Apu

Juha Itkonen: Pelimiehiä



Juha Itkonen: Pelimiehiä

”Kosketusnäyttö on äärimmäisen demokratisoiva keksintö.”
Teksti Apu-toimitus

Keksinnöt muuttuvat ihmeistä itsestäänselvyyksiksi ällistyttävän nopeasti. Kosketusnäytötöntä maailmaa on jo miltei vaikea kuvitella, vaikka elimme sellaisessa vielä muutama vuosi sitten.

Nyt sen sijaan elämme maailmassa, jossa kaikkien peukalot heiluvat vimmatusti aamusta iltaan. Kulttuurisella muutoksella on ennen pitkää oltava myös fysiologiset seurauksensa. Kun planeettamme uudet asukkaat joskus kaukaisessa tulevaisuudessa tarkastelevat sukupuuttoon kuolleen ihmiseläimen evoluutiota, he varmasti panevat merkille noin kolmannen vuosituhannen alusta alkaneen kasvun peukaloa liikuttavassa lihaksessa.

Kosketusnäyttö on myös äärimmäisen demokratisoiva keksintö. Oikeastaan se poistaa kokonaan rajan aikuisten ja lasten väliltä.

Nuorempi poikani oli puolitoistavuotias, kun hän jo nappasi sohvalle unohtuneen

iPadin, sipaisi näyttölukituksen pois päältä, valitsi ikonirivistöstä haluamansa pelin ja alkoi muina miehinä pommittaa possuja. Linnut hän linkosi väärään suuntaan, muuten suoritus oli suvereeni.

En haluaisi olla vanha, valittava jäärä. Tällaistahan teknologian olisi aina pitänyt olla: niin helppoa, että lapsikin osaa sitä käyttää. Steve Jobs tajusi tämän kauan sitten, Nokian insinöörit aivan liian myöhään, ja siksi Nokialle kävi niin kuin kävi.

Kuitenkin vanhaan hyvään aikaan työ- ja leikkikalut olivat erikseen. Nyt laitteiden moni- ja helppokäyttöisyys on tehnyt niistä kaikista potentiaalisia viihdekeskuksia. Jos jätän puhelimeni pöydän kulmalle, minä näen siinä ensisijaisesti puhelimen. Poikani sen sijaan näkevät tilaisuuden leppoisaan pelihetkeen.

Kasvatuskysymys, kuulen jo joidenkin sanovan. Kuria, hyvä mies! On vain vedettävä lapsille selvät rajat ja pidettävä niistä kiinni.

Tässä asiassa en kuitenkaan suostu kuuntelemaan neuvoja itseäni vanhemmilta ikäluokilta. Olen 80-luvun lapsi ja muistan hyvin, millaista pelaaminen vielä modernilla 80-luvullakin oli. Pelejä ei otettu käyttöön noin vain sormea heilauttamalla. Turbo tapen avullakin niiden lataaminen Commodore kuusneloselle kesti minuuttikaupalla. Ne näyttivät tietokonepeleiltä, eivät elokuvilta, ja puhelin oli todellakin vain puhelin, isän työsalkussa ei ollut mitään kiinnostavaa. On ilmeistä, että selvien rajojen vetäminen oli näissä olosuhteissa verrattomasti yksinkertaisempaa kuin nykyään.

Ovatko pelit sitten pahasta? Parhaimmillaan hukkaan heitettyä aikaa, pahimmillaan lapsen kehitykselle vahingollisia?

Myönnän olevani toisinaan taipuvainen näin pessimistisiin ajatuksiin. Kosketusnäytön ääreen jämähtänyt kiilusilmäinen lapsi on mielestäni huolestuttava näky.

Toisaalta ajattelen näin ehkä siksi, etten ole itse koskaan ollut kummoinenkaan pelimies. Ja kun sitten ajattelen heitä, jotka ovat, vaikkapa nyt itseni ikäisiä miehiä, jotka lapsina rakastivat Commodore kuusnelosiaan huomattavasti enemmän kuin minä, en voi väittää, että heidän elämänsä oli ajautunut väärille urille. Päinvastoin: jotkut näistä pelimiehistä ovat nyt Suomen menestyneimpiä kansainvälisiä kasvuyrittäjiä.

Usutan siis itseäni ajattelemaan pelaamisen potentiaalisesti hyödyllisiä puolia. Kun vanhempi poikani pyytää minua pelaamaan kanssaan, yritän vastata välillä myös kyllä. Hänen hartain toiveensa juuri nyt on, että jäisin koukkuun peliin nimeltä Despicable Me 2 – Minion Rush.

Rehellisesti sanottuna peli ei ole lainkaan hassumpi. On mukavaa pelata sitä yhdessä. Olen edelleen meistä kahdesta selvästi huonompi, mutta taitoni ovat kehittyneet yllättävän nopeasti.

 

Julkaistu: 23.1.2014