"Sehän on aika sopiva summa. 5,7 miljoonaa euroa jokaiselle.” Näin kommentoi akaalainen R-kioskin myyjä paikalliselle kymmenen hengen työporukalle osunutta 57,3 miljoonan Eurojackpot-voittoa.
Muut Helsingin Sanomien jutussa haastatellut paikalliset olivat samoilla linjoilla. ”Onneksi voitto meni usealle henkilölle”, kioskin pihalla kahvitellut rakennusmies pohdiskeli. ”Jos yksi siivu osuu omalle kohdalle, niin tuskin elämä kauheasti muuttuu. Kotitaloa varmaan vähän parannellaan, siinäpä se.”
Samassa lehdessä lukijat kertoivat, mikä heidän mielestään olisi oikeudenmukainen palkka eri ammateissa. Verkkokyselyyn oli vastannut yli 13 000 suomalaista. Ihanne oli selvä: mieluiten saman verran liksaa kaikille. Korkein hyväksyttävä palkka oli 4 109 euroa, jonka kansalaiset olivat valmiita maksamaan terveyskeskuslääkärille. Summa on alle 1 000 euroa enemmän kuin suomalaisten nykyinen keskipalkka.
Tarkoitukseni ei ole nyt kauhistella suomalaisten järkyttävää kateellisuutta. Erinomaisessa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi Tommi Uschanov ruotii kansallisia myyttejämme ja kertoo, että muualla puhutaan täsmälleen samanlaisin sanankääntein tyypillisestä hollantilaisesta tai tyypillisestä australialaisesta kateudesta.
Sitä paitsi eiväthän Helsingin Sanomissa haastatellut akaalaiset ole lainkaan kateellisia. Päinvastoin, joviaalisti he suovat naapureilleen yli 30 miljoonan mummon markan lisätulot.
Hassuja suomalaiset sen sijaan ovat. Ehkä eivät sen hassumpia kuin kansat keskimäärin, mutta hassuja yhtä kaikki. Palkkatöissä saisi tienata korkeintaan tonnin enemmän kuin naapuri, mutta jos kuponki tuo jollekulle kuusi miljoonaa, mikäs siinä sitten. Mukava ettei tullut kuuttakymmentä, niin pysyy tuon Pertinkin elämä vielä kuta kuinkin raiteillaan.
Keskivertokansalaisen oman edun kannalta tässä ei ole mitään järkeä. Salama iskee harvoin kahdesti samaan paikkaan, ja koska jokainen meistä on jo saanut Suomeen syntymisen lottovoiton, toisen jättipotin todennäköisyys on häviävän pieni.
Palkkatöissä vaurastuminen sen sijaan on periaatteessa mahdollista melkein kaikille. Ihmiset valitsevat itse ammattinsa ja ajan, jonka työlleen haluavat uhrata. Töissä puurtaminen on yksilön todennäköisin mahdollisuus maltilliseen vaurastumiseen, ja siksi kuvittelisi, että nimenomaan tätä väylää kannattaisi vaalia.
Jokainen asianajaja, toimitusjohtaja ja sydänkirurgi maksaa myös palkkatuloistaan tulotason mukaan kiristyvän veron, aivan niin kuin oikein onkin. Paljon ansaitseville suunnatun solidaarisuusveron alarajaa päätettiin äskettäin laskea 90 000 euroon, mutta lottovoittajia tämäkään päätös ei tietenkään koske. Puhtaana käteen, lupaus pitää – niin rohkeaa hallitusta ei taida löytyä, että lottovoittajat pantaisiin verolle. Minun mielestäni niin pitäisi tässä taloustilanteessa ilman muuta tehdä. Jos kurjuutta kerran jaetaan kaikille, miksi ihmeessä ei onnettaren suosikeille? Se jos mikä olisi oikeudenmukaista.
Oikeudenmukaisuus on toki epämääräinen käsite. Lotto on ehdottoman oikeudenmukaista siinä mielessä, että kaikkien mahdollisuudet ovat yhtä huonot. Ehkä juuri tähän perustuu akaalaisten yllättävä laupeus äkkirikastuneita terästehtaan duunareita kohtaan.
Varmaan kyse on myös unelmista ja unelmien tarpeellisuudesta. Parinsadan palkankorotus parantaisi arjen elämänlaatua kummasti, mutta harvapa sellaisesta varsinaisesti haaveilee: unelmaksi se on jotenkin liian pieni.
Ehkä näitä siis tarvitaan, todellisia jättipotteja. Ehkä kansa tuntee itsensä ja tietää oman parhaansa.
Toivoa sopii.
