Apu

Juha Itkonen: Häviäjän muotokuva



Juha Itkonen: Häviäjän muotokuva

"Jos tappio on riittävän näyttävä, saatetaan muistaa häviäjätkin, mutta lähinnä vain häviäjinä, luonteenpiirteistä riisuttuina ihmisinä."
Teksti Apu-toimitus

Marraskuun seitsemännen päivän aamuna vuonna 2012 keittelin kaurapuuroa kotonani. Yhdysvalloissa oli vielä edellisen päivän ilta, presidentinvaalien tulos oli juuri lopullisesti ratkennut. Republikaaniehdokas Mitt Romneya odotettiin kannattajiensa eteen tunnustamaan tappiotaan.

Muistan selvästi tämän hetken. Ladoin puuroa lasteni lautasille, katselin televisiosta CNN:n suoraa lähetystä ja tunsin äkkiä voimakasta myötätuntoa. Tunne oli yllättävä, sillä olin toivonut Romneyn tappiota yhtä hartaasti kuin suomalaisista suurin osa. Julkisissa esiintymisissään hän oli vaikuttanut lähinnä lipevältä huijarilta. Nyt mies siis sai mitä ansaitsi.

Ihmisparka, minä ajattelin silti. Häviäminen on tarpeeksi ikävää muutenkin, koko maailman katsellessa sen täytyy olla sietämätöntä. Mietin, mitä Romney tekee luovutuspuheensa jälkeen. Mitä hän tekee seuraavana päivänä, herätessään uuteen aamuun planeetan suurimpana häviäjänä?

Netflixistä löytyvä tuore dokumenttielokuva Mitt on kuin vastaus näihin kysymyksiin. Elokuvan nähtyäni tiedän myös, mitä Romney teki marraskuun kahdeksantena: meni kotiinsa Bostoniin, istahti nojatuoliinsa ja tuijotteli ikkunasta ulos syksyiselle pihalle.

Muun ajan dokumentista Romney ja hänen vaimonsa ovatkin sitten tien päällä. Kuvausryhmä on seurannut jo miehen ensimmäistä, vuonna 2008 republikaanipuolueen esivaaleihin päättynyttä kampanjaa. Romney lupaa perheelleen, ettei koskaan enää lähde mukaan samaan ruljanssiin. Neljän vuoden päästä oppi on unohtunut ja sirkus taas käynnissä.

Elokuva on mielenkiintoinen sukellus Yhdysvaltain presidentinvaalien tolkuttomaan maailmaan. Suorasanaiset palaverit kokoomuksen puoluetoimistossa ovat pientä puuhastelua verrattuna koneistoon, joka Romneyn takana jyllää. Rapa roiskuu eikä kyynärpäitä kaihdeta.

Kiehtovinta elokuvassa on kuitenkin se, miten irvikuvasta tulee ihminen. Inhottava Mitt Romney vaikuttaa nimittäin suorastaan sympaattiselta mieheltä. Huumorintajuiselta, itseironiselta, lämpimältäkin. Hän keskustelee päätöksistään sekä vaimonsa että lastensa kanssa, vitsailee ja nauraa perheensä parissa. Ja kun kirvelevä tappio sitten on pakko kohdata, Mitt lohduttaa enemmän muita kuin muut Mittiä.

Kyynisesti voi tietenkin ajatella, että kaikki tämäkin on esitystä. Romneyt ovat tienneet kameran käyvän. Dokumentti sisältää kuitenkin niin paljon niin arkisia tilanteita, että lavastuksen mahdollisuuteen on vaikea uskoa. Kukaan ei yksinkertaisesti ole niin hyvä näyttelijä – ei edes amerikkalainen huippupoliitikko.

Ehdokasta seuratessaan elokuvantekijät eivät ole voineet tietää vaalien lopputulosta. Jos Mitt Romney olisi nyt Yhdysvaltain presidentti, tarina olisi toisenlainen.

Nyt se on häviäjän muotokuva ja sellaisena arvokas. Yleensähän vain voittajat muistetaan. Jos tappio on riittävän näyttävä, saatetaan muistaa häviäjätkin, mutta lähinnä vain häviäjinä, luonteenpiirteistä riisuttuina ihmisinä. Dokumentti näyttää, miltä häviäminen tuntuu. Miten paljon häviäjäkin pistää peliin ja miten vähän uhrauksista jää käteen.

Mutta voiko pitää ihmisestä, jonka kanssa on melkein kaikesta eri mieltä? Ihmisestä, joka kieltää ilmastonmuutoksen, lähettäisi empimättä ohjuksia Iraniin ja haluaisi vain alentaa rikkaiden veroja? Kyllä kai. Niinhän yhteiskunnallisiin näkemyseroihin pitäisi suhtautua, erottaa ajettavat asiat niitä ajavista ihmisistä. Jotenkin se on huomattavasti helpompaa, kun väärässä oleva häviää.

Julkaistu: 6.3.2014