Eeva

Jorma Uotinen vanhenemisesta: "Ruumis rapistuu, mutta märehtimään ei saa jäädä"

1


Jorma Uotinen vanhenemisesta: "Ruumis rapistuu, mutta märehtimään ei saa jäädä"

Kolmevuotiaana isättömäksi jäänyt Jorma Uotinen on oppinut, että elämässä on aina annos surua. Lapsenkaltainen ilo on silti tärkein polttoaine.
Teksti Eija Huusari
Kuvat Milka Alanen

Jorma Uotisella, 67, on ihastuttava nauru. Kun hän päästää sen valloilleen, ei kukaan voi pysyä vakavana. Mies heijastaa iloa koko olemuksellaan, lapsenkaltaista elämäniloa, johon ei välttämättä ole mitään yksittäistä syytä. Vai onko?

”Katso nyt tuota sinistä kirkasta taivasta ja auringonsäteitä! Ilo saattaa syntyä vaikka niistä”, Jorma sanoo.

Juuri äsken kotoa lähtiessään hän koki suurta iloa.

”Astuessani rapusta kadulle eräs nainen huikkasi: ’Ai, ihana mies! Aina kun sinut näkee, tulee hyvälle tuulelle.’ Tuollainen välitön ja pakoton palaute tuottaa valtavasti riemua”, Jorma kertoo.

Hän sanoo, että ilon ominaisuus on hetken pieni välähdys ja kokemus, joka saattaa jäädä mieleen loppuiäksi.

Jormalla on ollut myös hienoja, mielihyvää tuottavia matkakokemuksia. Hän on matkustanut paljon, pelkästään esiintymismatkoja on ollut yli 40 maassa. Lomakohteista rakkaimpia ovat Indonesia, Bali ja Islanti.

“Hyvästä hampurilaisesta en kieltäydy”

Balin runsaus, värit ja kasvillisuus ovat antaneet väkeviä ja vahvoja luontokokemuksia. Sen täydellinen vastakohta on Islanti. Siellä aukeaa tila, missä tuntuu kuin katsoisi maailmaa maapallon päältä.

”Tulee tunne loputtomasta jatkumosta eri suuntiin, ja ilmakin tuntuu huikean läpinäkyvältä.”

Jorma on lukenut islantilaisen laulajan Björkin haastattelun, jossa tämä kertoo tulevansa maasta, missä luonto voi tappaa.

”Sekin on totta, kirjaimellisesti. Olin kerran esiintymässä siellä, ja kesken esityksen puhkesi lumimyrsky. Katsojat jäivät useiksi tunneiksi teatteriin, koska sieltä ei päässyt pois. Meillä Suomessa ei tällaista koeta”, Jorma sanoo.

Päivittäinen ilonaihe on ruoka. Jorma syö yleensä ulkona ja melko kurinalaisesti. Tanssijan ammatissa on fysiikasta täytynyt pitää äärimmäisen hyvää huolta.

”Syön paljon kalaa. Makkaraa en syö koskaan ja pizzaa vain kerran vuodessa. Hyvästä hampurilaisesta en kieltäydy.”

Kahdesti vuodessa Jorma valmistaa itse ruokaa. Uudenvuodenaattona hän kutsuu vieraita ja tarjoilee samppanjahernekeittoa. Kesäherneistä soseutettuun samettiseen pohjaan lisätään samppanjaa ja kuohukermaa.

”Se on uskomattoman hyvää. Vappujuhliin valmistan kylmää gazpacho-keittoa.”

“Suru on kulkenut mukana läpi elämän”

Suru, ilon vastakohta, on kaikille tuttua. Jormalla elinikäinen suru liittyy isättömyyteen.

”Olin kolmen, kun isäni kuoli sairauteen. Minulla ei ole hänestä mitään muistikuvia: ääntä, tuoksua, katsetta tai hymyä”, Jorma kertoo.

”Kaikki, mitä hänestä tiedän, ovat jotkut kertomukset ja muutamat valokuva. Eihän 1950-luvun alussa kuvia jatkuvasti otettu. Tieto on siis aika vaatimaton. En tiedä, minkälainen isä hän olisi ollut, ehkä hyvä, ehkä huono. Suru on kuitenkin kulkenut mukanani läpi elämän.”

