Eeva

Jukka Haapalainen: ”Pahoinpitely muistuu yhä mieleen päivittäin"

Jukka Haapalainen: ”Pahoinpitely muistuu yhä mieleen päivittäin"
Jukka Haapalainen pahoinpideltiin ja ryöstettiin Lontoossa puoli vuotta sitten. Hän toipui nopeasti fyysisistä vammoista. Kadulla kulkiessaan hän tarkkailee ympäristöään eri tavalla kuin ennen.
Julkaistu: 25.9.2018
Jukka Haapalainen, 52, astelee tanssijan joustavin askelin tervehtimään. Hän vaikuttaa erittäin hyväkuntoiselta. Ainakin ulkoisesti mies näyttää toipuneen hyvin maaliskuisesta ryöstöstä ja pahoinpitelystä toisessa kotikaupungissaan Lontoossa.
”Fyysiset vammat ovat parantuneet. Sielun haavoista en vielä osaa sanoa, sillä moni on uhkaillut, että vaikeat ajat ovat vielä edessäpäin”, mies sanoo ja virnistää.
Sitten hän vakavoituu. Ikävästä tapahtumasta ei vielä ole kulunut puolta vuottakaan. Siinä oli mukana monta huonoa sattuman sanelemaa käännettä.
Takana oli useampi työmatka, ja Jukalla oli niiden jäljiltä paljon valuuttaa mukanaan. Hänellä oli tarkoituksena lähteä hoitamaan raha-asioita päivällä, mutta hän ei ehtinyt pankkiin ennen sen sulkeutumista.
”Olin kohdannu edellisessä kuussa identiteettivarkauden. Varas oli saanut tietojani haltuunsa ja päässyt käyttämään luottokorttitiliäni väärin. Selvitin näitä asioita puhelimitse, ja pankki ehti mennä kiinni.”
Jukka päätti, että hän käy kuitenkin vaihtamassa jo illalla rahat kotinsa lähellä olevassa vaihtopisteessä ja vie punnat heti aamulla pankkiin. Jälkeenpäin tapahtumien kulusta riitti jossiteltavaa.
”Vaimoni olisi samalla reissulla halunnut viedä auton korjaamolle, mutta sanoin, että siirretään se seuraavaan aamuun.”
Jukka vaihtoi rahat ja pani ne olkalaukkuunsa, missä oli myös kaksi kännykkää ja passi. Hänellä ei ollut aavistustakaan neljän nuoren miehen ryhmästä, joka lähti seuraamaan häntä.
”Taas voin jossitella: kun saavuin ovelleni, olisin voinut työntää sen perässäni kiinni. Se sulkeutuu itsestään, mutta hitaasti. Miehet ehtivät tulla samalla ovenavauksella perässäni porrasaulaan.”
Tanssija Jukka Haapalainen muutti puolisonsa kanssa Lontooseen jo 1990-luvun alussa.

"Tappelin vastaan kuin peijooni"

Jukka Haapalainen arvelee ryöstötilanteen kestäneen vain puolisen minuuttia. Miehet hyökkäsivät hänen kimppuunsa, hakkasivat ja potkivat ja katosivat vieden laukun mukanaan.
”Tappelin vastaan kuin peijooni ja huusin samalla apua. Vaikka en ole luonteeltani väkivaltainen, tunnen jopa ylpeyttä siitä, että sain yhden litistettyä seinän ja pääni väliin. Hän voivotteli pahasti, joten hän sai ehkä pahempia vammoja kuin minä. Itse päädyin lattialle.”
Jukan korvalehti repeytyi joko potkusta tai lattiaan hiertymisestä. Päähän tuli vertavuotavia haavoja, ja yksi kylkiluu murtui.
”Mustelmia sain kuitenkin yllättävän vähän, toppatakki ehkä vähän suojasi vartaloani.”
Naapuri soitti ambulanssin ja poliisin paikalle. Miehet katosivat jälkiä jättämättä.
”Kadun kulmassa seisoskeli porukka. Heihin kuulunut marokkolaismies kertoi kuulleensa ryöstäjien puheesta, että nämä olivat kotoisin samasta maasta.”
Jukka kiittelee sekä ambulanssimiehistön että poliisin ripeää ja asiallista toimintaa. Ambulanssin henkilökunta jäi joksikin aikaa seuraamaan, etteivät päähän osuneet iskut olleet aiheuttaneet vammoja.
Poliisi teki voitavansa, mutta ei löytänyt syyllisiä. Valvontakameroista näkyi kuitenkin, miten miehet olivat lähteneet seuraamaan Jukkaa.
”Asumme Lontoossa turvallisella alueella. Lähellämme sijaitsee Suomen Britannian suurlähettilään residenssi.”
Samalla kadulla on useita muitakin suurlähettiläiden asuntoja ja lähetystöjä, kuten tarkasti vartioidut Venäjän ja Israelin suurlähetystöt.
”Rahanvaihtopaikkakin sijaitsee vilkkaalla kadulla, enkä ole koskaan nähnyt siellä mitään arveluttavia tai pelottavia tilanteita”, Jukka toteaa.

