Apu

Jodie Foster: Äitini kasvatti minusta oman elämäni sankarin

Jodie Foster: Äitini kasvatti minusta oman elämäni sankarin

Jodie Foster murehti lapsena perheensä elatusta. Nyt hän muistuttaa lapsilleen, että moraali on tärkeämpää kuin meriittilista tai mammona.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Jodie Foster on suorasanainen, mutta puhuu hiljaisella äänellä. Rennosti mustaan puseroon ja tummiin farkkuihin pukeutunut näyttelijä-ohjaaja on aito, asiallinen ja välillä hauskan särmikäs. 

Hän haastaa haastateltavan toisinaan kommenteillaan kuten: ”Ai luulet, että olen levännyt laakereillani?” ja ”Minäkö muka tähti?”, ennen kuin vastaa kysymyksiin. 

Foster onkin oppinut tuntemaan omat rajansa ja varjelemaan sieluaan vuosikymmenten aikana viihdebisneksessä.

Tästä syystä Fosterin neljän vuoden takainen puhe elokuva- ja televisioväen Kultainen maapallo -gaalassa, jossa Foster palkittiin elämäntyöstään, oli tärkeä. Hän liikutti yleisön kyyneliin ja sai heidät hurraamaan, kun hän ”tuli ulos kaapista” ja kiitti ex-puolisoaan ja poikiaan. 

Fosterin seksuaalinen suuntautuminen ei ollut salaisuus tähden ystäville ja kollegoille, mutta hän ei ollut puhunut siitä aikaisemmin yhtä suurelle yleisölle. Tuhatpäisen gaalayleisön lisäksi juhlaa seurasi kotisohvilla lähes 20 miljoonaa televisiokatsojaa.

Haastava rooli Taksikuskissa (1976) toi 13-vuotiaalle Oscar-ehdokkuuden.

Nyt Foster on puhelias. Hän kertoo, että hänen suhteensa omaan äitiinsä, Evelyniin, on ollut monimutkainen: täynnä rakkautta mutta myös kilpailuhenkeä ja kontrollointia.

– Kun olin nuorempi, meillä oli valtataisteluja, hän kertoo.

Foster, nelilapsisen perheen nuorin, aloitti työt kolmevuotiaana lapsimallina. Kymmenvuotiaana hän jo ansaitsi perheen elannon. Isä, Lucius Foster, oli lähtenyt perhepiiristä ennen Jodien syntymää.

– Minusta on kasvanut oman elämäni sankari. Äiti opetti minut uskomaan itseeni ja siihen, että voin vaikuttaa kohtalooni. Hän opetti minut myös kyseenalaistamaan asioita ja pohtimaan, teenkö eettisesti oikeita valintoja. Hän on vaikuttanut elämänkatsomukseeni ja tapaani elää.

Evelyn, jota kutsuttiin lempinimellä Brandy, työskenteli tiedottajana elokuva-alalla, ennen kuin hänestä tuli Jodyn ja tämän Buddy-veljen manageri. 

– Äiti kannusti meitä lapsia aina. Hän kävi kanssani elokuvissa, ja sitten analysoimme niitä. Kunnioitan äidissä sitä, että hän ei pakottanut meitä mihinkään muottiin. 

Syytetty (1988) oli oikeusdraama, josta Foster voitti ensimmäisen Oscar-palkintonsa.

Mainoksista Foster siirtyi televisioon. Ensimmäinen oli komedia Mayberry R.F.D. (1968), jossa hänen veljensä esiintyi pääosassa. 

Sitä seurasivat monet sarjat ja Disneyn lastenelokuvat ja Tom Sawyerin seikkailut -musikaali (1973). Hän esiintyi myös Martin Scorsesen ohjaamassa draamakomediassa Alice ei asu enää täällä (1974).

– Osa itsevarmuudestani on peräisin ajoilta, jolloin olin lapsinäyttelijä. Silloin olin tekemisissä sellaisten aikuisten kanssa, jotka ottivat minut vakavissaan.

Fosterin uran käännekohta oli, kun hän esitti Scorsesen ohjaamassa Taksikuski-draamassa lapsiprostituoitu Irista vuonna 1976. Hän oli tuolloin vain 13-vuotias. Lapsinäyttelijän imago jäi taakse, ja Foster astui nuorten aikuisten maailmaan. Elokuva toi hänelle Oscar-ehdokkuuden.