Äiti kertoi aikoinaan, että poika oli joskus katsonut kotikaupungissa Porissa kaupan ikkunassa olevia mallinukkeja ja sanonut haikeasti, että ostetaan meille uusi isä. Uutta isää Jorma ja hänen kaksi vuotta vanhempi sisarensa eivät kuitenkaan saaneet.

”Isä oli kuollessaan 28-vuotias. Äitini oli 26. Siihen aikaan leski oli leski, ympäristö paheksui, jos hän otti uuden miehen. Äidilläni ei ollut koskaan uutta kumppania. On surullista, että häneltä jäi naisen elämä elämättä. Hän keskittyi meihin lapsiin, hoiti, puki, piti puhtaana ja koulutti.”

Äiti työskenteli ompelijana, ensin tehtaassa, sittemmin kotona. Lapsilla oli turvallista, kun äiti oli aina kotona. He asuivat ahtaasti ja elämä oli niukkaa, yksinhuoltajan tulot eivät olleet kummoiset.

”Mutta sellaista oli elämä monella muullakin, 1950-luvulla elettiin kuitenkin vielä lähellä sotaa”, Jorma toteaa.

Jorma sanoo aina yrittäneensä tehdä oikeita valintoja, joita ei tarvitsisi katua.

“Vanheneminen on demokraattinen asia”

Suurimmat surut liittyvät useimmiten läheisen menetykseen, joko ihmissuhteen loppumisen tai kuoleman kautta.

”Välillä on hetkellistä surua, alakuloa ja apeutta. ’Ohutta alakuloa ja sydämessä hallanvaara’, kuvailee joku runoilija”, Jorma hymähtää.

Ikääntymiseen liittyy luopumista, mutta sekoittuuko siihen myös surua?

”Ruumis rapistuu, siitä pitää olla tietoinen. Märehtimään ei saa kuitenkaan jäädä, koska elämä menee silloin piloille”, sanoo Jorma päättäväisesti.

”Sitä paitsi vanheneminen on maailman demokraattisin asia. Sitä tapahtuu koko ajan, kukaan ei siltä säästy. Taas meni minuutti jokaiselta meistä. Hetken ainutlaatuisuus täytyy ymmärtää, mennyt meni ja tulevaa ei ole”, hän sanoo ja naurahtaa.

Nuoruutta Jorma ei haikaile. Hän sanoo olleensa parikymppinen ja nelikymppinen, elänyt täydesti ja intensiivisesti. Ei niitä aikoja tarvitse elää uudestaan.

”En murehdi myöskään tulevaisuutta. Suunnitelmia teen tietysti eteenpäin, mutta en liian pitkällä aikavälillä. Suunnitelmissa pitää olla myös väljyyttä.”

Tyttö, joka ei tullut treffeille

Jorma muistaa ensimmäisen ison pettymyksen elämässään. Hän halusi kymmenvuotiaana teatteriavustajaksi kesäteatteriin. Näytelmä oli Aapelin Pikku Pietarin piha, eikä kunnianhimoiselle pojalle vähempi riittänyt kuin päärooli.

”En saanut sitä. Elämä romahti. Toivuin siitä tosin melko pian. Seuraava iso pettymys koitti parin vuoden päästä, ollessani kahdentoista. Olin ihastunut vaaleaan tyttöön, hänen nimensä oli Maarit. Sovimme tapaamisen iltakuudeksi. Hän ei koskaan tullut.”

Jorma hyräilee: ”Jos yksi pettää ja toinen jättää, niin kolmas ystävä on. Vaan muista: hän on kyyneliisi täysin viaton.”

Aulikki Oksasen ihanaa tekstiä hän lauloi, oikein sisäistäen, jo teini-iässä.

“Siinähän ne olivat pähkinänkuoressa. Elämäni isot pettymykset ovat myöhemminkin olleet työhön ja rakkauteen liittyviä.”

Päänahka tulessa ja langat solmussa

Eräs työhön liittyvä epäonnistumisen ei ole unohtunut, vaikka siitä on vierähtänyt jo pari vuosikymmentä.

”Tein koreografian Kansallisbaletin Tulilintu-esitykseen. Se epäonnistui täydellisesti. Olin hyvin pettynyt itseeni, kun huomasin harjoitusten loppuvaiheessa, että esitys ei toimi. Menin sanomaan pääjohtaja Juhani Raiskiselle, että tätä ei voi esittää.”

