Eeva

Jörn Donner: ”Sielun yksinäisyyttä ei voi parantaa”

Jörn Donner katsoi elämäänsä taaksepäin kootessaan 80-vuotispäivänä ilmestynyttä kirjaansa. Hän kirjoitti avoimen kirjeen kuusikymmentä vuotta sitten kuolleelle äidilleen.
Kuvat Yle Kuvapalvelu / Teemu Koivisto

"Jokaisen matka alkaa äidin sylistä. Minun matkani ei alkanut sinun sylistäsi, äitini Greta von Bonsdorff. Minulla oli lastenhoitaja. Ehkä hän imetti minua?

En muista, että olisit koskaan koskettanut minua. Kosketit kyllä tunteitani kuollessasi, mutta en muista, että olisit pitänyt minua koskaan sylissäsi.

Minusta tuntuu, etten koskaan tavannut sinua. Tai tietysti tapasin, mutta et tullut minulle läheiseksi. Sairastit syöpää ja vietit pitkiä aikoja sairaaloissa ja lepokodeissa. Poltit edelleen huolettomasti paparosseja, Klubi 77:ää. Hain niitä sinulle apteekista lääkkeiden lisäksi.

Tiedän, että olit menettänyt esikoistyttäresi, kun hän oli kahdeksan. Olin kompensaatio menetykselle, tosin väärää sukupuolta. Olin perheemme kuopus, paljon sisaruksiani nuorempi ja kymmenvuotiaaksi asti pyöreä pallero. Kotiapulaisemme Signe ruokki minua voipalloilla.

Laihduin vasta myöhemmin ja aloin näyttää itseltäni. En tiedä huomasitko, mutta lapsena tunsin itseni väärin kohdelluksi. Vaikka joukossa oli valoisampiakin hetkiä, muistan itkeneeni joka päivä. Koin itseni pieneksi ja orvoksi sisarusteni rinnalla. Kerran he uhkasivat heittää minut laiturilta veteen, koska en osannut uida. Mutta he eivät sitä tehneet, enkä minä oppinut koskaan uimaan. Odotin päivää, jolloin voimani olisivat suuremmat kuin heidän.

Lapsuuteni parhaat muistot ovat kesäpaikaltamme Bromarvista. Siellä lapsuuden kesät – elämä – tuntuivat loputtomilta, Muistan, miten sukelsin rannassa veden alle seuraamaan hiljaa uivia ahvenia. Ääni eteni veden alla omalla erikoisella tavallaan, kun löi kahta kiveä vastakkain. Ikävä kyllä sieltä piti palata takaisin muiden todellisuuteen. Todellisuuteen, johon sisältyi ikäviä velvollisuuksia, joita yritin vältellä.

Tiedätkö äiti, että uskovaisella kotiapulaisellamme Olga Puttosella oli minuun suuri vaikutus? Hänelle ei voinut väittää vastaan, tai sitä seurasi ruumiillinen kuritus. Useimmiten se oli tukistusta, mutta se jätti minuun jälkensä. Hänen takiaan erosin lukioikäisenä kirkosta. Minä kysyin siihen sinulta luvan.

En tiedä huomasitko, että koulu oli minulle vankila. Ankara opettaja pakotti minut oikeakätiseksi ja siksi käsialani oli lukukelvoton pitkän aikaa. Mutta kirjoitin silti kymmenvuotiaana ensimmäisen rikosromaanini Salaperäinen savupiippu.

Taisit kantaa minusta huolta. Kun kokeilin rajojani normaalilyseossa ja minut uhattiin erottaa koulusta, olit surullinen. Varmasti toivoit minun löytävän itselleni kunnon ammatin, niin kuin sisarukseni olivat tehneet. Minähän olin saanut 18-vuotiaana julkaistuksi esikoiskirjani Välsignade liv.

Tiedätkö, äiti, että yksi elämäni hienoimmista päivistä oli pääsy ylioppilaaksi? Muistan, miten suunnattoman vapaaksi tunsin itseni. Taustalla oli ilo Borgbladetin kesätoimittajuudesta. Ja kyllähän minä menin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta sinun toiveestasi. Tiesin, että olit joutunut luopumaan perheen vuoksi lääketieteen opinnoistasi.

Isän varjo

”Isästä minulla on vain yksi muistikuva. Muistan uhkaavan varjon, joka liikkuu vastavalossa lattian poikki. En tiedä, onko se totta, sillä olin vasta kaksivuotias. Mutta se on ainoa, mitä voin sanoa.