"Kehoni hoiti pois sokkia"

Jukan puoliso Sirpa Suutari-Jääskö, 51, toimi seuraavana aamuna tarmokkaasti, jotta mies pääsisi saman tien normaaliin elämään kiinni.
”Sirpa kehotti minua lähtemään kanssaan ulos. Teimme niin. Kuljimme saman reitin, jonka edellisenä päivänä olin kävellyt, ja palasimme kotiin.”
Jukka hymähtää, että hän käänsi kävelymatkan kohdallaan uhoksi: missä te ryöstäjät nyt urkitte, näyttäytykääpä!
Siitä alkoi toipuminen. Jukka arvelee itse, että se alkoi ehkä jo pahoinpitelyn aikana.
”Muistan häivähdyksenomaisesti ymmärtäneeni, että ryöstäjät olivat nuoria miehiä ja aika sekaisin. He eivät olleet selvin päin.”
Jukka tajusi, että miehet olivat joko kyllästyneitä kaikkeen tai heidät oli pakotettu varastamaan.
”Mielen pohjalla kulki, että menkää nopeasti pois ja jättäkää minut rauhaan. Kun te olette menneet, minulla alkaa tulevaisuus. Teillä ei sellaista ole.”
Seuraavana iltana Jukka sai voimakkaan vapinakohtauksen.
”Eräs hoitaja sanoi, että ruumiini hoiti itse pois sokkia saman tien. On kuulemma olemassa hoitomuotokin, jolla pyritään tähän samaan tilaan, jotta ihmisen elimistöstä ja muistista saataisiin puhdistettua pitkäaikaisia sokkeja tai traumoja.”
Jukka on pohtinut, olisiko kyse niin sanotuista sisäisen selviytymisen geeneistä. Hän on Sirpan kanssa käynyt geenitutkimuksissa ja molemmilta löytyi tällainen geeni-yhdistelmä.
”En ollut sellaisesta kuullutkaan. Joidenkin ihmisten geenistöstä se vain löytyy. Niitä kutsutaan myös huippu-urheilijageeneiksi. Jos ihminen kohtaa vastoinkäymisen, hän selviytyy siitä ilman, että jäisi miettimään asiaa. Menee vain sen yli ja menestyy.”
Vammat paranivat melko nopeasti kylkiluuta lukuun ottamatta. Sen kuntoutuminen kesti kuutisen viikkoa.
Jukka Haapalainen on käsitellyt tapahtunutta unissaan.