– Taksikuski oli sysäys uralleni vakavasti otettavana draamanäyttelijänä. Olen vieläkin ylpeä ja onnellinen, että olin mukana klassikkofilmissä, Foster muistelee.

FBI-kokelas Clarice Starlingin rooli Uhrilampaissa (1991) toi Fosterille näyttelijöille harvinaisen toisen pääosa-Oscarin.

Foster teki kiivaasti töitä: koko perheen gangsterimusikaali Villit gangsterit, komedia Freaky Friday ja psykologinen draama Pieni tyttö, joka asuu kujan päässä tulivat teattereihin samana vuonna kuin Taksikuski.

– Minua on onnistanut, koska olen saanut olla mukana elokuvissa 1970-luvulla. Silloin roolihahmot olivat syvällisiä.

Teinitytön menestystä varjosti huoli rahasta.

– Vaikka minun ei olisi pitänyt, murehdin silti aina, saanko seuraavan työkeikan. Mietin, mitä perheellemme tapahtuu, jos en tienaa tarpeeksi. Toisaalta se motivoi minua yrittämään parhaani. Koulussa olin tunnollinen oppilas ja sain kiitettäviä. Kun saavutin päämääräni, en tuntenut oloani epävarmaksi.

Foster ei kadu, että työskenteli nuorena paljon.

– Se minua kuitenkin harmittaa, etten osannut olla huolettomampi. Olisin voinut nauttia vapaa-ajasta enemmän.

Fosterin ensimmäinen ohjaus oli Pieni mies Tate -draama (1991).

18-vuotiaana hän aloitti kirjallisuuden opiskelut Yalen yliopistossa.

– Halusin myös itsenäistyä ja elää normaalisti: käydä itse kaupassa, tehdä ruokaa ja kulkea metrolla.

 Ensimmäisen vuoden opiskeluja varjosti Fosteria vainonnut häiriintynyt mies, John Hinckley Jr. Mies jopa yritti murhata silloisen Yhdysvaltain presidentin, Ronald Reaganin, tehdäkseen vaikutuksen Fosteriin. 

Tästä huolimatta Foster valmistui hyvin arvosanoin vuonna 1985. Ranskaa hän puhuu virheettömästi.

– Minulla on tarkka kuulo, ja opin uusia kieliä suhteellisen helposti. Pidän kielitaitoa ja uusiin kulttuureihin tutustumista rikkautena.   

Opiskellessaan Yalessa hän ymmärsi, että näytteleminen on taito, jota voi kehittää. Se ei ollut pelkkä harrastus tai oman persoonan esittämistä projektista toiseen. Foster jatkoi näyttelemistä kesälomilla, ilman suurempaa menestystä, kunnes kaikki muuttui vuonna 1988. 

Lännenkomedia Maverick (1994) Mel Gibsonin kanssa oli hitti.

Vavahduttava draama Syytetty toi Jodie Fosterille Oscar-palkinnon pääosasta. Elokuvassa hän esittää raiskauksen uhria, joka hakee itselleen oikeutta.

– Kuvasin yliopistoaikoina muutaman filmin, mutta juuri kukaan ei nähnyt niitä. Halusin Sarahin roolin, mutta samalla se pelotti minua. Uskalsin lukea käsikirjoitusta vasta kuvauksissa. Ymmärsin, että minun piti esittää uhria. Se tuntui minusta helpommalta kuin huolettoman nuoren aikuisen esittäminen, koska en ollut ikinä ollut sellainen, hän kertoo.

– Kun näin elokuvan ensimmäisen kerran, en pitänyt tavastani esittää Sarahia. Hän vaikutti minusta liian kovaääniseltä. Oscar-ehdokkuus ja -voitto tulivat minulle yllätyksenä, hän jatkaa.

Ensimmäinen yhteys -tieteisdraamassa (1997) Foster esittää avaruusolioihin yhteyttä etsivää tutkijaa.

Toisen pääosa-Oscarin hän sai Uhrilampaat-trilleristä vuonna 1992.

– Uhrilampaat kuvastaa ihmisen tiedostamatonta ja alkukantaista kiinnostusta pelkoa ja inhoa aiheuttaviin asioihin. Pidän elokuvasta sen hyvän käsikirjoituksen ja hahmojen kemian takia.