En tullut koskaan kysyneeksi sinulta isästä ennen kuin oli myöhäistä. Kuulopuheiden mukaan isä oli ankara hahmo, jonka oli vaikea löytää itseään. Hänessä oli sekä tutkijaa, ekonomia että poliitikkoa. Ehkä olen samanlainen – kärsin ikuisesta ajan puutteesta ja liiallisesta työlle omistautumisesta. Sinä päivänä, jota isälle ei suotu, hänellä oli ikuisesti aikaa.

Kun isä kuoli, vastuullesi jäi viisi lasta, huoneisto Helsingissä, Ahdenkallion-maatila ja kesäpaikka. Et koskaan puhunut sydämen tuskistasi. En tiedä, mitä ajattelit. Luin päiväkirjastasi suunnitelmallisesta ja sadistisesta pahoinpitelystä, jonka kohdistit minuun, kun olin pieni poika. Se tapahtui vain kerran. Lasten kuritus oli normaalia siihen aikaan, mutta se tuntui silti säälittävältä.

Voisin lopettaa kirjeeni tähän. Mutta paljon on vielä kertomatta. Paljon kaunista ja hyvää, mutta myös surullista ja raadollista.

Muistat varmaan, kun löysin tytöt 17-vuotiaana ja jahtasin heitä nälkiintyneenä. Ensimmäisen vaimoni Inga-Britt Wikin kanssa menin naimisiin porvarillisesta velvollisuudentunnosta 21-vuotiaana. Hän odotti lasta, eikä minulla ollut vaihtoehtoja.

Muistan, miten iloinen hääpäivämme vuonna 1954 muuttui illalla riitelyksi. Päädyin humalassa yöksi siskoni asuntoon, mutta palasin kotiin Pohjoisrantaan seuraavana aamuna. Sinä aamupäivänä Inga-Britt sai keskenmenon kesken rajun rakastelun.

Kaikesta huolimatta olimme yhdessä useita vuosia. Liittoon syntyi kaksi poikaa. Tapasin perhettäni harvoin, mutta ilmaisin rakkauttani kirjeitse. Aikani kului Berliini, arkea ja uhkaa -kirjani parissa. Vuonna 1958 julkaistu raporttikirja oli uutta Suomessa. Se antoi minulle ensi kertaa tunteen, että osaan kirjoittaa.

Avioliittomme loppui vuonna 1962. Mitä todella tapahtui, sitä ei voi tietää. Se ei tapahtunut yhdessä yössä. Toinen sanoi ensimmäiset sanat: ’Olen ajatellut, että meidän pitäisi erota’. Vaimo taisi kysyä ’kuka se on’ ja mies vastata ’ ei kukaan’. Mutta oli minulla rakkaussuhde Tukholmassa asuvan Sun Axelssonin kanssa. Satunnaisia suhteita taisi olla molemmilla.

Avioero oli raskas eikä sen yli ollut helppo päästä. Toisaalta se oli vapauttava. Olin muuttanut Ruotsiin ja pääsyt kriitikoksi Dagens Nyheter -lehteen.

Eron raskain puoli koski lapsia. Minulta kiellettiin mahdollisuus tavata säännöllisesti kahta poikaani. En saanut seurata heidän kasvuaan. Ex-vaimoni uusi aviomies adoptoi pojat. Heille annettiin kaksoisnimi. Myöhemmin liitto päättyi eroon, mutta minulle he olivat lapsia, jotka katosivat ja maksoivat rahaa. Lapsia, jotka vaihtoivat nimeä ja joita ei ollut. Identiteetti, joka piti muuttaa.”

Tyhjyys

”Olen viettänyt lentokentillä satoja tunteja. Joskus koin itseni pakolaiseksi – ei ollut paikkaa, minne mennä. Ei paikkaa, missä kukaan ottaisi vastaan. Olin naissuhteissani läpikulkumatkalla. Katosimme toistemme näkyvistä, kun lakanat vaihdettiin ja hotellihuone siivottiin. Naiset häipyivät ikuisiksi ajoiksi, mutta minulle he jättivät kaipauksen tunteen, jonka vain toinen läpikulkumatkailija voi poistaa.

Et varmaan ylläty, jos sanon, että pelkäsin juurtumista, paikalleen jäämistä. Halusin nähdä maailmaa ja pysyä liikkeessä. Tapasin työmatkoilla lukuisia ihmisiä, näin erilaisia tapoja elää. Mutta olimme kaikki suunnattoman tyhjyyden vallassa.

