Apu

Juha Itkonen: Uskonasioita



Juha Itkonen: Uskonasioita

"En voi väittää lyhyen Jerusalemin-vierailun vahvistaneen omaa riviluterilaista uskoani."
Teksti Apu-toimitus

Mielessäni Jerusalem oli aasien, rahanvaihtajien ja fariseusten kaupunki. Tiesin kyllä totuudenkin, mutta muistikuvat ala-asteen uskonnontunneilta olivat vähintään yhtä voimakkaita kuin uutiskuvat nykytodellisuudesta. Kun ajattelin Jerusalemia, ajattelin myös Poltinahon seurakuntatalossa aina ennen pääsiäistä tehtyä Jerusalemin-vaellusta. Tavallaan taisin ajatella, ettei mitään Jerusalemia oikeasti edes ole.

Kun kesäkuun alussa sitten matkustin Israeliin, tästä rauhoittavasta ajatuksesta oli luovuttava. Jerusalem oli ilmiselvästi olemassa, sinne johti nelikaistainen huippukuntoinen moottoritie. Tienviitatkin olivat uusia ja kiiltäviä ja hohtivat iltapäivän auringossa. Aasien sijasta taipaleella näkyi amerikkalaistyyppisiä automaattivaihteisia autoja.

Muistelin lukemaani muhkeaa Jerusalem-kirjaa. Siinä kerrottiin Jerusalem-syndroomasta: mielikuvien ja todellisuuden välisestä ristiriidasta, joka piinaa kaupunkiin matkaavia turisteja. Vuosittain kuulemma jopa satakunta Jerusalemin-kävijää päätyy kaupungin mielisairaalaan akuuttien oireiden takia. Suurella osalla heistä ei ole aiempia mielenterveydellisiä ongelmia, ja heidän vaivansa paranevat pian sen jälkeen, kun he ovat päässeet pois pyhästä kaupungista.

Päätin ottaa riskin ja ajaa moottoritietä perille asti. Jerusalemissa oli iltapäiväruuhka. Vaimoni hoiteli työasioitaan. Pojat pelasivat iPadilla takapenkillä. Ohjasin Toyota Corollan vanhan kaupungin laitamille, kurvasin parkkihalliin ja maksoin kolmekymmentä sekeliä pysäköinnistä.

Nousimme portaat muurin juurelle ja astuimme portista sisään. Seurasimme samaa reittiä kuin kaikki muutkin. Kujanlaidat olivat täynnä pieniä basaareja ja niistä jokaisessa niin paljon tavaraa, että kaupan oli vaikea kuvitella kannattavan. Muuan yritteliäs myyjä yritti tarjota kahdeksanvuotiaalleni Jeesus-aiheisia puuveistoksia, mutta poika halusi mieluummin matkashakin magneettinappuloiden kera.

Parituhatta vuotta Jeesuksen jälkeen saavuimme Golgatalle. Kosketin kalliota, johon risti kenties oli hakattu. Kävin Jeesuksen mahdollisessa haudassa ja tulin sieltä pois, kun tuimailmeinen hautaa vartioiva pappi ilmoitti aikani täyttyneen.

Astuimme ulos Pyhän haudan kirkosta. Ostimme palestiinalaismieheltä ja hänen pojaltaan tuorepuristetut appelsiinimehut ja jatkoimme matkaamme. Eksyimme reitiltä ja päädyimme muslimikortteleihin. Mitään vähimmässäkään määrin uhkaavaa ei tapahtunut, mutta silti oli sellainen olo, että olimme Jeesuksemme kanssa nyt väärässä paikassa.

Lopulta päädyimme Itkumuurille. Temppelivuoren laella näkyi Kalliomoskeijan kupoli, johon laskevan auringon viimeiset säteet valoivat hohdettaan. Seisoimme sekä juutalaisen maailman keskipisteessä että profeetta Muhammedin taivaaseen astumisen paikalla. Historia huimasi minua. Uskonnot kivistivät päätäni. Lapsilla oli nälkä ja pissahätä, ja minäkin halusin pois, vanhan kaupungin muurien ulkopuolelle, syömään mukavaan tavalliseen ravintolaan.

En voi väittää lyhyen Jerusalemin-vierailun vahvistaneen omaa riviluterilaista uskoani. Ikävä kyllä toisin päin: alkoi tuntua siltä, että tässä ulkoilmateatterissa on nyt aika monta kilpailevaa esitystä. Miksi minulle suunnattu olisi yhtään sen oikeampi kuin ne kaksi muuta?

Looginen askel olisi kai tunnustautua uskonnottomaksi. Uskoa vain niihin asioihin, joihin oikeastikin uskoo, tieteellisiin ja tosiksi osoitettuihin. Toisaalta en nyt ainakaan heti halua tehdä sellaistakaan johtopäätöstä. Onhan mahdollista, että kärsin vain lievästä jälkijättöisestä Jerusalem-syndroomasta.

Julkaistu: 27.6.2013