Apu

Jenni Kokander: ”En pelkää kuolemaa vaan elämää – Meidän planeetallamme on kuoltu sukupuuttoon jo viisi kertaa ja kaikki on alkanut alusta”

Jenni Kokander: ”En pelkää kuolemaa vaan elämää – Meidän planeetallamme on kuoltu sukupuuttoon jo viisi kertaa ja kaikki on alkanut alusta”
Melankolisuus on Jenni Kokanderin perusominaisuus. Vaikka ihmisen kuolemalla ei ole väliä, toivoa ei saa menettää.
Julkaistu: 24.10.2020

Näyttelijä Jenni Kokanderilla on menossa unelmiensa syksy. Jenni on saanut toteutettua ikiaikaisen haaveensa, hän saa arvailla laulajia maskien takana televisiossa, viihdyttää suomalaisia Putous AllStarsissa ja näytellä tomeraa Elvi-tätiä uudessa Risto Räppääjä -elokuvassa. Hän on myös kirjoittanut kirjan.

Onneksi olkoon, olet juuri julkaissut esikoiskirjailija! Mistä Sukupuuttoon kuolleiden planeetta (Tammi) kertoo?

Romaani on perussävyltään haikea ja melankolinen, mikä on minun perusvireeni. Tämä oli ikiaikainen unelma, mutta tarinat olivatkin aika valmiina, sillä kirjoittamisprosessi oli melko kivuton. Kun kirja oli valmis, iloitsin siitä, että se oli samanlainen kuin se oli ollut sisälläni.

Sukupuuttoon kuolleiden planeetta on kattotermi, joka on poikani keksimä. Se on ratkaisu siihen, mihin dinosaurukset, mammutit ja kaikki rakkaat ovat menneet. Se tarkoittaa sitä, että meillä kaikilla on ratkaisu perimmäisiin kysymyksiin. Jatkunko minä ja miten minä jatkun? Jatkunko lapsissani geenieni kautta, mikä tekee minusta käytännössä kuolemattoman. Tai taiteilijana kuolemani jälkeen tarinani jatkuu taiteeni kautta.

Olen iloinen siitä, että kirjan kautta ihmiset saavat syvemmän katsauksen minuun. Ystäväni sanoi, että teos on melankolinen, runollinen mutta myös hauska. Koomikkouteni ei ole mikään fasadi, vaan osa minua. Mutta on minussa muitakin puolia. Julkisuuden ihmisistä saa usein yksiulotteisen kuvan.

Kirjasi kannessa on mammutti. Miksi tämä eläin on sinulle niin tärkeä?

Siperiasta löydettiin vuonna 1977 40000 vuotta vanha mammutinpoikanen Dima, ja kirjassani hän seikkailee nimellä Ljubov. Mammutti on kuollut sukupuuttoon, mutta Dimaa on kuljetettu ympäri maailmaa ja tuhannet ihmiset ovat hänet nähneet. Niinpä hänen tarinansa jatkuu. Olen ollut aina kiinnostunut mammuteista, sillä näin Diman Espoon Dipolissa viisivuotiaana. Se on jäänyt mieleeni todella voimakkaasti. Silloin ymmärsin myös sen, että onni, johon liittyy kaipausta ja surua, on minun ominaisin olomuotoni.

Olet kertonut, että kuolemanpelko on ollut aina läsnä elämässäsi. Miksi?

Se tulee aina välillä vastaan, ja kirjoittamisprosessi olikin vastauksien hakemista pelkoihini. Kun asetuin kirjassa useiden kertojien nahkoihin, sain pelkoihini helpotusta. Kirjani saattaa olla aika helpottava teos ihmiselle, joka pelkää kuolemaa. Tässä on monta vastausta monenlaiselle ihmiselle. Itse tajusin, etten pelkää niinkään kaiken loppumista ja kuolemaa, vaan pelkään elämää. Riitänkö minä? Mistä minut muistetaan kuolemani jälkeen? Jos elää elämää täydesti ja kokonaan, ei tarvitse pelätä. Ja liialliselta pelolta voi suojautua mielikuvituksen avulla. Eikä kannata menettää uskoaan maagisiin asioihin. Ne suojaavat meitä. Kerron kirjassani erään hahmon nahoissa siitä hetkestä, kun olen tajunnut lapsena kuolevani.