Tekemisen ja saavutusten keskellä minua on vaivannut merkityksettömyyden tunne. Rakastin kyllä elokuvia ja halusin valloittaa niillä maailman. Pienen palan menestystä koin, kun sain Venetsian elokuvajuhlilla parhaan esikoisohjauksen palkinnon. Olin silloin 30-vuotias.

Olen miettinyt, miten sinun puuttumisesi elämästäni on vaikuttanut minuun ja suhteeseeni naisiin. En tiedä, voinko elää kenenkään kanssa, sillä olen liian pahantuulinen, sulkeudun edelleenkin kuoreeni, loukkaannun liian helposti ja loukkaan helposti muita. Ehkä osaan rakastaa paremmin etäältä kuin läheltä. Mutta jos rakastaa välimatkan päästä, lopulta tunne heikkenee ja katoaa.

Olen oppinut, että sielun yksinäisyyttä ei voi koskaan parantaa. Se on sekä perittyä että hankittua. Ruumiin hylätyksi tulemisen tunteen voi ainakin väliaikaisesti peittää toisella ruumiilla. Joksikin aikaa, yhdeksi yöksi, yhdeksi ikuisuudeksi. Seurustelu toisten ihmisten kanssa rikastuttaa, mutta yksinäisyys on kohtaloni.

Vaikka olin useimmiten se, joka halusi lähteä, kerran oli toisin. Rakastin varattua naista. Elin häntä varten, elin hänessä. Rakastin häntä ihmisenä ja olentona yli kaiken maan päällä, läpi seinien, poissaolon ja hiljaisuuden. Ajattelin, että oli saari, jolla voimme olla yhdessä, minä ja hän. Mutta hän ajatteli jäähyväisiä, toista miestä.

Kun seisoin neuvottomana rannalla ja katsoin Ruotsiin päin, tunsin toivottomuutta. Joku uskalsi nousta minua vastaan ja sanoa totuuden: ’Elämässä on muutakin kuin sinä’. Tuuli puhalsi mereltä syksyn kosteutta. Vuodet kasaantuivat. Ja vaikka kukaan ei kuunnellutkaan, sanoin rakastavani.

Tiedätkö äiti, että solmin toisen avioliittoni Jeanette Bonnierin kanssa omituisessa mielentilassa vuonna 1974. Se oli impulssi, josta hänenkin olisi pitänyt kieltäytyä. Liitossamme oli paljon hyvää, mutta emme sopineet yhteen. Jeanette näki meistä romanttisen kuvan kaukana tulevaisuudessa, jossa olimme vanhentuneet. Siinä hän ui kuten ennenkin ja minä kävelin rannalla, kävelykeppi tukenani.

Kohtasin toisen avioliittoni aikana taloudellisen katastrofin, joka johtui epäonnistuneista hotellihankkeistani. Halusin kuukausipalkkaisen työn ja pääsin Ruotsin elokuvainstituutin johtajaksi. Erosin myöhemmin tuuliselta paikalta, mutta sain tuottajana käydä hakemassa Oscar-palkinnon Ingmar Bergmanin puolesta elokuvasta Fanny ja Alexander.

Isoa rakoa Jeanetten ja minun väliin tekivät vuoden 1981 alussa syntyneet avioliiton ulkopuoliset yllätyslapseni. Jeanette vietti aikaa New Yorkissa, ja minä ajauduin takaisin Suomeen. Avioliiton lapsettomuus ja Jeanetten tyttären kuolema auto-onnettomuudessa vaikuttivat myös eroomme. Erityisen lämmin muisto minulle jäi kuitenkin Jeanetten vanhemmista. Sain heiltä jotain sellaista, mitä olin äidittömänä ja isättömänä kaivannut.”

Elossa

”On sattumanvaraista, kenet me tapaamme. Sattumanvaraista on sekin, että tapasin kolmannen vaimoni Bitte Westerlundin eräässä osakunnassa lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Hän on minua huomattavasti nuorempi, mutta en ajanut takaa menetettyä nuoruutta.

Kolmannessa avioliitossani olen tutustunut minulle tuntemattomaan maailmaan. Olen seurannut poikieni Danielin (1988) ja Rudolfin (1990) elämää – heidän koulunkäyntiään ja jalkapalloharrastustaan. Ensimmäistä kertaa minulla itselläni on lapsia. He pitävät minut elossa. He ovat hyvittäneet ensimmäisessä liitossani kokemaani menetystä.

