Kulttuuri
Apu

Jouko Turkka herää henkiin ja kuolee yhtä aikaa – Tampereen Teatterikesässä nähty näytelmä saa pian ensi-iltansa Helsingissä

Jouko Turkka herää henkiin ja kuolee yhtä aikaa – Tampereen Teatterikesässä nähty näytelmä saa pian ensi-iltansa Helsingissä

Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen Turkka kuolee on näytelmä Jouko Turkan perinnöstä ja 1980-luvun Teatterikorkeakoulun kulttuurista. Näytelmä esitettiin kahdesti ennakkoon Tampereen Teatterikesässä ja aloittaa kokonaisen esityskauden 19. elokuuta Helsingin Korjaamolla.
Teksti Valtteri Mörttinen
Kuvat Carolin Büttner / Tampereen Teatterikesä
Mainos

Ensivaikutelma näytelmästä Turkka kuolee on, että teoksella pitäisi olla alaotsikko: Ja raatoa potkitaan. Hyvin nopeasti taiteilijat Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen kuitenkin löytävät tekstiin näkökulman, joka tuo lihan luiden ympärille. Kulma löytyy, kun lavalle astuu – niin irvokasta kuin se onkin – Jouko Turkka itse.

Ohjaaja Haarlan – lisättäköön, että erittäin taitavasti – näyttelemä Turkka pitää läpi esityksen jonkinlaista sairasta Sokrateen puolustuspuhetta. Tärkeä oivallus tekijöiltä on siinä, että tämän osuudesta ei ole tehty pelkkää taiteilijoiden oman sanoman alleviivaamista vaan Turkan hahmon annetaan päästää suustaan myös asioita, joissa on totuuden siemen. Lavalle kiipeävä kuvitteellinen Turkka pitää huolen siitä, että kuvaus ei ole liian yksioikoinen.

Näyttämöllä on koko yli kolmituntisen esityksen ajan vain kaksi näyttelijää. Aikalaistodistajat kertovat tarinansa välillä näyttelijöiden kautta ja välillä omana itsenään esitystä tukevalla valkokankaalla. 1980-luvun Teatterikorkeakoulun tarinasta revitään irti kaikki, mihin on päästy tarttumaan.

Onko Turkan perintö pelkkä sukupuolikysymys?

Kiusallisesta ensivaikutelmasta ovat vastuussa yhtäältä Helsingin Sanomien ennakkoartikkeli, joka antaa turhan julistavan kuvan näytelmän ajatussisällöstä, mutta toisaalta myös tapa, jolla Turkan oppilaiden leiriä jaetaan. Näytelmän alussa päästetään ääneen Turkan kuuluisat Seitsemän veljestä. Varautuneeksi katsojan tekee se, että he pääsevät ääneen näyttelijöiden kautta ja ainoastaan vuorosanoin, jotka on poimittu yksittäisestä lehtiartikkelista. Hälyttävintä on se, että heidät esitetään täysin vajaaälyisinä karikatyyreinä.

Taiteen täytyy herättää. Sen täytyy ravistella. Sen täytyy satuttaa. Olisi tekopyhää lähteä väittämään, etteikö näytelmän kirjoittajilla ole oikeutta vinoilla siinä esiintyville ihmisille. Olisi epäloogista ylipäätään ajatella, että mitään turkkalaisuuteen liittyvää voisi suojella yleisen moraalikäsityksen määrittämillä sosiaalisilla konventioilla. Niitä vastaanhan Turkka ja hänen seuraajansa itsekin taistelivat. Tietysti kohdehenkilöille vinoillaan, koska siitä teoksen ydin ja kauneus juuri löytyvät. Suut avataan, ja ne puhuvat suoraan ja säästelemättä niistä tabuista, jotka vapaamielisinä ja kaukaa viisaina näyttäytyvien kulttuuripiirien sisällä ovat läpi aikojen eläneet.

Kaikesta huolimatta – jottei näytelmä jää vain sokkona väkijoukkoon ampumiseksi – Seitsemän veljeksen vaivaannuttavan esiintymisen jälkeen näytelmää tukevalla valkokankaalla aletaan nähdä oikeitakin ihmisiä.

Turkan puolustajia ja vastustajia on julkisuudessa ennenkin jaettu sukupuolen perusteella. Syyt, miksi vastustajissa on enemmän naispuolisia näyttelijöitä, ovat ilmeisiä. Näkyvimmän roolin Turkkaa kritisoivista oppilaista saavat rajun ja antoisan omaelämäkerrallisen roolityön tekevä Katja Kiuru ja ”näyttelijä, joka haluaa pysyä nimettömänä”. Nimetön näyttelijä, jonka sanoja kanavoidaan Julia Lappalaisen esittämänä, on sama, jonka Turkka haukkuu kirjassaan Häpeä. Mainitut vuosiluvut, muistelot parin seurustelusta ja tarinat Kiimaisten poliisien kuvauksista aiheuttavat monille yleisössä saman epäilyn siitä, kuka on kyseessä. Nimettömänä esiintyminen on luultavasti enemmän taiteellinen ratkaisu kuin luulo siitä, että asiaa ei tajuaisi.

