"Ikinä en ole ollut Facebookissa enkä taatusti ole menettänyt mitään."

Näillä sanoilla perusteli eräs nainen pidättäytymistään lehtiartikkelissa, jossa ihmisiltä kyseltiin heidän nettikäyttäytymisestään.

En millään tavalla kyseenalaista naisen valintaa. Silti perustelu on mielestäni filosofisesti väärä, sillä kokeilemattahan ei voi tietää, mitä mahdollisesti menettää. En esimerkiksi ole kokeillut LSD-trippiä enkä hiihtoa yksin pohjoisnavalle, mutta kokemuksia nekin olisivat.

Elämässä on melkein aina kyse plussista ja miinuksista: johonkin ryhtyessään luultavasti saa jotain ja luopuu jostain muusta.

Ensimmäinen yritykseni Facebookissa päättyi pikaiseen vetäytymiseen. Joku toinen Juha Itkonen lähetti minulle viestin heti kirjautumiseni jälkeen, ja säikähdin yhteydenottoa niin, että heitin leikin kesken. Mitä tämä tällainen oli? Mistä hän minut löysi?

Pari vuotta myöhemmin päätin kokeilla uudestaan. Muistan edelleen hyvin, miten kummalliselta se tuntui. Oli siis olemassa tällainenkin maailma, rinnakkainen todellisuus, jossa ystäväni ja tuttavani jo odottelivat minua. Heidän tervetulotoivotuksensa olivat iloisia mutta myös varoittelevia: aivan kuin olisin ryhtynyt käyttämään jotain vaarallista huumetta, jonka viihdekäyttäjiä he jo olivat.

Varsin pian huomasin vääräksi yhden yleisen Facebook-syytöksen. Toisin kuin yhä joskus kuulee väitettävän, ainakaan minun feedissäni ihmiset eivät kerro tylsiä yksityiskohtia merkityksettömistä elämistään. Päinvastoin, siellä käydään pitkällisiä poliittisia väittelyitä ja irtonaisia, usein yllättävän syvällisiksi äityviä kulttuurikeskusteluja.

Sitä paitsi ihmisten elämät eivät minusta lähtökohtaisesti ole merkityksettömiä, olen ihmisistä kiinnostunut ihminen. Facebookista minulle välittyvä pohjavirta on lohdullinen ja rohkaiseva – nämä kaikki ihmiset elävät elämäänsä juuri tällä hetkellä, erillään minusta ja silti jollain tapaa läsnä.

Ei myöskään pidä paikkaansa, että ihmiset Facebookissa vain kehuisivat itseään. Toki jokainen pitää yllä jonkinlaista julkisivua, mutta niinhän tapahtuu kasvotustenkin. Joillekin seurassa hiljaisille ihmisille sosiaalinen media on selvästi avannut kanavan, jonka kautta ilmaista itseään ja ajatuksiaan.

Miksei toisia ihmisiä voisi kohdata yhtä hyvin niin, kirjoitettujen sanojen välityksellä? Mitä millään tavalla epätodellista siinä on?

Nyt jo viisivuotisen some-elämäni aikana en ole kertaakaan kokenut olevani peruuttamattomasti koukussa. Silti on totta, että arkeeni on tullut kokonaan uusi, sekä aikaa että ajatustilaa vievä ulottuvuus. Kun näin on samaan aikaan käynyt myös sadoille miljoonille muille, onko mikään ihme, että melkein koko maailma ja sen pysyväksi uskotut rakenteet tuntuvat olevan ennen näkemättömässä murroksessa?

Sähköpostihan ei lopulta ollut mitään kovin ihmeellistä, vain nopeaa postia. Sosiaalinen media sen sijaan on omasta jokapäiväisestä käyttäytymisestämme käynnistyvä luonnonvoima.

Juuri kukaan ei ole turvassa, eivät mediatalot, eivät diktaattorit, eivät poliitikot, eivät tällaiset pienet kirjailijat, ja turvassa me kuitenkin haluaisimme olla. Keksinnöt ovat kivoja, mutta muutos pelottavaa.

Vaikkei Facebookiin koskaan kirjautuisi, se vaikuttaa elämään. Vaikkei ikinä lukisi ensimmäistäkään twiittiä, elää twiittien muokkaamassa maailmassa.

Tunnen kipeästi sen miinukset mutta toisaalta myös rakastan plussia. Olemme entistä enemmän samassa liemessä kaikki, sidoksissa toisiimme. Toivottavasti tästä jotenkin selvitään.