Painajaisunia hyökkäyksestä

Jukka sanoo omasta mielestään toipuneensa myös henkisesti. Muutamia symbolisia unia hän on tapauksesta nähnyt.
”Ensimmäisessä unessa kotikadullani Lontoossa joku ihminen tulee lähelle ja työntää kasvojaan kiinni kasvoihini. Ymmärsin, että se oli huono tilanne ja heräsin heti.”
Toisen unen hän näki muutamaa yötä myöhemmin.
”Mies ojentaa minulle veistä terä suunnattuna häneen itseensä ja sanoo: ’Tee se’, ja nauraa päälle. Sanoin, että: Älä viitsi, en mene tuohon halpaan’.”
Kolmannessa unessa Jukka on lapsuuden kotitalonsa pihalla pienen koiran kanssa. Äiti ja isäkin tulevat ulos, joten talo on tyhjä. Koira huomaa ison puun latvassa ihmisiä ja ajaa ihmiset pois. He olivat näyttäneet lapsilta, mutta olivatkin kaksi pariskuntaa.
”Ihmiset tutkivat taloa ulkoa ja toteavat: ’Joo, täällä se varmasti on’, ja lähtevät menemään taloon sisään. Tajusin, että tilanne oli samanlainen kuin oma ryöstöni. Siihen heräsin.”

"En jaksa pelätä"

Tuttavat ovat ennustaneet Jukalle, että tulossa on vielä traumoja.
”Olen sanonut, että tulkoon. En kuitenkaan etukäteen jaksa pelätä ja odottaa, milloin kauhea olo iskee”, Jukka sanoo.
Hän myöntää, että pahoinpitely muistuu silti mieleen joka ikinen päivä.
”Näin käy esimerkiksi, kun kävelen kadulla tai jos joku ihminen tulee yllättäen lähelle. Se tapahtuu helpoiten ruuhkaisissa suurkaupungeissa, kuten New Yorkissa, missä olin elokuussa. Myös Lontoossa tarkkailen kaduilla ympäristöäni paljon tarkemmin kuin ennen.”
Jukka toteaa, että puolustautuessaan villieläimen tavoin hän ei ajatellut sitä mahdollisuutta, että saattaisi menettää jopa henkensä.
”Olen ymmärtänyt, että pienistä asioista ei kannata elämässä olla niin helposti huolissaan. Henki voi olla yhdestä tarkkaan sijoitetusta iskusta tai potkusta kiinni.”
Hän ei ole hakeutunut terapiaan, koska on kokenut saavansa sitä työnsä kautta.
”Päätin myös heti, että tämä tapaus ei tule vaikuttamaan suhteeseeni Lontooseen. Se on meille molemmille rakas kotikaupunki, ja olisi heikkoutta antaa tuollaisten ihmisten viedä se tunne meiltä pois.”
Tuttavat ovat varoittaneet, että pahoinpitelystä voi koitua vielä henkisiä seurauksia. Jukka haluaa elää päivän kerrallaan.

Vaimo auttoi tapahtuneen yli

Jos joku joutuu kokemaan vastaavan ikävän tilanteen, Jukalla on pari ohjetta sen käsittelyyn.
”Ensimmäinen ja tärkein neuvo on se, ettei syytä itseään millään tavoin. Helposti tulee miettineeksi, mitä tein väärin, kun minut näin ryöstettiin.”
Poliisikin sanoi Jukalle saman asian, syyllisyyttä ei saa tuntea.
”On myös turha miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin – vaikka itsekin olen syyllistynyt jossitteluun. Tapahtunut mikä tapahtunut. Henki kulkee vielä, ja näistä selviydytään. Minulle ihmisten sympatia ja tuki on myös ollut tärkeää. Itse sain sitä niin oppilailta kuin työtovereilta.”
Jukka kiittelee vaimoaan Sirpaa.
”Hän on todella huolehtivainen ihminen, ottaa itse asiassa liikaakin huolia niskoilleen. Toisaalta Sirpa on realisti: hän ajattelee aina, että tästä mennään nyt vain eteenpäin.”