Voitin Finlandia-palkinnon ennen poikieni syntymää kirjastani Isä ja poika. Se on suuri tunnustukseni kirjailijan urallani. Mutta kuten isäni, en ole malttanut keskittyä yhteen asiaan vaan uteliaisuuteni on vienyt minua eteenpäin. Siksi en ole kirjoittanut vain kirjoja, vaan olen halunnut tehdä elokuvia, olla mukana politiikassa aina Euroopan unionia ja Los Angelesin pääkonsulinvirastoa myöten. Jotkut keksivät anoa selkäni takana minulle professorin arvonimeä, jonka presidentti myönsi vuonna 2003. Muistat varmasti, että inhoan arvonimiä.

Tiedätkö, äiti, että mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä merkityksettömämmältä elämä minusta tuntuu? Merkityksetön koko kirjallinen tuotanto, merkityksettömiä elokuvat, merkityksetöntä koko toiminta byrokratian tai politiikan palveluksessa. Tämä tunne vain voimistuu ajan mittaan.

Olen väsynyt, oikein väsynyt, ja vetelä. Vihainen itselleni, ehkä sitäkin. Kadun asioita, typerää. Liian yksitoikkoista elämää.

On ikävää täyttää kahdeksankymmentä. Vanheneminen on paskamaista. Koko tappelu keskittyy elämän ylläpitoon. Vanheneminen on järjestelmän ulkopuolelle jäämistä, ystävien kuolemaa, älyllisen juttuseuran kaipuuta ja oman mätänemistilan seuraamista. Toisaalta ikä auttaa keskittymään oleelliseen, kun tietää rajallisuutensa.

Olen sairastanut eturauhas- ja keuhkosyövän. Syöpäkokemukset ovat olleet rankkoja, mutta olenpa vielä hengissä. Jollakin tapaa elämä on muuttunut seesteisempään suuntaan.

Olisitko uskonut, että ajatukseni rakkaudesta muuttuisivat iän myötä? En olisi itse voinut nuorena kuvitella ajattelevani näin. Olen nähnyt, miten pitkässä suhteessa rakkaus voi kehittyä ystävyydeksi. Ja tiedätkö, pitemmän päälle ystävyyteen perustuva rakkaus on arvokkaampaa kuin intohimo.

Olen katsonut omaelämäkerrallista kirjaa tehdessäni elämääni taaksepäin. Näen, että olen ollut liian äkkipikainen päätöksissäni. Monet virheet olisi voinut välttää, että olisi odottanut vähän.

Miltäköhän sinusta on tuntunut lukea kirjettäni? Mietitkö, onko tarinani tosi? Voihan tämä olla myös fiktiota. Mutta minulle tämä kaikki on totta, subjektiivisesta näkökulmasta.”

Kesäaamu

”Elämäni paras päivä on kesäaamu. Tai oikeastaan paras päivä on joka päivä. Jokainen päivä tuo mukanaan uuden kysymyksen. Vaikka koen ajoittain synkkyyden aaltoja, olen tyytyväinen elämääni. Pidän itseäni onnellisen ihmisenä. Elämä on suonut minulle monenlaista, saan syöpäpotilaana olla hengissä ja voin kirjoittaa kirjoja.

Me kaikki seuraamme enemmän tai vähemmän tietoisesti kreikankielistä ohjetta: gnotho seauton, tunne itsesi. Se on kokopäivätyötä. Siitä kirjoittaminen kumpuaa, itsensä tuntemisen uumenista. Se on prosessi, joka ei pääty koskaan. En opi koskaan tuntemaan itseäni täysin.

Lukemalla päiväkirjojasi, äiti, olen muodostanut sinusta eräänlaisen jälkikaiun itselleni. Olen kaivannut sinua ensimmäisen kerran nyt, lähes kuusikymmentä vuotta kuolemasi jälkeen.

Rakas äiti, sinun kuolemasi on ollut elämäni suurin käännekohta. Se oli napanuoran katkaisu menneeseen. Poismenosi suuruus avautui minulle vasta kesällä 2011, kun kirjoitin Mammuttia. Yhtäkkiä näin kaiken uudella tapaa. Mietin viimeisiä aikojasi, jotka vietit sairaalassa kuumeen ja tajuttomuuden tilassa.

Tajusin, että minun olisi pitänyt tarjota sinulle enemmän rakkautta sen poissaolon sijaan, jota minulla oli sinulle antaa. Mutta se on myöhäistä. Rakasta, kun on sen aika.”

Teksti sisältää lainauksia Jörn Donnerin omaelämäkerrallisesta kirjasta Mammutti (Otava).

Haastattelu on julkaistu Eevassa 2/2013. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 30.1.2020
Kommentoi »