Ajelimme kolmivuotiaan kanssa päiväkodista kotiin. Radiossa puhuttiin tulevien europarlamenttivaalien näkymistä. Ääriliikkeiden nousu huolestutti, mutta enemmän mietin, mitä jääkaapista mahtaisi löytyä ja mitä näistä aineksista yrittäisin lapsilleni laittaa. Äkkiä takapenkiltä kuului selkeä kysymys. ”Mikä on Eurooppa?”

Aloin selittää. Olemme Helsingissä nyt, minä kerroin. Helsinki on Suomen pääkaupunki. Suomi on maa. Me olemme suomalaisia. Ymmärrätkö? Ymmärrän, kolmivuotias sanoi kasvot vakavina.

Tohkeissani jatkoin koulutusta. Maita on paljon, minä sanoin. Suomi ja sen lähellä olevat maat kuuluvat samaan maanosaan, juuri tähän Eurooppaan. Olemme yhtä aikaa Helsingissä, Suomessa ja Euroopassa. Ymmärrätkö?

Kolmivuotias ymmärsi väitteeni hyvin. Hän ei vain uskonut sitä. ”En mä ole. Mä en ole Euroopassa ikinä. Mä olen Helsingissä.” Katsoin peruutuspeilistä poikani uhmakkaita kasvoja ja ymmärsin äkkiä kirkkaasti, miksi Euroopan unionin kaltaista hämmästyttävää saavutusta on niin vaikeaa markkinoida Euroopassa asuville ihmisille.

Olen usein ajatellut suomalaisten Eurooppa-epäluulon johtuvan siitä, että asumme maanosan laidalla. Eurooppa on siis olemassa, Suomi ei vain maantieteellisesti kuulu siihen – mehän jopa sanomme matkustavamme Eurooppaan, kun matkustamme Ranskaan tai Saksaan. Selitys ei kuitenkaan päde, sillä Eurooppaa vastustetaan ihan oikeassakin Euroopassa. Yksi suurimmista EU-vastaisista puolueista on Itävallassa, ja sen keskemmälle maanosaa ei oikein pääse. 

Vastustuksen on siis kummuttava tunnepohjalta, samasta perimmäisestä epäuskosta, jonka kolmivuotiaani niin selkeästi ilmaisi. Tässähän minä olen: Klagenfurtissa, Bratislavassa, Lyonissa, Veronassa, Plzenissä. Miten ihmeessä muka olisin jossain Euroopassa?

On ymmärrettävästi hankalaa välittää jostain, jonka olemassaoloon ei oikein edes usko. Päinvastoin: sellaista mörköä tekee mieli vastustaa. Sen syyksi laittaa mielellään ihan kaiken, sellaisetkin asiat, joiden kanssa möröllä ei ole mitään tekemistä. Maailma muuttuu, oli Euroopan unionia tai ei, ja perimmäinen, ymmärrettävä ärtymys syntyy nimenomaan maailman hallitsemattomalta tuntuvasta muutoksesta.

Tätä kirjoittaessani en tiedä vaalien tulosta. Varmaa on kuitenkin se, että Euroopan unionin parlamentissa istuu seuraavan viiden vuoden ajan huomattavasti enemmän ihmisiä, jotka on äänestetty sinne nimenomaan vastustamaan Euroopan unionia. On toki eri asia vastustaa unionia kuin Eurooppaa, mutta ainakaan ajatus maanosan laajuisesta yhteydestä ei ole näille edustajille ja heidän äänestäjilleen vaalimisen arvoinen. Heidän mielestään parempi olisi tunnustaa, ettei sellaista ollenkaan ole.

Minä sen sijaan olen onnistunut vakuuttumaan Euroopan olemassaolosta. En tutkiskelemalla unionin esitemateriaalia vaan havaintojen kautta, matkustelemalla sekä Euroopassa että varsinkin sen ulkopuolella. Esimerkiksi Amerikassa tajuaa selvästi, että Eurooppa on. Siellä kielen kanssa pärjää paremmin kuin suurimmassa osassa kotimaanosaa, kulttuuri on pintatasolta melkein liiankin tuttu ja silti jokin on syvästi ja selittämättömästi toisin.

Ymmärrän, ettei Eurooppaa voi tunkea väkisin kurkusta alas. Jotenkin se täytyy tuntea – uskoa siihen ihmeeseen, että ihminen tosiaan voi olla samaan aikaan sekä Euroopassa että Pieksämäellä. Muuten reaktio on sama kuin pojallani ja kymmenillä miljoonilla muilla eurooppalaisilla: ehdoton ei.