Raiskinen kieltäytyi perumasta esitystä sanoen, että isompi vaiva olisi etsiä korvaavia esityksiä.

Jorma oli kuvitellut, että näyttämökuvassa roikkuisi ohuita hopealankoja. Jostain syystä langat olivat muuttuneet paksuiksi köysiksi, jotka vielä menivät solmuun. Näyttämön eteen suunnitellusta ohuesta tylliharsosta tuli tuhruinen, ruma verho. Miestanssijoiden päässä oli metallipytyt, joissa paloi oikea tuli, ja erään tanssijan päänahka paloi kokonaan.

”Analysoin tilannetta myöhemmin ja totesin, ettei esityksestä voinut muuta tullakaan. Juuri noina aikoina kaikki elämäni langat olivat menneet solmuun, maailma näyttäytyi tuhruisena ja pääni tuntui olevan tulessa”, Jorma Uotinen muistelee.

“En ole kokenut syyllisyyttä”

Tulilintu esitettiin, ja se sai hyvän vastaanoton. Jorma sanoo kuitenkin, että vasta nykyisin hän pystyy suhtautumaan asiaan kevyesti.

Toisaalta hän kokee olevansa työssään taiteilijana etuoikeutetussa asemassa. Tanssitöiden kautta voi purkaa asioita erilaisten kanavien kautta. Esimerkiksi sellaista vihaa hän ei ole koskaan kokenut, mistä ei olisi päässyt irti.

”En ole pahemmin kokenut tekemisistäni myöskään syyllisyyttä. Lähinnä olen ehkä tuntenut käyttäytyneeni joskus typerästi tai tyhmästi. Olen yrittänyt käyttäytyä siten, että osaisin tehdä oikeita valintoja, jottei tarvitsisi kärsiä myöhemmin syyllisyydestä. En muista lapsuudessakaan kokeneeni itseäni syypääksi mitenkään erityisesti.”

Jorma ei myöskään pode syyllisyyttä länsimaisen ihmisen hyväosaisuudesta. Hän on ollut Unicefin hyvän tahdon lähettiläs vuodesta 1993. Hän tietää työn merkityksen käytyään esimerkiksi Keski-Afrikan tasavallassa ja Vietnamissa.

”Jokaisella on erilaiset mahdollisuudet auttaa. Olen tehnyt sen, minkä lähtökohdistani olen voinut.”

Äiti neuvoi aikoinaan Jormaa seuraamaan tunnettaan, koska tunne ei valehtele. Hän on noudattanut ohjetta koko elämänsä.

Rakkauden seitsemän kiihkeää viikkoa

Rakkaudesta Jorma Uotinen sanoo, että se tulee ja menee, eikä se tule koskaan tilauksesta.

”Minulla on ollut riittävästi rakkauksia. Joukossa on muutama syvä kokemus. Ihastuksiahan voi matkan varrella tulla ja mennä, jopa päivittäin”, Jorma huomauttaa.

”Ne kokemukset, joilla on ollut merkitystä ja jotka ovat olleet ajallisesti pitkiä, rajoittuvat niihin muutamiin.”

Viimeiseen seitsemäntoista vuoteen syvää rakkauskokemusta ei ole ollut.

”Muistan kyllä, miten valtavaa se on. Tunne on niin kokonaisvaltainen ja ainutlaatuinen. Ainutlaatuinen, mutta silti samankaltainen. Ensin on vaikkapa seitsemän kiihkeää viikkoa, sen jälkeen olo tasoittuu. Lopussa on aina kipeä luopuminen. Sekin täytyy oppia”, Jorma toteaa.

Hän sanoo, että rakkauteen liittyvä vahva seksuaalinen lataus ei toistuessaan latistu. Se tuntuu uuden ihmisen kanssa aina yhtä voimakkaasti.

Uutta rakkautta Jorma ei vastusta, jos sellainen tulisi.

”Kuten sanoin, se ei kuitenkaan tule tilauksesta. En myöskään haikaile rakastumisen perään. Minulla on ollut niin väkevät kokemukset, että ne saavat riittää, jos uutta ei enää tule.”

