Apu

Johanna Nurmimaa: ”Olin koukussa”

Johanna Nurmimaa: ”Olin koukussa”

Johanna Nurmimaa selvisi lääkekierteestä, paniikkioireista ja alkoholihuuruista, mutta jalkakivut estävät isot näyttämöroolit. Salatut elämät -tv-sarjan näyttelijä kertoo ensimmäistä kertaa raskaista elämänvaiheistaan.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Milka Alanen
Mainos

Vanhan Porvoon idylli on pakkasaamuna rikkumaton, hiljaa leijailevat pakkashiutaleet ovat tähtikipunoita auringossa, ja talot ovat tyhjentyneet asukkaiden lähdettyä töihinsä. 

Kauniissa kodissa tuoksuu vastakeitetty kahvi. Lapset Joona ja Juuli ovat koulussa, ja isä, liikennelentäjä Jari lähtee ulkoiluttamaan perheen terrieriä, Sissiä.

Mikään ei viittaa siihen henkilökohtaiseen painajaiseen, jonka Johanna Nurmimaa, 53, on läpikäynyt. 

Näyttelijällä on jalassaan paksut villasukat. Niitä hän tarvitsee lämpimilläkin säillä vuosi sitten todetun jalkaterien pahan nivelrikon takia.

Kymmenen vuotta Salatut elämät -televisiosarjassa Paula Sievistä näytellyt Nurmimaa sanoo onnenpotkukseen sen, että käsikirjoittajat johdattivat hänen roolihenkilönsä kuolemaan.

– En olisi itse osannut päästää irti, mutta jos olisin joutunut elämään samassa aikatauluviidakossa, ongelmani olisivat jatkuneet entistä pahempina.

Kiltti, vanhempiaan miellyttämään pyrkinyt tyttö, tunnollinen, ylisuorittava äiti ja työhönsä täysillä heittäytyvä näyttelijä. Kivut jaloissa, jotka estävät häntä nyt esiintymästä teatterinäyttämöllä.

Tästä yhdistelmästä alkoi kehittyä pahan kierre: nukahtamislääkeriippuvuus, alkoholiongelma, lopulta paniikkihäiriö ja loppuun palaminen.

Johanna Nurmi­maalla on jalassaan paksut villasukat. – Tarvitsen näitä lämpimilläkin säillä vuosi sitten todetun jalkaterien pahan nivelrikon takia.

Ensin tuli Unettomuus. Se alkoi, kun Joona syntyi vuonna 2001 ja jatkui, kun Juuli syntyi kaksi vuotta myöhemmin. Toivotut, kaivatut lapset, joita ennen Johanna Nurmimaalla oli ollut seitsemän keskenmenoa. Äidiksi hän tuli vasta 39-vuotiaana.

Keskenmenoja näyttelijä ei koskaan käynyt puolisonsa kanssa läpi kunnolla, vaikka nelihenkinen perhe on tiivis perheyhteisö ja Johannan sanoin ”150-prosenttisesti” yhteen hitsautunut.

– Keskenmenot vaikuttivat mielenrauhaani äitinä. Minusta tuli ylisuojeleva. Lapset valvottivat vauvoina, ja Jari oli työvuorojensa takia paljon poissa. Yöimetysten jälkeen en kyennyt nukahtamaan 

uudelleen. Yritin tuijottaa tapetissa yhtä kohtaa nukahtaakseni, mutta useimmiten se ei auttanut, vaan valvoin aamuun saakka, Johanna sanoo.

Siitä alkoi valvomiskierre, sillä Johanna Nurmimaa oli jo lapsena huono nukkuja. 

– Nukahtamislääkkeiden käyttö alkoi Salkkareiden kuvausten aikana. Oli pakko nukkua jaksaakseen ja muistaakseen repliikit. Työterveyslääkäri määräsi lääkkeitä, ja näyttelijänä osasin kyllä niitä pyytääkin.

Aamuyöstä ei lääkkeitä voi ottaa, koska silloin on tokkurassa vielä päivälläkin. Sitä Johanna Nurmimaa vältti, eikä tv-kuvauksissa hänen epätoivostaan näkynyt mitään, näyttelijä oli oma lahjakas itsensä. 

