Aina kannattaa lähteä liikkeelle, etsimään. Ei voi odottaa, että hedelmät putoavat suoraan suuhun. Oma etsintäni alkoi jo 1960-luvun alussa ja on jatkunut siitä asti. 1970-luvulla kävimme teosofisissa seuroissa, spiritistisissä istunnoissa ja jopa selvänäkijä Aino Kassisen luona. Mikään niistä ei johtanut siihen, mitä opiskeluvuodet Kristiyhteisön papiksi Saksassa antoivat. Ja oppiminen jatkuu yhä.

Jäin eläkkeelle viime kesäkuussa suoraan töistä. Muutto Dortmundista Kölniin oli yhtä kaaosta, mutta onneksi pääsimme Suomeen ja rakkaaseen kesäpaikkaamme Emäsaloon juhannukseksi. Työn jättäminen oli vaikeaa, mutta nyt iloitsen siitä, ettei tarvitse nousta ylös tiettyyn kellonaikaan. Esiintymislavat odottavat jälleen minua.

70-vuotisjuhlakiertueella olen päättänyt olla oma rento itseni. Kun näin dvd:n Rostockin kilpailuista vuodelta 1971, jolloin voitin Pieni mies -kappaleella, niin ajattelin, että juuri noin haluan nytkin esiintyä. Silloin muut olivat pukeutuneet muotivaatteisiin, mutta minulla oli helmet kaulassa, valkoiset farkut ja kädessäni tamburiini.

Esiintyminen laulajana on auttanut minua olemaan rennompi myös pappina. Ihmisten edessä olemisessa ei ole mitään pelkäämistä, jos osaa asiansa. Ja kenenkään kanssa ei pitäisi kilpailla, sillä kilpailu kipsaa ja syö energiaa.

Omistaminen ei tee fiksummaksi. Parempaa kuin omistaminen on tekeminen. Nyt teen käsikirjoitusta Kotiinpaluu-nimiseen kirjaan, jossa kerron tuoreimman levyni kappaleiden synnystä. Siihen tulee kaikki, mitä olen oppinut.

Rakkaus on elämän suola: se on antamista ja ottamista. Sirpan kanssa meillä on hieno kombinaatio, ja meillä on ollut alun perinkin sama suunta elämässä. Sirpa oli 18 ja minä 19, kun aloimme olla yhdessä. Rakastuessa luonto veti tikanpojan puuhun, ja olimme pian perheellisiä hippejä. Love and peace ei ole siirappinen klisee.

Isyydessä olen joutunut miettimään omaa suhdettani meriupseeri-isääni. Itse seitsemän lapsen isänä olen oppinut pitämään kaikista huolta. Vanhempina kannamme vastuuta lapsista loppuun asti. En ole ollut isä, jota kotiin tullessa tarvitsisi pelätä. Perheemme eli aikoinaan kuin Huvikummussa, ja mielikuvitukselle oli tilaa.

Usein alttarilla olen kokenut voimakkaita läsnäolon kokemuksia. Silloin valo tuntuu kuin aineelta. Se on jopa meditaatiota voimakkaampi kokemus.

Vuodet Saksassa olivat elämän kasvutehtävä. Olisin tehnyt mielelläni tämän työrupeaman Suomessa, mutta 35 vuoden pesti Saksassa ei ollut turhaa. Olen saanut paljon palautetta työstäni, ja se on antanut paljon.

Arvostan kotimaatani eri tavalla kuin täällä olisi ollut mahdollista. Kun asuu ulkomailla, löytää Suomen uudelleen ja suomalaisuuttaan katsoo kuin peilistä. Siinä näkyvät hyvät ja huonot puolet.

Elämä on pitkä, ja itselleen pitää antaa aikaa. Myös varttuneessa iässä voi oppia uusia asioita ja onneksi nyt aletaan arvostaa myös elämänkokemusta. Pitkä elämä opettaa, ettei fyysisesti voi tehdä kaikkea kuten nuorena, mutta se ei ole tarpeenkaan.

Juttua on päivitetty 31.8.2021 kello 17.06.