Image

Juha Itkosen kirjakolumni: Kun mikään ei riitä


Karo Hämäläisen juoksukirjaa lukiessaan Juha Itkonen tunsi itsensä leppoisaksi hedonistiksi.
Kuvat Anja Reponen

Kohtuus kaikessa on kelpo elämänohje, joka saattaa tulla mieleen myös Karo Hämäläisen Miksi juoksen -kirjan lukijoille. Takakansi väittää, että teoksen luettuaan on vaikea pysyä poissa lenkkipoluilta, mutta vaikutus saattaa olla jopa päinvastainen. Vähempikin juokseminen nimittäin riittäisi.

Mutta mitäpä maailmassa olisi, jos me kaikki vain pysyisimme kohtuudessa kaikissa asioissa?

Ei tiedettä eikä taidetta. Ei kansakuntaa yhdistäviä urheilusankareita, ei rocktähtiä eikä oopperalaulajia. Ei mullistavia keksintöjä eikä menestyviä yrityksiä, tuskin edes kovin hyvin toimivaa yhteiskuntaa.

Karu totuus on, että kohtuuttomuus pyörittää maailmaa. Ei välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta pelkällä kohtuudella se tuskin edes pyörisi. Ihminen on mukavuudenhaluinen eläin, joka kuitenkin haluaa myös koetella rajojaan.

Mistä puhumme kun puhumme juoksemisesta? Tässä tapauksessa Karo Hämäläisen tähänastisesta elämästä ja hänen hallitsevista luonteenpiirteistään. Hämäläinen on paitsi monipuolinen kirjailija ja kirjallisuuskriitikko myös entinen Arvopaperi-lehden toimittaja ja taitava talousmies.

42-vuotias Hämäläinen on ehtinyt elämänsä aikana paljon – siitäkin huolimatta, että kirja paljastaa juoksemisen nielaisseen hänen ajastaan ja ajatuksistaan suuremman osan kuin olin aiemmin edes ymmärtänyt.

Minä juoksen on kiehtova teos, sillä se lähtee alusta alkaen pelottomasti omille poluilleen. Se kyllä sisältää myös Juoksija-lehteen sopivaa aineistoa, pitkänpuoleisia kilpailukuvauksia ja tarkkoja raportteja energia- ja välinehuollosta. Yksityiskohdat tuntuvat olevan tekijälle juuri niin tärkeitä kuin ne kestävyysurheilua intohimoisesti harrastaville keski-ikäisille miehille tyypillisesti ovat.

Kuitenkin kirjan sydän on toisaalla. Ennen muuta Hämäläinen jahtaa omaa sieluaan, ruoppaa tekemisiään ja tekemättä jättämisiään rehellisen raadollisella tavalla.

Samoihin kansiin solahtavat niin tilinteko parikymppisenä sairastetusta syömishäiriöstä kuin lakonisuudessaan dramaattinen kahden sivun kuvaus avioliiton päättymisestä. Ja kaiken aikaa mies juoksee, sekä suruunsa että iloonsa.

Lauseet ovat paljastavia. ”Elämä on liian lyhyt asioiden tekemiseen puolivaloilla.” ”Pidän siitä, että tulevaisuuteen on selvät sävelet.” ”Kirjoitusleirini ovat tappotahtista työntekoa ja pahimmillaan irvistykseen vääntyvää työnteon yrittämistä.” ”Olen suorittaja, joka ilahtuu aikaansaamisen tunteesta.” ”Olen toistanut virheitä, antanut niiden kasvaa rutiineiksi.” ”Käytän juoksua funktionaalisesti kuin alkoholia.”

Kuin alkoholia. Ensin mies hölköttelee pari kertaa Töölönlahden ympäri ja 15 vuotta myöhemmin hän juoksee 166 kilometriä pitkin tuntureita.

Totta helvetissä kyse on addiktiosta. Kirjailija itse rinnastaa ultrajuoksun orgioihin ja kysyy Jean Baudrillardia lainaten: mitä orgioiden jälkeen?

Hämäläinen kertoo jättäneensä ainakin toistaiseksi ylipitkät matkat ja suunnanneensa energiansa sen sijaan maraton- ja puolimaratonaikojen parantamiseen. Jää lukijan arvioitavaksi, pitääkö tätä jonkinasteisena raitistumisena vai vain väkevien vaihtamisena viineihin.

On selvää, ettei kirjan päähenkilö tunnu minusta täysin vieraalta. Minäkin olen juossut ja kirjoittanutkin juoksemisestani, perusteellisimmin 10 vuotta sitten tähän lehteen.

Olen sairastanut syömishäiriön. Olen varmasti jonkin sortin suorittajakin, entinen kympin poika niin kuin Hämäläinen. Hänen kirjaansa lukiessani tunnen kuitenkin olevani lupsakan leppoisa hedonisti ja kaikin puolin rento kaveri.

Onnittelen itseäni siitä, että olen osannut nauttia elämästäni muutenkin kuin kiduttamalla itseäni. Ei voi olla helppoa olla tämä ihminen.

Toisaalta: kenenä nyt sitten olisi helppoa? Jokainen täällä kai etsii oman olemisensa ehtoja, jonkinlaista tasapainoa, ja tavat joilla sen saavutamme, vaihtelevat suuresti.

Onni ei pysy näpeissämme mutta vilahtelee aina välillä siellä täällä, esimerkiksi koko yön jatkuneen juoksun jälkeen neulasten peittämällä metsäpolulla aamuauringon valaistessa erämaamaisemaa, jossa muita ihmisiä ei näy. Ymmärrän tämän kyllä. Olen kokenutkin jotain samantapaista.

Elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee taksilla, nuorella Jari Tervolla oli kuulemma tapana lohkaista. Kenties. Tai sitten elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee juoksemalla. Kuka tietää?

Julkaistu: 25.3.2019