Image

Juha Itkosen kolumni: Toisten elämät


Rachel Cuskin kirjailijaminä Faye on rasittavan passiivinen ja viileä sivullinen, mutta etäisyydestä syntyy myös taidokkaan kerronnan voima, kirjoittaa Juha Itkonen.
Kuvat Anja Reponen

"Sinun täytyy lukea Rachel Cuskia”, eräs kollega sanoi viimeksi tavatessamme. ”Pidät hänestä varmasti. Kaikki kirjailijat pitävät. Cusk on kirjailijoiden kirjailija.”

Kansainvälisillä kirjamarkkinoilla 52-­vuotias, kanadalaissyntyinen Cusk on asemoitu osaksi autofiktion aaltoa, eräänlaiseksi naispuoliseksi vastineeksi Karl Ove Knaus­gårdille. Todellisuudessa yhtäläisyyksiä on niukalti. Autofiktion kehys on toki mahdollinen: Cuskin kertoja Faye on hänen ikäisensä kirjailijanainen, jonka menneisyys osuu pääosin yksiin Cuskin oman elämän kanssa.

Faye ei kuitenkaan kerro ensisijaisesti itsestään. Hän kuuntelee muita, kertoo heidän tarinansa ja paljastuu lukijoille sillä tavoin, ikään kuin peilin kautta. Jo epätyypillinen kerrontaratkaisu on ihailua herättävä.

Siirtymä on keskimmäinen osa Cuskin kehutusta romaanisarjasta, jonka ensimmäinen osa Ääriviivat ilmestyi suomeksi viime vuonna. Siinä Faye on koko kirjan ajan matkoilla, Kreikassa vetämässä kirjoittajakurssia, ja vieras ympäristö selittää osaltaan kertojan irrallisuutta.

Kotona Englannissa Faye tuntuu seisovan samalla tavalla tapahtumien sivussa. Avioeron jäljiltä hänen on rakennettava elämänsä uudelleen, hankittava muun muassa uusi koti Lontoon toivottomilta asuntomarkkinoilta ja harkittava suhtautumistaan hänestä kiinnostuneiden miesten lähentymisyrityksiin. Sillat menneeseen ovat palaneet, mutta tulevaisuuskaan ei houkuttele. ”Vapaus on koti, josta lähtee kerran ja johon ei koskaan voi palata”, Faye toteaa yhdelle monista keskustelukumppaneistaan.

Heidän kirjonsa onkin riemastuttavan moninainen. Faye kuuntelee juhlimiseen kyllästynyttä kampaajaansa, iloista albanialaista rakennusurakoitsijaansa ja adoptiota yrittävää ystäväänsä. Faye istuu kirjallisuusfestivaalien esiintymislavalla ja kuuntelee kahta mieskirjailijaa, jotka kuluttavat koko yhteisen ohjelma-ajan puhumalla sujuvasti itsestään. Miehet käyttävät valtaa, mutta niin tekee myös Faye, joka myöhemmin kirjoittaa heistä.

Faye voi olla hiljainen kuuntelija muttei vaaraton eikä viaton, hänhän on kirjailija.

Valta ja vastuu ovatkin selvästi Cuskin keskeisiä teemoja, samoin sukupuoliroolit ja niiden vaikutus käyttäytymiseemme. Tiiviit ja sinänsä helposti lähestyttävät romaanit ovat huolellisesti suunniteltuja ja toteutettuja, näennäisen satunnaiset kohtaamiset ja elämänkohtalot kiertyvät samojen kysymysten ympärille, ja kokonaisuus on vaikuttava. Kerronta on teknisesti taiturimaista, ja Kaisa Katteluksen käännös tavoittaa sen virtauksen erinomaisesti.

Kyllä, minä pidän Rachel Cuskista. Silti jokin estää minua ihastumasta näihin kirjoihin yhtä varauksettomasti kuin monet ahkerasti lukevat tuttavani ovat tehneet.

Niin banaalia kuin se onkin, en oikein pidä Fayesta. Tietenkään sillä ei pitäisi olla väliä, eihän kirjallisuus ole mikään sympaattisuuskilpailu, mutta niin vain on. Luin putkeen koko trilogian, ja viimeistään kolmannen kirjan kohdalla Fayen passiivinen viileys alkoi tosissaan risoa. Jostain syystä Faye tuo mieleeni Camus’n Sivullisen Meursault’n, ja vaikka Sivullinen olikin vahva elämys 17-vuotiaana, tässä iässä mielleyhtymä on jossain määrin ongelmallinen. Keskellä elämääni olen kiinnostuneempi osallisuudesta.

Toisaalta on selvää, että tietystä etäisyydestä syntyy kerronnan voima. Faye ei arvota kohtaamiaan ihmisiä tai heidän elämässään tekemiään valintoja. Jos hän alkaisi hempeillä tai moralisoida, koko hommalta putoaisi pohja.

Siirtymän viimeisessä luvussa Faye matkustaa maalle tapaamaan miespuolista serkkuaan, joka on äskettäin eronnut ja syöksynyt saman tien uuteen suhteeseen. Kaiken pitäisi olla onnellista ja auvoista, mutta illanvietto maalaiskartanossa paljastaa tuoreen uusperheen sekasorron. Lapset eivät suostu asettumaan heille varattuihin rooleihin. Aikuiset yrittävät muistaa, miksi halusivatkaan sitä, mitä äsken varmasti halusivat. Faye ajattelee omaa parin vuoden takaista avioeroaan ja saa puhelun pojiltaan, jotka ovat isänsä luona ja tappelevat siellä keskenään.

”Tunsin muutoksen alapuolellani, liikkeen syvällä pintojen alla”, Cusk kirjoittaa, ”aivan niin kuin mannerlaatat olisivat liikkuneet sokeina mustissa uomissaan.” Kohtauksessa on selittämätöntä voimaa, joka saa unohtamaan kaikki kriittiset ajatukseni. Kirjailijoiden kirjailija, todellakin.

Julkaistu: 4.6.2019