Hän myöntää myös, että kun on asunut niin kauan yksin, ei välttämättä jaksaisi enää asua saman katon alla jonkun kanssa.

”En myöskään haikaile vanhojen suhteideni perään. Olen kokenut ne aikoinaan voimakkaina, mutta en tarvitse uudelleen samaa asiaa. Mennyttä mikä mennyttä.”

“Pohdin, tarvitaanko minua vielä”

Jorma oli avoliitossa Helena Lindgrenin kanssa yhdeksäntoista vuotta. Pari muutti erilleen vuonna 1999. He ovat edelleen hyviä ystäviä, Jorma kertoo olleensa vastikään Helenan 60-vuotisillallisilla.

”Se oli ajallisesti pisin suhteeni, ja sen päättyessä tuli tietysti haikea olo. Samoihin aikoihin loppui työni Kansallisbaletin johdossa. Ei ollut enää työympäristöä eikä kotonakaan ollut ketään. Pohdin, tarvitaanko minua, riitänkö vielä, onko minusta enää mihinkään.”

Kahden vuosikymmenen ajanjakson purkaminen ei ollut helppo prosessi. Suhteen poiskäsittelemisessä meni pari vuotta.

”Voi olla, että siihen liittyi hetkellisiä laastarisuhteita, jotka olisivat voineet jäädä kokemattakin. Laastarisuhde oli muuten Helenan käyttämä hieno termi. Ihminen tarvitsee laastarin haavaan, joka on vielä auki”, Jorma sanoo.

Ero oli kuitenkin harkittu ja selkeä ratkaisu. Se suhde oli eletty.

Sitä Jorma ei kiellä, etteikö matkan varrella ole tullut koettua myös mustasukkaisuutta. Se ei ole kuitenkaan saanut esimerkiksi sellaisia muotoja, että hän olisi lähtenyt kyttäämään toista, että minne se meni ja ketä se nyt tapaa.

”Mustasukkaisuudesta on helppo jutella nyt, kun ei ole vuosiin ollut sellaista ihmissuhdetta, jonka vuoksi sitä on kokenut.”

Jorma tietää, että mustasukkaisuus nakertaa ihmistä, sillä voi olla tuhoava voima. Hän ei kuitenkaan muista tehneensä mustasukkaisena mitään konkreettista tyhmyyttä, jota olisi pitänyt jälkeenpäin hävetä.

“Koulussa minua pilkattiin huulistani”

Häpeää hän on tuntenut muunlaisessa ihmissuhteeseen liittyvässä tilanteessa. Suhteessa yhteisöön häpeää ei ole.

”Tapani on ollut käyttäytyä häpeämättömästi yhteisöä vastaan, jo kouluaikoina. Olin vaatefriikki, halusin samanlaisen takin kuin Mick Jaggerilla. Halusin myös ruudulliset housut, kun muilla oli teryleenit. Vaikka minua pilkattiin liian isoista huulistani sun muista seikoista, minulla oli rohkeutta laittaa ruutuhousut jalkaan.”

Jorma kiittää äitiään, joka antoi hänelle tärkeän neuvon: seuraa tunnettasi, tunne ei valehtele.

”Tunne on aina aito ja oikea. Puhuimme lapsena aika suoraan kaikista asioista äidin kanssa. Arvot, jotka häneltä sain, ovat olleet pysyviä ja kantavia”, Jorma sanoo.

”Äiti kunnioitti suuresti työntekoa. Hän opetti meitä omalla esimerkillään, näimme, miten sitkeä ja sinnikäs hän oli. Hän oli myös hyvin oikeudenmukainen ja vaati rehellistä toimintaa.”

Pitkällä urallaan Jorma Uotinen on saavuttanut lähes kaiken, jopa professorin arvonimen. Hän toimi taiteellisena johtajana ensin Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmässä ja sen jälkeen Suomen Kansallisbaletissa.

Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla hän työskentelee edelleenkin. Tanssijana ja koreografina hän on saanut lukuisia palkintoja niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Työnteko tuottaa yhä mielihyvää.

”Tiettyihin fyysisiin suorituksiin en enää kykene. Ammatin kautta olen oppinut hyväksymään muutoksen. Pelastukseni on ollut, että kun jokin loppuu, niin aina tulee jotakin haastavaa ja uutta tilalle.”

