää, myöhästymiset, aikataulut, jotka oli vedetty niin, että kerkiää, kun kaikki osuu nappiin. Kaiken ottaa omaan piikkiin, siinä on omaa torveutta ja intoa. Se oli nuorallakävelyä, kunnon ja onnen testaamista. Hullunmylly, josta ajattelin, että ehkä pystyn tämänkin vetämään. Ihminenhän uskoo itseensä, kunnes usko viedään.
Mutta ahneena Puotila ei itseään pidä, raha ei ollut keskeinen ponnin, vaan esiintymisen ja kiihkeän kysynnän tuottama ilo, kaikkivoipaisuuden ajatus.
– En kovin helposti myönnä sitäkään, että menestys meni päähän. Ei se tässä lajissa voi mennä, kun olet monta kertaa viikossa mitattavana yleisön edessä. Ei yleisöä voi pyörittää, vaan siinä tasapainoilee kauhun ja onnistumisen tunteen välillä. Mutta niin kyllä ajattelin, että vaikka jokin homma loppuisikin, ei minulta työt lopu – ei ole yhden kortin varassa.
Hän sanoo, että burnout-pysäkki tavallaan kouli seuraavaan ravistukseen. Hän ehti silloin mielessään sairastaa syövät ja kaikki, kuolemanpelko kului loppuun. Sitä ei nyt tullut.
Mitä vakava sairastuminen opettaa? Puotila sanoo, että monet ovat sitä kyselleet.
– Tämä on vielä niin lähellä, ettei voi tuuletella mitään, katsella muka taaksepäin. Kun nyt mennään siinä, että mitä kauemmaksi tulee sairaudesta, sitä pahemmalta kaikki koettu tuntuu, värisyttävältä. Sen sairastuminen näytti, että on olemassa tällainenkin maailma – ihmiset jotka ovat siellä töissä, ja toiset jotka vaeltavat sinne potilaina. Sitä maailmaa ei ollut ennen, ja sitten yhtäkkiä olin sen keskellä.
– Eivät asiat silti muutu. Nautin yhä tuosta asiasta, enkä tykkää tästä. Pitää olla rehellinen siinäkin. Mutta käsitys hetkestä on muuttunut: tämä hetki on se tärkeä. Ja terveys. Olen pitänyt lukuisia eläkkeellelähtöpuheita ja sanonut aina, että voi hyvin, pidä itsestäsi huolta, terveyttä sinulle. Nyt tietää, miten mielettömän tärkeä asia terveys on, onni, lahja.
– Ihmiset tulevat mielellään juttelemaan minulle. Olen helppo kohde, tuttu mutta kuitenkin anonyymi, yhdenlainen AA-kerho. Heillä on hirveä halu tietää, miten sairastuminen tapahtuu, mistä se tulee, miten sen huomaa – voisiko sen huomata ajoissa? Puhun mielelläni edelleen syöpää itsestäni ulos, mutta en haluaisi enää olla se näyttelijä, joka sairastui syöpään. Että asioita katsotaan sen kautta: ei tää esitys ollut kummoinenkaan, mutta ajatella, että sillä on kuitenkin ollut sellainen juttu!
Sen hän kertoo kyselijöille, että sairaus ei näkynyt työssä, sen jaksoi hyvin, mutta kuntoilutulokset heikkenivät koko ajan, siitä huomasi, ettei kaikki ole kunnossa.
Jukka Puotila sai syöpähoitoja ankaraa tahtia: seitsemän viikkoa sädehoitoa kerran päivässä, sytostaatteja kerran viikossa. Hän ei tiedä toimittiinko näin siksi, että hänen hyvä peruskuntonsa salli sen vai oliko syy taudin ärhäkkyydessä. Hän sanoi aina, että älkää mulle kertoko, en halua tietää.
Kontrollikäynti on kolmen kuukauden välein, lääkäri sanoo, että saa tehdä töitä ja treenata niin paljon kuin jaksaa. Flunssaa pitää varoa. Hän oli viikkotolkulla letkuruokinnassa, ensimmäinen kiinteä suuntäysi oli lusikallinen persikkajugurttia. Sädetyksessä palanut suu alkaa toipua, nyt erottuu jo muitakin makuja kuin palanut ihokudos. Chilikana polttelee, keikkamiehen sämpylä ei sovi, mutta kaikki muu alkaa maistua. Bataattikeittoa hän nauttii tuossa vastapäätä autuaallisen näköisenä.
– Ajattelen, että olen onnekas. Urakin lähti liikkeelle sattumoisin, kun Heikki Kahila bongasi minut teatterikoulusta Iltapala-ohjelmaan. Tällaiset asiat ja pitkä avioliitto ovat aika isoja asioita minulle. Onnellinen on niin suuri sana, että heti säpsähtää. Onnekas on parempi. Kun jossain vaiheessa mietin, että olivatko nämä puhetyöläisin duunit tässä, jäikö jotain tekemättä, tuli lähinnä sellainen olo, että hitsi, olenpas saanut paljon tehdä! ●
Teksti Raila Kinnunen, kuvat Paavo Martikainen