Näytteleminen on ollut oppikoulu myös hänen omaan mieleensä ja tunteisiinsa.

– Näytellessä olen tutkinut jatkuvasti sisintäni. En varmaan tuntisi itseäni näin hyvin, ellen olisi näyttelijä. Minusta on tullut kurinalainen. Se on tärkeää varsinkin silloin, kun kohtaus kuvataan uudestaan useita kertoja.

Jodie Fosterin ohjaus Majava (2011) kertoo Mel Gibsonin esittämästä miehestä, joka uskoutuu majavakäsinukelleen.

Esikoisohjaus, lapsinerosta kertova Pieni mies Tate ilmestyi samana vuonna kuin Uhrilampaat.

– Muodonmuutos näyttelijästä ohjaajaksi oli ehkä urani isoin saavutus. Se oli jännittävää aikaa. Elokuva on tosin kaukana täydellisestä. Olin nuori ja naiivi. Tarina kumpusi alkukantaisista tunteistani, koska tuolloin tunsin kaikesta niin voimakkaasti. Enää en ajattele samalla tavalla, mutta olen vieläkin ylpeä elokuvasta.

David Fincherin ohjaamassa Panic Roomissa (2002) Fosterin hahmo kohtaa ryöstäjiä kotonaan.

Foster on imenyt oppeja ohjaajilta, joiden kanssa on työskennellyt. Omat ohjausprojektinsa – Home for the Holidays (1995), Majava (2011) ja Money Monster (2016) – hän on valinnut tunteidensa pohjalta. 

– En piittaa yhden lauseen myyntikiteytyksistä. En olisi kiinnostunut ohjaamaan elokuvaa vain sen takia, että mies palaa kotiinsa kiitospäiväksi tai että päähenkilö puhuu käsinukelle tai sen takia, että televisiopersoona antaa sijoitusvinkkejä. Kiinnostun käsikirjoituksista kokonaisuuksina, koska ne puhuttelevat minua, Foster kuvailee ohjaustöitään. 

Stressinsietokyvystä, käytännöllisyydestä, sosiaalisuudesta, yhteistyökyvystä ja luovuudesta on apua ohjatessa. 

– Pidän kohtausten luomisvaiheesta, kun mietitään, miten ne saadaan toimimaan. En valita, jos minun pitää herätä kuvauksiin aamuyöllä, en hermostu pahasta kahvista enkä työpaikkajuoruiluista. Minulla on kaikkea sitä ikävä silloin, kun en työskentele.

Spike Leen fiksussa Inside Man -pankkiryöstöelokuvassa (2006) Foster näyt­telee Denzel Washingtonin kanssa.

Jodie Foster tapasi pitkäaikaisen elämänkumppaninsa, näyttelijä Cydney Bernardin työn merkeissä vuonna 1993, kun he kuvasivat romanttista Sommersby-draamaa. Kun pariskunnan ensimmäinen poika, Charles, syntyi vuonna 1998, Foster vähensi työntekoa. Toinen poika, Christopher, lempinimeltään Kit, syntyi vuonna 2001.

– Kahden lapsen äitiys on minun valintani. Voin yrittää tehdä kaikkea yhtäaikaa, mutta en voi tehdä kaikkea hyvin. Elämä ei ole vain oikeita ja vääriä ratkaisuja vaan monimutkainen matka, hän miettii.

Fosterille tutut elokuvayhteisöt vaihtuivat lasten kouluyhteisöiksi ja työpäivät Los Angelesin liikenneruuhkiin, kun Foster kuljetti poikia koulun ja harrastusten välillä. Toisinaan äiti ehti punttisalille ja töihin.Foster ja Bernard erosivat vuonna 2008. 

Stranger in You (2007) -jännärissä Fosterin hahmo on kostoretkellä.

Vuosina 2002–2008 häneltä ilmestyi elokuva vuoden välein. Useimmat niistä olivat jännityselokuvia: Panic Room (2002), Flightplan (2005), Inside Man (2006) ja Stranger in You (2007).

– Pidän trillereistä. Ne ovat intensiivisiä, ja sen takia niihin on eläydyttävä täysillä.  

