Olin papattipoikia. Nössö, ehkä jopa pelkuri – myönnettäköön se nyt, kun tällaisesta tunnustuksesta ei enää todennäköisesti aiheudu ainakaan merkittävää sosiaalista haittaa.

Esitin totta kai pitäväni paukuista. Kävin kavereiden kanssa Citymarketissa vaeltelemassa pommipöytien äärellä ja osallistuin mustan pörssin kauppaan parkkipaikalla. Vatsassani oli kuitenkin koko ajan kuristava möykky.

Tiesin mitä minulle tapahtuisi, jos tykäri (tykinlaukaus-niminen pommi ainakin 80-luvun Hämeenlinnassa) räjähtäisi kädessäni. Vähintäänkin sormeni lähtisivät irti, mahdollisesti koko käsi. Niin oli joillekin käynyt, tapauksista liikkui varmaa tietoa, enkä halunnut liittyä tähän synkkään joukkoon. Tarvitsin käsiäni sekä kirjoittamiseen että pianonsoittoon.

Siksi olikin suuri helpotus, että uudenvuodenaaton, pommitusten varsinaisen peliajan, vietimme yleensä tuttavaperheen luona, missä räjähdehommia hoitelivat muutaman vuoden vanhemmat pojat. Yllättävän hienotunteisesti he aistivat pelkoni ja antoivat minun vain katsella. Omille kavereilleni saatoin sitten valehdella räjäyttäneeni kaikki ne paukut, jotka nämä isot pojat olivat ilmaan lasauttaneet.

Keskiyön hetkestä sitä paitsi pidin. Silloin siihen asti sitkeästi olohuoneessa istuneet aikuiset vetivät talvitakit ja minkkiturkit ylleen ja tulivat kanssamme pihalle. Kalliit aikuisten raketit aseteltiin riviin lumihankeen ja lähetettiin siitä tähtikirkkaalle pakkastaivaalle yksi kerrallaan, rehvakkaasti kyllä mutta ilman mitään häslinkiä. Äitiä sekin tietenkin pelotti, mutta äitiä nyt pelottivat tähtisadetikutkin.

Ehkä pommipelkoni onkin äitini minuun istuttamaa. Niin kuin kaikki äidiltä opittu, se istuu tiukassa. Parikymppisenä Helsinkiin muutettuani pelkoni hetkeksi hävisi, seistä toljotin Sinebrychoffin puistossa usein tukevasti päihtyneenä ja selvisin ihme kyllä joka vuosi vahingoittumattomana. Nyt, oikeasti aikuisena, pelkään taas. Ja nyt minulla on lapsiakin, saan pelätä heidänkin puolestaan.

Mitä järkeä tässä touhussa on, kysyy huolestunut seniorikansalainen sisälläni. Tulee niin paljon roskaakin, vielä keväällä lumihankien alta kuoriutuu murheellisia vettyneitä pahvinriekaleita. Eikö voitaisi vain sopia yhdessä, että lopetetaan tällainen hölmöily?

Kuvittelin pitkään, ettei missään muualla juhlita vuoden vaihtumista yhtä äänekkäästi kuin Suomessa. Ajattelin paukkuhulluuden olevan perisuomalainen ominaisuus, samaa sarjaa kuin tarve saunoa tai syödä salmiakkia.

Nämä luulot karisivat minusta, kun vietin yhden uudenvuoden Münchenissä. Kymmenen maissa vein perheeni turvaan ja sulkeuduimme sisätiloihin.

Lapset tärisivät pelosta peittojensa alla. Jos meillä olisi ollut koira, se olisi kuollut kauhusta. Istuin sohvalla ja yritin katsella elokuvaa, mutta Wall Street kakkoseen oli vaikea keskittyä, kun ikkunan takana tavallisesti niin porvarillisen rauhallisella puistobulevardilla käytiin sotaa. Ikkunalasit vavahtelivat. Maa tärisi. Äänimaisema oli suoraan Korkeajännityksestä.

Ei kai sille mitään mahda. Vimmattu halu räjäytellä edes joskus jotain kuuluu ilmeisesti ihmisluontoon, ja nyt jokavuotinen yhden illan sotatila on taas edessä. Rakkaat Apu-lehden lukijat, pitäkää itsestänne huolta. Suojelkaa silmiänne ja sormianne. Suojelkaa läheisiänne.

Koska tämä on viimeinen Apu-kolumnini, en halua ainoastaan toivottaa hyvää uutta vuotta vaan myös kiittää muutamasta edellisestä, yllättävän nopeasti kuluneesta. Oli ilo jakaa ajatuksia kanssanne.