Tanssiparin koti on Lontoossa

Lapualta kotoisin oleva Jukka ja Oulussa asunut Sirpa harrastivat molemmat tanssia pienestä pitäen. He tapasivat tanssin parissa jo lapsina, kulkivat samoissa kilpailuissa ja heillä oli osin samat opettajat.
”Olemme olleet yhdessä kolmekymmentä vuotta. Yhteinen kilpatanssiuramme kesti kaksikymmentä vuotta”, Jukka kertoo.
Sen päättyessä pari oli voittanut suurimmat mahdolliset kansainväliset kilpailut, muun muassa ammattilaisten latinalaistanssin British Open -tittelin neljästi.
”Muutimme Lontooseen 1990-luvun alussa. Siellä oli siihen aikaan alan parhaat opettajat. Aluksi saimme itsekin leipämme opetustyöstä.”
Vuosien varrella syntyi verkostoja, joiden ansiosta esiintymisiä riitti niin, että pari pystyi jopa valitsemaan parhaat päältä.
”Olemme kiertäneet kaikki mantereet. Teimme pitkiä kiertueita esimerkiksi Japaniin, Kiinaan, Australiaan ja Etelä-Afrikkaan.”
Pariskunta alkoi tehdä omaa taidettaan ja suuntautui teatteriin. He saivat kutsuja eri draamateosten päärooleihin, niin Suomessa kuin ulkomailla. Nyt he haluavat tehdä yhä enemmän kokeellisemman ja fyysisemmän genren produktioita yhteistyössä eri muusikoiden ja teattereiden kanssa.

Perhe jäi perustamatta

Helsingin Kaapelitehtaalle kolme vuotta sitten perustettu Haapalainen Suutarijääskö Dance Studio oli vuosia kestäneiden haaveiden täyttymys. Studiossa on kolme salia, ja Sirpa ja Jukka opettavat siellä myös itse.
”Haluamme samalla tarjota niin harrastajille kuin ammattilaisillekin paikan, jota voi vuokrata omien projektien harjoitustilaksi.”
Menestyneelle parille kävi aikoinaan kuten monille muillekin uraa luoville ihmisille: lapsia ei perheeseen koskaan tullut.
”Kun lopetimme kilpauramme, emme suunnitelleet tieten tahtoen, että siihen väliin tehdään lapsia. Ajattelimme, että tulevat, jos ovat tullakseen. Vaikka olemme freelancereita, pystymme heidät kyllä elättämään. Nähtävästi lapsia ei kuitenkaan ollut meille tarkoitettu, eikä Sirpa realistisena ihmisenä halunnut asiaa millään tavoin ruveta jotenkin väkisin edistämään.”
Jukka hymähtää, että kun hän on seurannut muiden ihmisten perheenperustamisintoa, sitä on välillä tullut katsottua aika kyynisin silmin.
”Moni tekee asiat hirveällä kiireellä: talo, auto, koira ja vauva. Kun onni on kestänyt vähän aikaa, saatetaan valittaa, että kunpa saisi vähän omaa aikaa. Äitini aina sanoi, että se on omaa aikaa, kun on lasten kanssa.”
Ulkomailla pitkään asuneena Jukka arvelee, että suomalainen perhekäsite on höllentynyt. Perheenjäsenet eivät enää perheen sisällä kunnioita perheyhteyttään.
”Ensin halutaan kaikki perheeseen kuuluva, ja sitten koetaan se taakaksi. Outoa.”
Jukka kiittää vaimoaan Sirpa Suutari-Jääsköä saamastaan tuesta.

"Tiedän olevani onnekas"

Syksyllä on jälleen vuorossa tuomaripesti Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa. Jukalla riittää esiintymis- ja koulutusmatkoja.
”Matkoilla olen hyvä rentoutumaan, jos olen työn vuoksi reissussa. Teen hommani ja vetäydyn omiin oloihini, lueskelen, kuuntelen musiikkia ja rentoutan itseni tietoisesti, poissa muiden ihmisten vaikutuspiiristä. Kotona nautin, kun saan puuhailla ihan tavallisten asioiden parissa. Siivoan ja järjestelen vaikkapa kaappeja”, Jukka Haapalainen kertoo.
Puhe palaa vielä maaliskuiseen pahoinpitelyyn. Jukka kertoo, kuinka moni on sanonut hänelle, miten onnekas hän oli. Ensin hän tuhahti mielessään, että vai onnekas, kun neljä tyyppiä hyökkää kimppuun, hakkaa ja ryöstää.
”Mutta nyt ymmärrän, että heillä olisi voinut olla mukanaan jokin ase, puukko tai vaikkapa pesäpallomaila. Ehkä minä tosiaan olin onnekas. Ja porraskäytävän oven muistan aina työntää kiinni takanani.”
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 9/2018.
Kommentoi »