Image

Juha Itkosen kolumni: Isäni, ystäväni

Juha Itkosen kolumni: Isäni, ystäväni
En osaa kuvitella rohkaisevampaa tarinaa, kirjoittaa Juha Itkonen Heikki Herlinin kirjasta Tuollapäin on highway, jossa tämä kirjoittaa isästään Niklas Herlinistä.
Julkaistu: 13.10.2020

Vitriinissämme on yksinäinen kuohuviinilasi, jonka ylälaitaa koristaa Suomen leijonavaakuna. Sen lahjoitti tai ehkä pikemminkin anasti minulle toimittaja, kustantaja ja monimiljonääri Niklas Herlin valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa toukokuussa 2006.

Olin juuri saanut valtion kirjallisuuspalkinnon romaanista, jonka Nikon omistama, äskettäin perustettu Teos-kustantamo oli julkaissut. Maljat oli juotu, Niko varmaan parikin.

Äkkiä hyväntuulinen, tietenkin mustaan nahkatakkiin pukeutunut kustantaja seisoi vieressäni. ”Pistä tämä fikkaan”, hän sanoi ja virnisti. ”Että muistat tämän päivän.” Niin minä tein, ja minä muistan, aina lasin nähdessäni sekä sen aurinkoisen iltapäivän että Niklas Herlinin.

Poika isänsä elämän kertojana on mielenkiintoinen lähtökohta. On selvää, ettei odotettavissa silloin ole neutraalin objektiivista kuvaa käsiteltävästä henkilöstä.

Kun luen Niklaksen pojan Heikki Herlinin isästään kirjoittamaa kirjaa, muistoni tuntuu tietenkin pieneltä ja irralliselta. Toisaalta se sopii hyvin kuvaan, jota poika omien lukemattomien muistojensa pohjalta isästään piirtää. Heikin mukaan Niklas oli hyvin ristiriitainen ihminen, mutta myös aina oma itsensä, täysin kykenemätön esittämään mitään tai kätkemään tunteitaan. Jo lukioaikoina hänen lempinimensä oli Aito.

Poika isänsä elämän kertojana on mielenkiintoinen lähtökohta. On selvää, ettei odotettavissa silloin ole neutraalin objektiivista kuvaa käsiteltävästä henkilöstä. Toisaalta koskapa muutenkaan elämäkerrat sellaisia olisivat? Heikki Herlin tekee omat motiivinsa selväksi heti esipuheessa. ”Haluan kertoa jotain minulle hyvin arvokasta: haluan kertoa teille siitä, millainen faija oli ihmisenä. Joudun jättämään osan vastuusta lukijalle.”

Kirjan alkupuolella tuntuu silti siltä, että Heikki Herlin suhtautuu elämäkerturin rooliinsa hyvinkin vastuullisesti. Kertoessaan isänsä lapsuudesta ja nuoruudesta hän kertoo luonnollisesti tarinaa oman kokemuspiirinsä ulkopuolelta, nojaten sekä tekemiinsä haastatteluihin että Niklaksen viimeisinä vuosinaan aloittamaan muistelmakäsikirjoitukseen. Teoksessa on siis tämäkin taso: poika tekee loppuun työn, joka isältä jäi kesken.

Tämä kaikki on kiinnostavaa, mutta kun poika alkaa muistaa isästään itse, kerronta saa kyllä uutta latausta. Lopultahan lukija nimittäin odottaa tällaiselta läheistodistukselta nimenomaan läheisyyttä. Haluan tulla liikutetuksi, tavalla tai toisella, ja tässä tapauksessa myös tulen. Kirjoittaja ei pelkää avata tunteitaan ja osaa myös sanallistaa ne ihailtavan hyvin.

Voimakkaimmillaan kirja on kohdissa, joissa poika käsittelee isänsä kuolemaa. Yhtäkkiä yhtenä syksynä hänen on selitettävä se paitsi itselleen myös isosiskolleen, Niklaksen kehitysvammaiselle tyttärelle Riikalle. Vaikka lähtö epäilemättä oli jossain määrin omilla elämäntavoilla joudutettu, poika ei jossittele eikä syytä. Viimeinen kohtaaminen tapahtui oluttuoppien äärellä töölöläisessä ravintolassa. Kuvaus siitä nostaa arkisessa valoisuudessaan palan kurkkuuni.

”Olimme molemmat iloisia, mikään ei tuona hetkenä tuntunut liian raskaalta. Loimme faijan kanssa oman ulottuvuutemme siihen paikkaan, missä milloinkin olimme. Ymmärsin maailmaa paremmin kun faija oli lähellä. Pian ikävöisin isäni lisäksi isäni poikaa, sitä osaa itsestäni, joka oli elossa faijan ollessa paikalla.”

En osaa kuvitella rohkaisevampaa tarinaa. Mallin voi muuttaa. Virheitä ei tarvitse toistaa.

Mitäkö ajattelen? Miessukupolvien ketjua tietenkin – itseäni sekä oman 76-vuotiaan isäni vanhempana poikana että kolmen poikalapsen isänä. Ajattelen myös Herlinin miessukupolvia ja Niklaksen isää Pekka Herliniä.

Hänen elämäntarinansa ja pysyvät arvet jättäneen perinnönjaon käänteet on kerrottu John Simonin kirjoittamassa kirjassa Koneen ruhtinas (joka on minulle erään taannoisen teatteriprojektin jäljiltä hyvinkin tuttu). ”Ihmisenä isäni oli kusipää, ihmishirviö, pahinta laatua oleva sika, joka olisi pitänyt steriloida hyvissä ajoin”, Niklas Herlin kirjoitti isästään teoksen ilmestyessä. ”On yhteiskunnallisesti vaarallista, kun hulluimmat levittävät sairaita geenejään.”

Tästä siis lähdettiin. Tällainen oli erään pojan lähtökohta omaan isyyteensä. Ja kuitenkin, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, hän onnistui siinä niin hyvin, että hänen oman poikansa mielestä hän oli ihmisenä parhaimmillaan nimenomaan isänä – juuri isänä aikuisempi ja johdonmukaisempi kuin missään muussa ympäristössä.

En osaa kuvitella rohkaisevampaa tarinaa. Mallin voi muuttaa. Virheitä ei tarvitse toistaa. Ja ne geenit, olivat ne sitten kuinka sairaat tahansa, eivät sittenkään onneksi taida sanella läheskään kaikkea.

Kommentoi »