Apu

Jukka Jalonen Leijonien päävalmentaja, 49 vuotta, Riihimäki.



Jukka Jalonen Leijonien päävalmentaja, 49 vuotta, Riihimäki.

”Kun luottaa itseensä, uskaltaa luottaa toisiinkin.”
Teksti Apu-toimitus

Maajoukkueen rakentaminen ei helpotu, vaikka kokemusta on kertynyt. Totta kai nyt tiedän paremmin, miten prosessi menee, mutta kyseessä on joka kerta uusi palapeli. Pelaajien taso on myös noussut: SM-liigassakin on monta jätkää, jotka kamppailevat kisapaikoista ihan viimeiseen asti.

Käännekohta urallani tapahtui, kun olin Timo Sutisen kakkoskoutsina alle 18-vuotiaiden maajoukkueessa vuonna 1995 ja voitimme EM-kultaa. Silloin tuli Sutisen opissa oivallus joukkuehengen, oman tekemisen ja ilmapiirin tärkeydestä, ihan käytännössä. Se kolahti, ja on vienyt minua eteenpäin siitä lähtien. Sutinen on myös tärkein ammatillinen esikuvani, vaikka olen saanut tehdä töitä monien hyvien valmentajien ja pelaajien kanssa.

Vaikein hetki valmentajana oli se, kun KalPa, jonka kanssa minulla oli kahden vuoden sopimus, meni konkurssiin heinäkuussa 1999. Kaikki valmentajapaikat olivat tietenkin jo täytetty, olimme ostaneet talon Kuopiosta ja pojat olivat alle kouluikäisiä. Kun ensijärkytyksestä tokenin, kysyin, että kauan saan palkkaa. Vastaus oli, että kaksi viikkoa. Jaha. Silloin tuntui, että jos tästä selvitään, niin paljon vaikeammaksi ei voi enää mennä.

Julkinen ja yksityinen minäni eivät juuri eroa toisistaan. Ehkä julkinen Jalonen on vähän tosikompi. Privaattiminässä on enemmän huumorintajua, iloisuutta ja joustoa. Julkisuudessa on hyvät ja huonot puolensa. Välillä toivoo, että saisi olla rauhassa, mutta tällä paikalla täytyy kestää pelin henki ja olla median käytettävissä. Pitää itsekin miettiä, mihin kaikkeen kannattaa lähteä mukaan.

Suurin saavutukseni valmentajana on luonnollisesti viime kevään MM-kulta. Sitä ei varmaan tarvitse enempää selittää.

Pelkään sitä, että läheisille, etenkin lapsille, sattuu jotain. Ei pelko päivittäin ole läsnä, mutta se on vanhemman huolta. Omassa lapsuudessani sain mennä hyvin vapaasti; joskus huomaan, että vahdin poikia vähän liikaakin ja olen huolissani asioista, joita ei ennen pohdittu lainkaan.

Paras oppi, minkä sain omilta vanhemmiltani, oli vapaus tehdä sitä mitä haluaa. He eivät pakottaneet tai painostaneet, vaan antoivat rauhan tehdä itsenäisiä päätöksiä ja mahdollisuudet toteuttaa itseään.

Koen kehittyneeni valmentajana eniten siinä, että luotan paremmin itseeni. Kun itseluottamus on vahva, uskaltaa luottaa myös toisiin ja delegoida asioita. Kokemus tuo ammattitaitoa.

En tunne itseäni vanhaksi, vaikka teen töitä hyvinkin nuorten poikien kanssa. Joskus pikemminkin tuntuu, että täytänkö muka jo viisikymmentä, ei ole totta.

Elämäni suurin suru oli isäni kuolema kolme vuotta sitten. Se toi ajan rajallisuuden lähelle, ja toisaalta opetti suhteellisuudentajua. Vaikka teen työni täysillä, tällaisen rinnalla vaikka putoaminen MM-puolivälierässä on aika yhdentekevää.

Jääkiekon asema Suomessa varmaan ärsyttää joitain, mutta ei me itse medialle soitella tai esille pyritä. Käyn itsekin luennoimassa johtamisesta yrityksissä, mutta en kuvittele tietäväni kaikesta kaikkea. Kyse on kuitenkin vain pelistä.

Teksti Susanna Luikku

Kuva Timo Pyykkö

Julkaistu: 4.5.2012