Keittiön nurkassa ruksuttaa Moccamaster, pöytään on katettu keksejä. Muissa huoneissa tavarat ovat vielä levällään tai laa­tikoissa. Muutosta uuteen kotiin on pari viikkoa. Täällä asuvat Jenna ja hänen aviomiehensä, heidän kaksi nuorinta lastaan, 8-vuotias tyttö ja 10-vuotias poika, sekä kaksi koiraa ja kissa.

Lapset tulevat kohta koulusta, ja Jenna alkaa laittaa ruokaa, spagettia ja jauhelihakastiketta. Arki on nyt tärkeää. Sellaista hänellä ei ole liikaa elämässään ollut.

Jenna sijoitettiin lastenkotiin kaksivuotiaana ja huostaanotettiin neljävuotiaana. Hänestä ja veljestä oli tehty useita lastensuojeluilmoituksia, joiden mukaan äiti jätti lapset hoitamatta. Jennan varhaisimmat muistot ovat jo äidin luota.

– Piilottelimme veljeni kanssa rappukäytävässä alkoholistimiestä. Joskus kävimme kahdestaan kaupassa. Muistan pätkiä kotibileistä ja verta, Jenna sanoo.

Hän kertoo elämästään vain etunimellään, koska haluaa suojella viittä lastaan.

Veli oli kolme vuotta vanhempi ja tärkeä. Hän keitti siskolleen kaurapuuroa, kun oli nälkä. Lastenkodissa Jennalla oli tapana kömpiä veljen viereen nukkumaan. He tottuivat siihen, että asuivat välillä lastenkodissa ja sitten taas äidin kanssa.

– Joskus odotimme äitiä hakemaan meitä, mutta ei hän tullut.

Isä oli vielä tuolloin elossa, mutta hänkään ei lapsista huolehtinut. Isä kuoli alkoholimyrkytykseen, kun Jenna oli 12.

Pian Jenna ja veli sijoitettiin perheisiin eri puolille Suomea. Ero veljestä oli repivä, ja Jennan oli vaikea sopeutua perheeseen. Hän oli levoton ja riiteli. Hän puhui panemisesta, vaikka oli vasta neljä. Seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole poissuljettua, lääkäri pohti myöhemmin lausunnossaan.

Jennalle on myös kerrottu, että hän on nähnyt seksiakteja, kun oli pieni.

Jennan oli hankala kiintyä sijaisvanhempiinsa. Hän piti yhteyttä biologiseen äitiinsä ja janosi tämän huomiota.

– Pelkäsin, että äiti hylkää minut. Ajattelin, että teen jotakin väärää, jos annan sijaisvanhempien rakastaa minua. Lojaalius äitiä kohtaan oli suurta.

Sijaisvanhempien luona oli kuitenkin ainoa koti, joka Jennalla oli. Hän asui perheessä lopulta kahdeksan vuotta. Nykyään he ovat päivittäin yhteydessä.

Jenna kokeili eri harrastuksia: partiota, pesäpalloa, jalkapalloa, balettia ja pianonsoittoa. Hän kiinnostui myös päihteistä.

– Aloitin tupakanpolton 9-vuotiaana ja ensimmäiset kännit vedin 10-vuotiaana. Ehkä hain jännitystä, ehkä parempaa oloa. En koskaan tuntenut itseäni hyväksi.

Parin vuoden kuluttua Jenna joi yhä enemmän.

– Aloin pyöriä äidin ja hänen kavereidensa kanssa. Äiti tunsi baari- ja kuppilaväkeä, eikä papereita kysytty. Aikuiset mahdollistivat minulle päihteiden käytön.

Äidin kaveri antoi Jennalle ensimmäisen amfetamiiniannoksen.

Kun sijaisvanhemmat eivät enää pärjänneet Jennan kanssa, tämä siirrettiin kasvatuslaitokseen. Hän ehti olla parissa eri paikassa, kunnes hänet sijoitettiin Pohjolakotiin, Pokoon, 14-vuotiaana. Kun hän saapui sinne, vastaanotto oli järkytys.

– Minut pantiin putkaan. He sanoivat, että se on käytäntö. Vaatteet piti riisua, vain pikkuhousut sai jättää. En saanut ruokaa. Lattialla oli patja ja ämpäri, mihin sai pissata. Meni vuorokausi, ennen kuin kukaan tuli kysymään, mitä kuuluu.

Pohjolakoti oli hänelle helvetti.

– Kuulimme, ettei meistä tule mitään, olemme pohjasakkaa. Nauraa ei saanut. Jos oli kivaa, rangaistiin, laitettiin vaikka putsaamaan vessan kaakeleita hammasharjalla. Meidät lukittiin taloon. Pelkäsin, että jos syttyy tulipalo, emme pääse ulos.

Jenna lähti karkuun useita kertoja. Pisimmillään hän oli hatkassa puolitoista vuotta. Sen ajan hän kertoo asuneensa äitinsä luona. Välillä poliisit kävivät kolkuttelemassa ovea. Se oli ahdistavaa.

– Hyvää Pokossa oli koulu ja se, että opin tekemään ruokaa ja siivoamaan.

Jenna lähti Pohjolakodista samana päivänä, kun hän täytti 18. Juominen ja huumeiden käyttö paheni. Olisiko jokin voinut estää elämän luisun?

Kysymys on vaikea. Jenna tietää tehneensä valintansa itse, mutta asiat eivät ole mustavalkoisia.

