Muistan Jukka Kajavan lapsuudestani. Ei hän tietenkään mikään Spede, Vesku tai Matti Nykänen ollut, mutta hahmona kuitenkin jollain lailla olemassa jopa kaltaiselleni pikkukaupungin pojalle. Se on melkoinen saavutus Helsingin Sanomien teatteri- ja televisiokriitikolta.

En vielä 80-luvulla pohdiskellut syvällisesti kritiikin kysymyksiä mutta ymmärsin kyllä, ettei Kajava ollut noussut maineeseensa olemalla kiltti. Taiteilijat olivat hänelle vihaisia. Usein myös tavalliset ihmiset olivat, sillä Kajava kertoi, mikä oli hyvää ja mikä huonoa ja haukkui heidän lempi­ohjelmansa. Törkeää!

Samaan aikaan oli selvää, että tällaista tuomarointia jotenkin myös toivottiin. Lyttäykset olivat viihdyttäviä ja vastaan väittämisessä oma nautintonsa. Ja tietenkin yhtenäiskulttuurin beessinsävyisessä maisemassa Kajava erottui miehenäkin joukosta, vaikka sille, mitä hän edusti, ei ollutkaan nimeä, ei ainakaan minun ympyröissäni.

On oikeastaan yllättävää, että kirja Kajavasta ilmestyy vasta kahdeksantoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Tekijänä on Hannu Harju, joka ennen parinkymmenen vuoden uraa kustannusalalla toimi Helsingin Sanomissa teatterikriitikkona ja tutustui siis Kajavaan myös kollegana.

Sopivampaa elämäkerturia on muutenkin vaikea kuvitella. Harju on kirjoittanut kritiikkejä. Kirjailijoiden kanssa työskennellessään hän on odottanut ja mahdollisesti pelännytkin niitä. Hän on jopa arvioi­nut yhden Kajavan ohjaaman esityksen, sillä lähes koko uransa ajan pelätty kriitikko myös ohjasi itse, välillä valtakunnan suurimmille näyttämöille. Jos aikaa olisi ollut, hän olisi mielellään ohjannut vielä enemmän.

Aikaa ei kuitenkaan oikein voinut olla, sillä Kajava ei ikinä jättänyt päivätöitään. Hullua se olisi ollutkin, sillä maan mahtavimman päivälehden tunnetuimpana kirjoittajabrändinä hän sekä nautti päätoimittajatason palkkaa että määritteli itse omat työaikansa. Sitä paitsi juuri päivätyöhän hänestä tunnetun oli tehnyt. Lehti antoi hänelle ison yleisön ja ison yleisön mukana vallan. Miksi ihmeessä Kajava olisi luopunut siitä, etenkin kun kirjoittaminen oli hänelle ilmeisen helppoa ja luontaista?

Elämänmittainen kaksoisrooli on todella kiinnostava. Yhtälö tuntuu miltei mahdottomalta, ja Harjun huolellisesta kirjasta käy ilmi, ettei sitä teatterikentällä niin vain nieltykään. Kajava sai tekijöiltä sekä tiukkaa henkilökohtaista palautetta että julkisia vastineita. Teatterinjohtajat syyttivät häntä tyhjistä katsomoista. Vuonna 1977 järjestettiin jopa keskustelutilaisuus, jonne itse pääpiru saapui kyllä paikalle mutta poistui pian viileissä tunnelmissa.

Taiteilijana Kajava ei ollut millään tavoin tavallista paksunahkaisempi. Kun hänen Kansallisteatteriin ohjaamansa näytelmän sanottiin ”köhisevän kuivasti”, Kajava osti saman tien lentoliput Ibizalle. Välit Helsingin Sanomien arvion kirjoittaneeseen kriitikkokokelaaseen eivät lämmenneet koskaan.

Miten tuttua tämä kaikki onkaan. Luen kirjaa tietenkin omasta näkökulmastani, jo kaksikymmentä vuotta kritiikille altistuneena kirjailijana. Nimenomaan Hesarin arvioita olen välillä odottanut aamuöitäni valvoen. Kerran sain sellaisen, että menin rähjäämään siitä. Silloin en voinut muutakaan, mutta hölmöä sekin oli. Ei kritiikki ole minulle mitään velkaa.

Silti sitä aina toivoo parasta ja pelkää pahinta. Ymmärrän, ettei arvioita kirjoiteta minulle, mutta tietenkin tekijä toivoo ymmärrystä työlleen ja paneutumista sen yksityiskohtiin. Ja vaikka kritiikki ei ole markkinointia, etenkin Helsingin Sanomien kokoisella alustalla se väistämättä on myös sitä, joko positiivista, negatiivista tai olematonta, ja vaikuttaa siis suoraan tekijän toimentuloon ja työn jatkamisen edellytyksiin. Sen takiahan Kajavakin kutsuttiin teatteriväen puhutteluun.

Pohjimmiltaan kyse on vallasta. Valta on vaikea asia. Tässä kajavanjälkeisessä ajassa isoimmalta ongelmalta alkaa kuitenkin vaikuttaa kritiikin katoaminen. Pahimmillaan tuntuu siltä, ettei koko tekstityyppiä ja sen olemassaolon merkitystä enää edes ymmärretä.

Siksi kriitikkoja, teräväkielisiäkin, haluaa nyt enemmänkin puolustaa. Vaikka tekee kipeää, ei haittaa! Tai haittaa kyllä, mutta koetan kestää. Kulttuuri kuolee, jos siitä ei keskustella.

Hannu Harju: Kajava. Siltala, 2023.