Katsojien rakastama ja ihailema.

Työnsä Johanna hoiti aina kunnolla, eikä kukaan aavistanut millaiseen kierteeseen ja riippuvaisuuteen hän oli ajautunut.

Nyt hän istuu kotikeittiönsä pöydän ääressä ja kertoo epätoivoisesta kamppailustaan unen kanssa. Rauhallisena, ongelmansa selvittäneenä hänellä on voimaa puhua asiasta kiertelemättä, mitään salaamatta.

– Lääkkeet auttoivat nukahtamaan, mutta uni ei kestänyt koko yötä. Heräsin ja valvoin.

Unilääkkeiden määrä lisääntyi käytön myötä. Kun sietokyky kasvaa, yksi pilleri illassa ei enää riitä. Ensin yksi, sitten puolitoista, joskus enemmänkin.

Kävi niin kuin uniongelmaiselle usein käy. Unesta tulee tärkein, ja unettomuudesta pelottavin asia elämässä. Lääkkeet ovat aina mielessä, ja pelko siitä, että ne loppuvat. Määrääkö lääkäri lisää?

Johanna Nurmimaa myöntää suoraan käyttäneensä lääkkeitä seitsemän vuotta.

– Yritin pitää taukoja kesälomilla, vaikka se oli vaikeaa. Viimeinen puoli vuotta Salkkareissa johti burnoutiin ja sain paniikkikohtauksia myös teatterilavalla. Tein samaan aikaan Porvoossa lastenmusikaalia. Paniikkikohtauksessa hengitys oli salpautua, ja sydän hakkasi vimmatusti.

Ensimmäisen paniikkikohtauksen hän oli saanut ajaessaan Helsinki–Porvoo-moottoritiellä.

– Olin valvonut ja syönyt huonosti kuvauspäivän aikana. Pelkäsin saavani sydänkohtauksen, soitin tien poskesta äidilleni ja Jarille. Tilasin ambulanssin ja muistan miettineeni kuolenko tähän paikkaan, lähteekö sielu nyt ruumiista. 

Sydänfilmi osoitti, että kaikki oli kunnossa. Kohtaus johtui paniikkihäiriöstä, kuten ambulanssin henkilökunta arveli.

– Sen jälkeen sain useita paniikkikohtauksia. Se tapahtui aina lavalla, ei koskaan televisiokuvauksissa. Kun näyttelimme Marko Putkosen kanssa Porvoossa Viulunsoittajaa katolla, isäni kuoli päivää ennen ensi-iltaa. Sekin asia jäi jatkuvan työkiireen takia käsittelemättä.

Johanna Nurmimaa sai paniikkikoh­tauksen näytelmän väliajalla, mutta kykeni palaamaan näyttämölle. Sopraano säkenöi viisaan Golden roolissa, eivätkä katsojat aavistaneet mitään hänen olo­tilastaan.

Univaikeuksien takia Johanna Nurmimaa ajautui vähitellen myös liialliseen alkoholin käyttöön. Hän yritti jättää lääkkeet ja nukahtaa konjakin tai viinin avulla. Hän havahtui olevansa myös alkoholiriippuvainen. 

Konjakki tai mikä tahansa alkoholi ei ollut hyvän unen paras ystävä. 

– Vaikka nukahdin nopeasti, heräsin aamuyöstä krapulaan. Sitä seurasi itseinho.

Johanna Nurmimaa sanoo olevansa alkoholitaustainen äidin sekä isän suvun puolelta.

– Molemmissa suvuissa on ollut paljon riippuvaisuuteen johtavaa herkkyyttä. Tutkimukset eivät vieläkään todista geneettistä riippuvaisuutta, mutta paljon nämä sairaudet kulkevat suvuissa sukupolvesta toiseen.

Alkuun alkoholi rentoutti Johannaa, mutta juodessa sietokyky kasvoi. Enää ei riittänyt yksi lasillinen, vaan tarvittiin useampi.

