Image

Juha Itkosen kolumni: Teot kumpuavat usein ajatuksista ja tunteista, joita ihminen ei sanoin kykene ilmaisemaan

Juha Itkosen kolumni: Teot kumpuavat usein ajatuksista ja tunteista, joita ihminen ei sanoin kykene ilmaisemaan
Topekan koulu muistutti Juha Itkosta siitä, miten heidän, joilla on sanat hallusaan, tulisi rakentaa niillä siltoja toisten luo.
Julkaistu: 22.12.2020

Lokakuun lopulla sain taas kerran postia Donald Trumpilta. Liityin hänen postituslistalleen journalistisessa tarkoituksessa ennen edellisiä vaaleja ja olen antanut hänen spämmätä minua, sillä viestit avaavat ikkunan kokonaan toiseen todellisuuteen.

Joe Biden will put America LAST”, otsikossa luki tällä kertaa. Nauratti: Yhdysvaltain presidentti, joka laittaisi maansa edun tärkeysjärjestyksessä Suomen, Samoan ja Nicaraguankin taakse. Toisaalta banaali oli jälleen myös nerokasta. Ero ehdokkaiden välillä oli maksimaalinen – sanan FIRST vastakohtahan todella on LAST. Lause oli ymmärrettävä myös kouluja käymättömille ja ei-englanninkielisille. Selkeydessään se oli myös kädenojennus, kurotus kohti.

Kieli on nimittäin vallankäytön väline. Sanoilla ja lauseilla voi rakentaa yhteyksiä, mutta ikävä kyllä tahtomattaankin myös muureja. Sanat eivät ole samalla tavalla kaikkien hallussa. Minulle kirjailijana ne ovat, ja siksi luotan niihin niin paljon, että se saattaa olla jostakusta jo loukkaavaa.

Nuoren miehen perhetausta viittaa kohti loistavaa tulevaisuutta jossain itärannikolla, mutta toistaiseksi hän on jumissa Kansasissa, ja siellä hänen on selvittävä hengissä.

Samoihin aikoihin luin amerikkalaisen Ben Lernerin kehuttua romaania Topekan koulu. Yhdysvalloissa viime vuonna ilmestynyt kirja kommentoi nykyistä, raiteiltaan suistunutta Amerikkaa mielenkiintoisella tavalla mutkan kautta, enimmäkseen 90-luvun lopulle keskittyen. Keskeisenä teemana on juuri kielellinen vallankäyttö ja toisaalta kielen vallan rajat.

Viimeistä lukiovuottaan viettävä Adam Gordon on todellinen sanaseppo. Hän hyödyntää verbaalisia taitojaan sekä poliittisissa väittelykilpailussa että testosteroninhuuruisissa rap-battleissa. Kielelliset lahjansa Adam on perinyt psykologivanhemmiltaan, joiden perua on myös taipumus toisinaan liialliseen ajatteluun.

Topekassa tällaisiin intellektuelleihin suhtaudutaan epäillen. Sanojen sijasta puhuvat usein nyrkit. Nuoren miehen perhetausta viittaa kohti loistavaa tulevaisuutta jossain itärannikolla, mutta toistaiseksi hän on jumissa Kansasissa, ja siellä hänen on selvittävä hengissä. Pänttäämistä enemmän nuorta miestä kiinnostavatkin päihteet ja tytöt.

Romaani kurkottaa ajassa myös kauemmas taakse, Adamin lapsuuteen ja hänen vanhempiensa avioliittoon. Vaikka molemmat aukovat sanoilla työkseen toisten ihmisten solmuja, psykologit saavat kyllä lahjakkaasti solmuun omankin parisuhteensa.

Tässäkin puhumisen rajat paljastuvat. Ei ole vain sanoja, on myös tekoja, ja usein teot kumpuavat ajatuksista ja tunteista, joita ihminen ei sanoin kykene ilmaisemaan. Joskus rajoitteet voivat olla hyvinkin konkreettisia: Topekan koulun dramaturgiassa keskeiseen osaan nousee älyllisesti heikompilahjainen Darren, joka on lukio­laisporukassa hyväksytty eräänlaisen maskotin rooliin. Darren tuntee tulevansa pilkatuksi, ja katkeruus purkautuu lopulta kohtalokkaana tekona.

Jossain Trumpinkin riehunnan taustalla tuntuu olevan halveksituksi tulemisen kokemus, jonka hänen kannattajansa tunnistavat.

Trumpin presidenttikausi on kohta ohi, luojan kiitos. Sähköpostia tulvii silti edelleen. ”It’s MADNESS.” ”Stop the FRAUD.” ”I need you to FIGHT BACK.” Donaldin kannattajiaan kohtaan tunteman rakkauden pyyteettömyydestä ja hänen heidän hyväkseen tekemistään teoista voidaan olla montaa mieltä, mutta side on kiistatta todellinen, ja luulen sen liittyvän osittain kieleen.

Good, bad, great, evil. Puhu äänellä jonka kuulen, sanoilla jotka ymmärrän. Piirrä minulle maailma, josta saa selvää. Ja tietysti, viihdytä minua keinolla millä hyvänsä, esimerkiksi solvaten ihmisiä, joiden epäilen halveksivan minua. Jossain Trumpinkin riehunnan taustalla tuntuu olevan halveksituksi tulemisen kokemus, jonka hänen kannattajansa tunnistavat.

Niiden, joilla sanat ovat hallussa, pitäisi tietysti pystyä rakentamaan niillä siltoja, joita pitkin kaikki pystyvät kulkemaan. Temppu on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä maailma on monimutkainen. Hyvä, paha, suuri ja pieni eivät riitä kuvaamaan todellisuutta niin, että yhteiskunta voisi toimia.

Topekan koulu, monin tavoin onnistunut romaani, ei sekään tietenkään ole kirja, jonka kaikki amerikkalaiset voisivat lukea. Aivan kuten kuvaamansa henkilöt, se on paikoin ärsyttävänkin älykäs ja itsetietoinen. Lerner pyrkii vilpittömästi ymmärtämään sanattomaksi itsensä tuntevien kokemusta, mutta kun romaani väistämättä on sanoista rakennettu, myötätunto ei kai oikein edes voi tavoittaa kohdettaan. Kanava on väärä ja viesti liian monimutkainen. Toisin kuin Trumpin sanoma, se ei välity. Tässä siis edelleen olemme, umpikujassa, eikä siitä taideta sanoilla selvitä.

Juha Itkonen on helsinkiläinen kirjailija, joka selvisi hengissä 1990-luvun alun Hämeenlinnasta.

Ben Lerner: Topekan koulu (Siltala).

Kommentoi »