Suhteeni kauppoihin on kaksijakoinen. Kammoksun suomalaisten pikkukaupunkien kylkeen kasvaneita varjokaupunkeja. Vierastan niiden jättimäisiä peltihalleja, joiden ylileveillä käytävillä joudun helposti eksistentialistisen ahdistuksen valtaan.

Suomalaisia on vähän. Maamme on pieni. Miten voi olla mahdollista, että kauppamme ovat näin suuria?

Toisaalta pidän kaupassa käynnistä. Enkä tarkoita nyt mitään fiinejä pikkupuoteja vaan ihan tavallisia S- tai K-marketteja, näitä arkisista arkisimpia paikkoja, joista suurin osa meistä noutaa jokapäiväisen leipänsä. Vaatekaupoissa lähinnä pitkästyn, ruokakaupoissa tunnen eläväni.

Kuulostaa kieroutuneelta, tiedän. Voiko olla mitään rasittavampaa kuin pakollinen kauppareissu pitkän työpäivän jälkeen, päiväkodista viime hetkellä haettu lapsi ehkä vielä siinä vieressä kinuamassa kaikenlaista?

Toki elämässä on leppoisampiakin hetkiä. Kuitenkin ruokaostosten tekemisessä on myös jotain oudosti rauhoittavaa.

En metsästä. En kalasta. Viljellä en voi, sillä asun kerrostalossa Helsingissä. Silti jossain aivojen osassa piilee ilmeisesti luolamiesajoilta peräisin oleva tarve hankkia perheelle ravintoa.

Moderni mies jahtaa saalista pakastealtaiden ääreltä. Hernepusseja ja pinaattikeittokuutioita, kalapuikkoja ja kasvispihvejä. Sinne ne putoilevat, ostoskärryn pohjalle, ja kassalla myyjä aina kysyy niin kuin ohjeistettu on: ”Laitetaanko pakasteet pieneen pussiin?” ”Kiitos ei tarvitse”, minä vastaan. Eivät ne sinne edes mahtuisi, niitä on niin paljon.

Säilykkeet ovat mukavia nekin. Nimensä mukaisesti ne säilyvät.

Herkkusieniä ja suolakurkkuja, oliiveja ja kapriksia, pestoa ja pastakastikkeita – aina kannattaa kahmia mukaansa muutama purkki, joita sitten kotona yrittää sulloa jo ennestään täysiin ruokakaappeihin.

Pääsääntöisesti perheeni kai arvostaa huolenpitoani. Tosin vanhempi poikani katsoi sateisina kesälomapäivinä vähän turhan usein Kuppilat kuntoon Ruotsi -ohjelmaa, jossa niuha julkkiskokki kritisoi ravintoloitsijoita puolivalmisteiden käytöstä.

Nyt poika vaatii minuakin luopumaan niistä, vaikka kotimme ei ole ravintola enkä minä mikään keittiömestari. Jos hän itse aikanaan osaa tai jaksaa laittaa omille lapsilleen ruokaa joka ikinen arkipäivä yksinomaan tuoreista raaka-aineista, hän saa toki niin tehdä.

Toisinaan myös vaimoni kehottaa minua hillitsemään itseäni. Älä hamstraa enempää, hän sanoo. Syödään välillä pakastinta tyhjäksi. Niin sitten tehdään.

Silti en voi olla ihmettelemättä vaimon tapaa suorittaa ruokaostoksia. Hän ostaa aina vain yhden tai kahden aterian ainekset kerralla, sen mitä ehdottomasti tarvitaan. Jos jättäisin perheemme ruokaostosten tekemisen hänen vastuulleen, eläisimme kädestä suuhun. Niinhän ei voi olla. Pitää varautua kaikkeen.

Tiedän, että kaupassa käynti sujuu nykyään jo kaupassa käymättä.

Tulevaisuudessa entistä useampi suomalainen ruksii ostoksensa verkossa ja odottelee sitten kauppakassejaan kotiin. Lisämaksu on pieni hinta säästyneestä ajasta, jonka perhe voi käyttää esimerkiksi leppoisaan yhdessäoloon.

Ymmärrän tämän, mutta minulle kaupassakäynti on kodinhoidollisista toimista miellyttävimpiä.

Paljon tervetulleempi olisi esimerkiksi palvelu, jossa joku tulisi pyykin jälkeen niputtamaan sukat uudestaan pareiksi. Se on tyhmää puuhaa. Siinä ei ole mitään mukavaa.

Luolamiehet eivät sellaista tehneet.