Täytit juuri 40 vuotta. Mitä pyöreistä jäi mieleen?

Minulla ei ole koskaan ollut mitään ikäkriisiä, on ihanaa ja vapauttavaa olla keski-ikäinen. Mummini on 86-vuotias, ja hän on terävä kuin partaveitsi. En pelkää vanhenemista, sillä ympärilläni on niin hyviä esimerkkejä siitä, että järjissään voi pysyä. Luotan myös kohtaloon ja johdatukseen.

Sain ihanan yllätyksen ystävältäni ja kollegaltani Mikko Penttilältä. Hän soitti, että tulee tuomaan synttäriyllätyksen. Vähän ajan päästä hieno musta auto ajoi pihatiellemme ja sieltä nousi hänen hahmonsa Stögis. Hän lauloi minulle Sä kasvoit neito kaunoinen -laulun omilla sanoillaan ja toi samppanjaa ja mansikoita. Se oli parasta! Penttilä on ihana tyyppi.

Tulipa sellainenkin mieleen, kun kävimme Mikon kanssa keväällä kävelyllä kaksistaan. Eräs vanha tuttavani tuli vastaan ja sanoin, että olemme ensimmäisellä tällaisella koronakävelyllä. Että meillä on nämä turvavälit, selitin. Tuttuni kysyi, että miksi teillä on turvavälit ja asutteko vielä tässä lähellä. Sanoin, että juu minä asun, mutta Mikko asuu tuolla toisella suunnalla. Tuttuni oli omituisen näköinen, ja kun olimme lähteneet eri suuntiin, ymmärsin, että hän luuli Mikkoa Jukka-miehekseni! Oli varmasti ajatellut, että onpas tuo Kokander sekaisin, kävelee oman miehensä kanssa turvavälit pitäen ja asuvatkin eri osoitteissa.

Pelkäätkö edelleen maailmanloppua?

Kuuntelin kirjaani varten paljon luentoja liittyen maailmanloppuihin. Sitten tajusin yhtäkkiä sen, että eihän tämä maailma ole loppumassa tai maapallo katoamassa mihinkään. Se mitä voi tapahtua, on joukkosukupuutto, jossa ihmiset kuolevat.

Mutta meidän planeetallamme on kuoltu sukupuuttoon jo viisi kertaa ja kaikki on alkanut alusta. Joskus dinosaurukset olivat kuninkaita, mutta he antoivat meille tilaa tulla. Vanhan tilalle tulee aina uutta. Se onkin vaikea asia ymmärtää, että ihmisen kuolemalla ei ole merkitystä. Maailma selviää ilman sinua. Minua se helpottaa – en ajattele olevani niin suuri.

Totta kai mietin omien lasteni kautta millaisen maailman jätämme jälkeemme. Nyt ei voi enää miettiä, vaan kaikkien pitäisi toimia. Onneksi esimerkiksi kierrätys tulee nuorille itsestäänselvyytenä.  Tietoisuus on lisääntynyt hurjasti omasta nuoruudestani. Toivoa on. Vasta sitten olemme pulassa, jos menetämme toivon.

Kerro jokin salaisuutesi.

Minun on tosi vaikea olla paikoillaan. Kun luin kirjaani äänikirjaksi, äänittäjä sanoi, että kuulen, kun liikut. Puristin kynsillä kynsien alle, samalla tavalla, jolla herätetään tajuton. Se auttoi keskittymään siirtämällä energiaa muuhun.

Jenni Kokander

  • Syntyi: 1980 Vantaalla.
  • Asuu: Helsingissä.
  • Perhe: puoliso, 2 lasta.
  • Harrastaa: tavaroiden järjestelyä ja metsää.
  • Ajankohtaista: Masked Singer Suomi ja Putous (MTV3), Sukupuuttoon kuolleiden planeetta -kirja, Risto Räppääjä ja väärä Vincent -elokuva.
Kommentoi »