Kuolemaa hän ei pelkää.

”Isäni kohtalo on ehkä tavallaan selventänyt suhdettani kuolemaan. Olen lapsesta asti tiennyt, että kuolema on väistämätöntä ja voi tulla missä kohtaa vain.”

Äiti opetti Jorman luottamaan vaistoonsa ja seuraamaan tunnetta.

Väkivallan ja pimeän pelko

Jorma sairasti 19-vuotiaana Guillain-Barrén taudin, virusperäisen tulehdussairauden, jonka yhteydessä hän menetti puhe- ja liikuntakykynsä. Muutaman kuukauden aikana ehti miettiä paljon asioita. Jorma totesi tuolloin, että hänen elämänsä on hukkaan heitettyä, jos hän ei toteuta ammattitanssijan haavettaan.

”Sairaudet eivät minua pelota, mutta tietysti toivon voivani elää mahdollisimman pitkään terveenä.”

Jorma myöntää, että vaivaisenluut kyllä harmittavat. Ne ovat tyypillinen tanssijoiden vaiva – muiden jalkaterän sairauksien ohella – ja ne pitäisi leikata lähiaikoina. Sen jälkeen pitää olla monta viikkoa paikallaan, mikä on meneväiselle miehelle koettelemus.

Jorma muistelee lapsena pelänneensä mennä vinttiin ja kellariin. Oli kauheaa, jos piti hakea hillopurkki kellarista, koska mörkö saattoi tulla.

”Aina kun menen kotiin, laitan edelleen ensimmäiseksi kaikki valot päälle joka huoneeseen”, hän sanoo ja nauraa.

Väkivalta on asia, mitä Jorma kavahtaa ja pelkää. Hän välttää tilanteita ja paikkoja, joissa joku voisi alkaa tapella.

”Kerran kadulla ryhmä nuoria miehiä hyökkäsi kimppuuni. Voitokseni kääntyi se, että olen tanssija. Pystyin vastaamaan aggressiiviseen hyökkäykseen korkealla jalan potkulla”, Jorma kertoo.

”Se oli pelastukseni. Jätkät luulivat, että tuo harrastaa karatea, ja katosivat.”

Onni saapui etsimättä

Jorma toivoo, että olisi joku lähellä sitten, kun hän tulee vanhaksi ja heikoksi.

”Olisi ihanaa, jos olisi edes yksi ihminen. Haluaisin myös olla kotona loppuun asti kuten äitini, joka kuoli vuonna 2003”, hän sanoo.

Kerran äiti meni tutustumaan Porissa paikalliseen palvelutaloon, Ruskakotiin. Hän palasi ja sanoi: ’Juu, siellä ehdotettiin Virikevarttia, jossa pujotellaan pumpulipalloja ompelulankaan. Minä pysyn kotonani.’

Jorma nauraa taas tarttuvaa nauruaan, joka alkaa jostain syvältä, kuplii ja leviää kaikkiin lähellä oleviin.

Jormalla ei ole omia lapsia. Se on ollut tietoinen valinta.

”Muistan tilanteen, jossa koin kaipuun häivähdyksen. Kun tanssijakollegat Reijo Kela ja Eeva Kaario-Kela olivat saaneet Oskari-poikansa ja työnsivät vaunuja kadulla, minuun iski tunne, että kunpa olisi oma lapsi. Helenalla oli kuitenkin jo oma poika. En jäänyt kovin pitkään asiaa haikailemaan”, hän kertoo.

Mikään ei ole jäänyt kaihertamaan. Jorma miettii, mitä onni oikein on.

”Onni on elämä, kaikessa monimutkaisuudessaan. Elämä ei ole mikään loma, vaan elämässä on vaikeita hetkiä ja onnellisia hetkiä.”

Jorma katsoo hetken kirkkaansinistä taivasta ja lausuu sitten syvällä kauniilla rintaäänellään otteen Matti Rossin runosta:

”En minä onnea hakenut. Onni saapui etsimättä elämän suuressa puvussa.”

Teksti: Eija Huusari

Kuvat: Milka Alanen

Juttu on julkaistu Mies ja tunteet -sarjassa Eevan numerossa 6/2017. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 30.6.2017