Naisten lisäksi Haarla ja Lappalainen laittavat kuitenkin onneksi puhumaan myös Eppu Salmisen. Salminen kuuluu itse kirjoittamiensa katkelmien, Kiurun muistojen ja Lappalaisen esiintymisen kautta niin tärkeänä lenkkinä kokonaisuuteen, että katsoja jopa unohtaa helposti, että Salmista itseään ei todellisuudessa nähdä kertaakaan.

Ottamalla Salminen mukaan vältetään tekemästä näytelmästä mitään sukupuolten välistä sodankäyntiä ja ilmennetään, että moraalinvastaisessa vallankäytössä ja henkisessä väkivallassa uhriksi voi joutua myös miespuolinen näyttelijä. Taiteilijat tekevät näin selväksi, että alun Seitsemän veljestä eivät ole kollektiivinen karikatyyri miehestä vaan eräästä tietystä miehen tyypistä. Laajemmalla otannalla saadaan myös vahvistettua mielikuvaa siitä, että jotkut Turkan intohimoisimmista opetuslapsista muodostivat ryhmän, joka muistutti suorastaan kulttia.

Julia Lappalainen ja ohjaaja Ruusu Haarla esittivät näytelmässä kaikki roolit valkokankaalla nähtyjä taltiointeja lukuun ottamatta. Haarla vangitsi Jouko Turkan maneerit roolissa taitavasti. Kuva: Carolin Büttner, Tampereen Teatterikesä.

Nykyajan teknologisia helmasyntejä hyödynnetään hyvin

Videokuvan yhdistäminen näyttämötaiteeseen on yksi aikamme kliseitä, joita käytetään toistuvasti perusteetta ja usein suoraan sanoen huonosti. Turkka kuolee on esimerkki teoksesta, jossa videomateriaali on perusteltua ja aidosti antaa teokselle lisää ulottuvuuksia.

Ilman Katja Kiurun huikean tunnelatauksen siivittämää marssia läpi koulun tilojen, menneisyyden haamut eivät välttämättä tunkisi läpi yleisöön yhtä tehokkaasti. Katsoja jopa odottaa hieman jännittyneenä, keskeytetäänkö todistajanlausunto pian sillä, että näyttämön takaverho repeää ja Jari Halonen, Jari Hietanen, Jorma Tommila ja Esa Kirkkopelto ryntäävät lavalle aseinaan vaahtosammuttimet ja ulostepökäleet. Näin ei kuitenkaan käy.

Ja se on omalla tavallaan myös harmillista. Jos tämän kulttia muistuttavan koulukunnan oikeasti haluaisi riisua, päämäärää edesauttaisi, että myös koulukunnan intohimoiset jäsenet kertoisivat tapahtumista omat versionsa – siis muutakin kuin sen yksittäiseen artikkeliin editoidun version.

– Anna kohdehenkilölle niin paljon liekaa, että hän hirttäytyy siihen itse, opetti elokuvaohjaaja Barbet Schroeder kertoessaan, miten dokumentteja tehdään. Turkka kuolee -näytelmässä olisi pystynyt samaa ohjetta hyödyntämään enemmänkin.

Lieviä kysymysmerkkejä kohoaa ilmaan sen osalta, että Teatterikesässä nähty teos oli aavistuksen keskeneräinen. Näyttelijät eivät saaneet pidettyä kovin virheetöntä rytmiä yllä pitkän tekstinsä kanssa, ja ajatukset katkeilivat aika ajoin. Kulttuuritehdas Korjaamon ensi-illassa 19. elokuuta nähdään epäilemättä valmiimpi kokonaisuus.

Raadonpotkijaiset ovat tietysti banaali tapa tehdä taidetta, koska kohde ei ole itse enää maan päällä näkemässä lopputulosta. Mutta ainakin Turkka kuolee osoittaa sen, että suomalaisessa näytelmätaiteessa on vielä ripaus Jumalan teatteria jäljellä. On rohkeutta tehdä jotain sähäkämpää kuin vain kesäkomediaa, jossa humalainen kyläpoliisi kaatuu polkupyörällä ja penikset vilkkuvat kihertävän yleisön pikkutuhmaksi iloksi.

Julkaistu: 13.8.2018