– Kemiallinen viidakko muutti muotoaan lääkkeistä alkoholiin, ja minun olisi pitänyt hakea apua. Yritin ryhdistäytyä monta kertaa. Putosin uudelleen samaan kuoppaan. Se oli kauhua. Etten nuku ja otan siksi nukahtamislääkettä tai konjakkia. Salkkareiden takia arastelin julkisuutta niin paljon, että kierre jatkui.

Johanna Nurmimaa pelkäsi lastensa joutuvan silmätikuksi eikä kertonut ongelmiensa syvyyttä edes puolisolleen. Vaikka aavistihan tämä, ettei kaikki ole kunnossa ja näki, millaisin keinoin vaimo yritti nukahtaa.

Johanna sanoo, etteivät ”Otat vain itseäsi niskasta kiinni” -tyyppiset neuvot auta mitään. 

– Eräänä yönä valvoessani mietin, mitä aion elämälläni tehdä. Yhtäkkiä päähäni tuli ajatus voimavarakoulutuksesta, Johanna kertoo.

Lapsuus oli onnellinen, mutta samalla Johanna oppi puhumattomaksi. Hänen sodankokeneiden vanhempiensa sukupolven vitsaus oli puhumattomuus, vaikeista asioista vaikeneminen.

– Nyt yritän katkaista vaikenemisen ja salailun ilmapiirin. Olemme perheessämme puhuneet kaikista ongelmistani ja niistä selviytymisestä. Olen joutunut todistamaan luottamustani Jarille monta kertaa, mutta avioliittomme on kestänyt vaikeuteni.

Nukahtamislääkkeiden käytön Johanna Nurmimaa lopetti vuosi sitten. Vierotus­oireet olivat kammottavia: hikoilutti, sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Pahimmat painajaiset iskivät öisin kimppuun naskalinterävin hampain.

– Kiitos siitä, että olin kaksi vuotta työttömänä! Vain siten sain oravanpyörän pysähtymään. Lääkärin ohjeiden mukaan lopetin lääkkeiden käytön asteittain määrää vähentämällä. Koska minun ei tarvinnut aamuisin lähteä kuvauksiin, saatoin valvoa pelkäämättä unettomuutta.

Työttömyyden alkuvaiheessa Johanna Nurmimaa tunsi, ettei elämällä ollut enää mitään merkitystä.

– Olin itkuinen, vetäydyin kuoreeni, ja jalkakipuni pahenivat. 

Vaikeimmassa vaiheessa hän tunsi rauhoittuvansa silitellessään perheen koiraa Sissiä tai kääpiökani Mokkaa. Eläinten terapeuttinen vaikutus onkin tunnettu hoitokeino.

Vaistot ovat olleet Johanna Nurmimaan elämässä eteenpäin vievä voima.

– Eräänä yönä valvoessani mietin, mitä aion elämälläni tehdä. Yhtäkkiä päähäni tuli ajatus voimavarakoulutuksesta.

Hän otti siitä selvää ja löysi ilmoituksen kaksivuotisesta, ammatillisesta Co-Rento-voimavarakoulutuksesta. Sitä voi opiskella Päivölän opistossa.

Koulutuksessa läpikäydään muun muassa koulutettavan lapsuus syntymästä lähtien ja elämän murrosvaiheet sekä annetaan työkaluja voimaantumiseen.

– Olen opiskellut sen lisäksi Porvoon kansanopistossa kokemusasiantuntijaksi. Valmistun keväällä.

Kokemusasiantuntija on ihminen, jolla on omakohtaista kokemusta mielenterveys- tai päihdeongelmasta. Tai muusta elämänvaikeudesta. Ryhmässä on alkoholisteja, huumeongelmaisia, somaattisista sairauksista kärsineitä, onnettomuuden uhreja, mielenterveysongelmaisia.

– Kaikki ovat eri alojen ihmisiä. Koulutukseen pääsee, jos on jo selvittänyt ongelmansa ja on vilpitön halu auttaa muita.

Johannan suuri oivallus molemmissa koulutuksissa oli, että kaikki tuntevat ongelmiensa takia häpeää ja syyllisyyttä. Kelvottomuutta ihmisenä.

– Tunsin syyllisyyttä äitinä, tunsin syyllisyyttä salailustani, ongelmieni kieltämisestä läheisiltäni. Salailu johtui siitä, että pelkäsin perheeni rikkoutuvan. Vasta avautumisen ja paranemisen myötä syyllisyydentunteet alkoivat kadota.