Seikkailutarinan Nim ja salainen saari (2008) hän teki lapsiaan ajatellen.

– Halusin, että he voivat nähdä äitinsä elokuvassa.

Tällä vuosikymmenellä hänet on nähty näyttelemässä vain ihmissuhdedraamassa Carnage (2011) ja tieteiselokuvassa Elysium (2013).

– Ehkä palaan aktiiviseksi näyttelijäksi 60- tai 70-vuotiaana. Silloin haluan esittää ryppyistä ja inhimillisesti kaunista naista.

Hän on kohtalaisen tyytyväinen pitkään uraansa.

– Olen nähnyt elokuvamaailman murrokset 1960-luvulta asti. Pidin erityisesti 1970-luvusta. Kadun urallani vain muutamaa asiaa. Ne liittyvät hetkiin, kun olen yrittänyt laskelmoida uraani tai miettinyt, miten voisin tienata enemmän. Opin kuitenkin nopeasti läksyni.

Nim ja salainen saari (2008) on koko perheen seikkailu.

19- ja 16-vuotiaat poikansa hän on yrittänyt kasvattaa itsenäisiksi ja käyttäytymään hyvin. Poikien ollessa lapsia Foster muistutti,  että päivälliskutsuille ei mennä farkuissa ja t-paidassa. Ja aina piti muistaa kiittää, myös juhlien jälkeen. 

– Myöhemmin minun oli pakko antaa joskus periksi. Huomasin, että en voi sille mitään, jos toinen syö suu auki. Toivottavasti kun he ovat kolmekymppisiä, vaimot saavat heidät käyttämään kauluspaitoja juhlissa. Katsotaan, Foster nauraa.  

Money Monster (2016) yhytti ohjaaja Jodie Fosterin George Clooneyn ja Julia Robertsin kanssa.

Hän kertoo, että  vanhempi poika Charles on jo löytänyt oman polkunsa. Hän on kiinnostunut politiikasta ja on lahjakas tietokoneiden kanssa. 

– Pojat yllättävät minut usein. Molemmilla on vahvat luonteet: vanhempi Charles on humoristinen, nuorempi Kit itsepäinen. Mielestäni heillä molemmilla on korkea moraali. Luotan heihin.

Yhdestä asiasta Foster on pitänyt huolen. Hän ei ole asettanut jälkikasvulleen suoriutumispaineita, koska meriitit eivät ole Fosterin perheessä yhtä tärkeitä kuin etiikka.

– Luemme yhdessä lehtiä ja keskustelemme uutisista ja yhteiskunnallisista ongelmista asiallisesti. Mietimme esimerkiksi, pitäisikö kerjäävälle ihmiselle antaa rahaa vai lahjoittaa varoja avustusjärjestölle, joka auttaa kodittomia löytämään töitä. Kumpi toimintamalli ratkaisee ongelman?

Fosterin viimeisin elokuvarooli on tieteiselokuvassa Ely­sium (2013).

55-vuotias Foster ei peittele ikäänsä: elämänjuonteet saavat näkyä kasvoilta. Viime vuosina varsinkin äidin muistisairaus on tuonut huolia. Iloa taas on tullut suhteesta valokuvaaja Alexandra Hedisonin kanssa. He menivät naimisiin keväällä 2014.

– Vanhemmiten olen oppinut suhtautumaan elämään ja rahaan rennommin. Olen ymmärtänyt, että omaisuus ei muuta sitä, kuka pohjimmiltani olen. Olen keskittynyt tärkeämpiin asioihin, ihmissuhteisiin ja elämänkokemuksiin. Nautin esimerkiksi luonnossa lenkkeilystä ja hiihtämisestä, mutta yhtä lailla kuumasta suihkusta ja hotellin huonepalvelusta.

Työ kuvauksissa ja julkisuudessa on sosiaalista ja vie välillä voimat. Silloin kotielämä tuntuu hyvältä.

– Pidän vapauden tunteesta, siitä kun en omista liikaa asioita. Nautin kauniista ja mukavista lakanoista. Hyvään ruokaan panostan ilman, että mietin laskua. ●

Teksti Kirpi Uimonen, kuvat Jesse Dittmar / Redux / MVphotos ja Alamy / All Over Press

Julkaistu: 10.11.2017