Kaikesta voi selviytyä, on Johanna Nurmimaan viesti muille. 

– Vaikka elämä on ollut välillä sietämättömän vaikeaa, vaikeudet voivat olla siunaus ja alku uudelle.

Koska ääni on näyttelijän rakkain työkalu, hän pystyy nyt yhdistämään voimavarakouluttajan työkalut hoitavaan ääneen.

– Kutsumukseni on nyt, että pitäisin tulevaisuudessa luentoja ja työpajoja naiseuden vaiheista. Siitä, miten murroksesta voi päästä tasapainoon ja miten tunnelukkoja puretaan. Rakastan ryhmätyöskentelyä, sehän liittyy jo työhöni näyttelijänä. 

Keväällä Johanna Nurmimaa pitää Porvoossa Hoitavan äänen päivä -kurssin kansanopistolla.

– Kurssilla tutustutaan omaan ääneen ja hengitykseen, tehdään  kehotietoisuus- ja tunnetyöskentelyharjoituksia. Kurssi sopii myös laulutaidottomille.

Hän kykenee nyt antamaan vertaistukea ihmisille, jotka ovat kärsineet samoista asioista kuin hän. Kun naamiot riisutaan ja ihminen on rehellinen ensin itselleen, sitten läheisilleen, ei ole enää hävettävääkään. 

– En pelkää paluuta entiseen, koska kaikki liittyi päihteisiin. Pelkotiloja tulee edelleen, mutta olen käynyt niitä läpi rauhallisesti enkä joudu paniikkiin.

Nukahtamislääkkeitä Johanna ei voi enää koskaan käyttää, koska koukuttuu niihin heti. 

Alkoholia hän kertoo nauttivansa korkeintaan hyvän ruoan yhteydessä, ei koskaan iltaisin nukahtamistarkoituksessa. Perheessä alkoholinkäyttö on muutenkin vähäistä puolison lentäjäntyön takia. 

Päivittäistä jalkakipua Johanna Nurmimaa ei pääse pakoon. Jalkapöytien nivelrikkoa ei voi leikata. 

– Musiikkiteatteri on rakkain laji näyttelijäntyössäni, näen yhä unia laulamisesta ja tanssimisesta. Laulaa voin, mutta tanssia en. Sirkushevonen on aina sirkushevonen, mutta ehkä pidänkin monologi-illan, hän yhtäkkiä keksii.

Yksi luovuttamisen hetki oli, kun Johannan oli sivuutettava mahdollisuus Tamara Lund -musikaalin koelauluun. Seisominen lavalla on nyt mahdottomuus.

Tamara oli oppiäitini ja laulunopettajani Saksassa. Tein myös laulukeikkoja Tamaran ja hänen aviomiehensä Alexandru Ionitzan kanssa Saksassa ja Suomessa. 

Vaikka Johanna ei voi enää esiintyä musikaaleissa, laulaa hän voi. Sen hän tekee seuraavan kerran Loviisan kirkossa esiintyessään Marko Putkosen kanssa maaliskuun kuudentena päivänä Rakkauden korkea veisu -konsertissa. Laulut ovat Putkosen säveltämiä.

Eheytyessä pitää osata antaa anteeksi menneelle ja kyetä luopumaan aiemmin tärkeistä asioista.

– Riippuvaisuuksien riivatessa siihen ei kykene, kun itseinho peittää alleen kaiken muun. Riippuvainen ihminen ei ole koskaan onnellinen ihminen, mutta päihteistä selviytynyttä ei pitäisi myöskään syyllistää. Päihderiippuvuus ei ole mielen heikkoutta, vaan sairaus, kuten diabetes tai epilepsia. 

Vaikka unettomia öitä on edelleen, ne eivät pelota. Johanna Nurmimaalla ei ole enää kiire mihinkään. 

Hänen on pitänyt elää elämäänsä tähän vaiheeseen.

– Elämä on nyt tässä, se on suurin siunaus. ●

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Milka Alanen

Julkaistu: 19.2.2016