– Tukitoimia, kuten tutkimusjaksoja, ei lapsena tarjottu. Päihdetyötä ei ollut missään – en tosin silloin tuntenut, että olisin sitä tarvinnutkaan. Minulla ei ollut keinoja valita toisin, kun kaikki ympärillä tukivat päihdemaailmaan. Se oli minulle normaalia elämää.

Jenna sai esikoisensa 19-vuotiaana. Pian sen jälkeen hän tapasi nykyisen aviomiehensä. Mies käytti kovia huumeita. Rakkaus, porukka ja aineet veivät mennessään. Vihdoinkin Jenna tunsi kuuluvansa johonkin.

Jenna kertoo, ettei hän juonut tai käyttänyt huumeita lastensa ollessa läsnä, vaan lapset olivat silloin hoidossa. Toisaalta hän ymmärtää, ettei voinut huolehtia lapsista, kun oli juhlimassa.

Jenna ja hänen miehensä saivat yhdessä neljä lasta. Jennalla oli aina käytössä ehkäisykapseli tai hormonikierukka, mutta niistä huolimatta hän tuli raskaaksi.

– Minulle sanottiin, että kroppani ilmeisesti hylkii ehkäisymenetelmää. En käyttänyt päihteitä, kun tiesin olevani raskaana, mutta muutaman kerran se selvisi minulle vasta kolmannella kuulla. Minua tsempattiin ja kohdeltiin terveydenhuollossa hyvin joka raskaudessa.

Juominen ja huumeiden käyttö alkoi aina uudestaan, kun lapsi oli syntynyt.

– Lapsen syntymä tuntui uudelta alulta, mutta vain hetkellisesti. Vaikka kuinka rakastaa lapsiaan, päihderiippuvuus tulee sieltä läpi. Kenenkään muun takia ei voi raitistua kuin itsensä.

Jennan lapset otettiin kaikki huostaan, mutta eri aikoina ja eri syistä. Välillä Jenna oli katkolla ja koko perhe kuntoutuksessa, mutta sitten tapahtui taas jotakin, joka veti syvemmälle päihteiden maailmaan: Perhettä uhattiin. Jenna ja mies erosivat joksikin aikaa. Tuttuja kuoli.

Kun Jenna oli 27-vuotias, hän oli kuolla itsekin. Hän oli ottanut amfetamiinia. Olo meni huonoksi. Hikoilutti, tajunta heitteli, ja nousi kova kuume. Kaveri hälytti ambulanssin. Jenna heräsi teho-osastolla.

– Sydämeni oli pysähtynyt ambulanssissa, ja minut oli elvytetty. Minulle sanottiin, etten varmaan tästä selviä.

Jenna oli sairaalassa kuukauden, mutta parani. Hän ei ottanut heti opiksi, ei niin kuin olisi voinut. Huumeita kului yhä.

Sairastuminen oli silti käännekohta tuhoavalle elämälle. Jenna ja mies alkoivat miettiä tulevaisuuttaan. Vanha elämä ei enää kiinnostanut. Mies aloitti korvaushoidon ensin. Jenna epäili. Molempien piti tehdä päätös yksin, itseään varten.

Korvaushoito tarkoittaa opioidiriippuvaiselle annettavaa lääkehoitoa. Sitä ei saa automaattisesti, vaan hakuprosessi vie kuukausia. Vuonna 2014, seitsemän kuukauden selvittelyiden jälkeen Jenna sai päätöksen, että hän voi aloittaa hoidon.

– Se poisti vieroitusoireet, mutta ei lääkkeenä päihdyttänyt. Ei tehnyt enää mieli alkoholia tai huumeita. Se pelasti henkeni.

Elämä muuttui pikkuhiljaa, kun selviä päiviä kertyi. Jenna hämmästyi, kun alkoi tuntea iloa, rakkautta ja surua. Ei sellaista kokenut, kun käytti. Parisuhdekin syveni.

– Juttelimme erilaisista asioista. Ei ollut enää tappeluita eikä valheiden verkkoa.

Jenna elää nyt täysin raittiina.

– Olen ollut seitsemän vuotta puhtaana ja hoitanut itseäni paljon. Olen myös tehnyt paljon itseterapiaa netissä. Mielitekoja päihteisiin ei ole.

Nyt 36-vuotiaan Jennan tarina on kirjoitettu kirjaan Pako päihdehelvetistä (Into 2021). Se ilmestyi helmikuussa.

Jenna oli lastensuojelun asiakas lä­hes koko lapsuutensa. Hänen omatkin lapsensa otettiin huostaan.

Kun Jenna odotti toista lastaan ja joutui raskauspahoinvoinnin takia sairaalaan, hän pyysi apua lastensuojelusta. Se päättyi esikoisen huostaanottoon. Oli aikoja, jolloin elämä oli niin sekavaa, että on vaikea kuvitella lapsia siihen.

– Lastensuojelu on saanut paljon tuhoa aikaan sisäisessä maailmassani. Lasten huostaanotot ovat olleet monessa kohtaa väärin ja pahentaneet päihteiden käyttöäni. Toki näen, että joissakin kohdissa lasten on ollut parempi elää muualla.

Jennasta on väärin, että niin paljon riippuu siitä, kuka sosiaalityöntekijä sattuu olemaan. Se on hänestä arpapeliä.

– Vaikka vanhemmuuden pitäisi säilyä, jotkut työntekijät eivät pidä vanhempia minään. Joskus tuntuu, että olemme vain papereita, emme ihmisiä. Lapset on helppo menettää, mutta melkein mahdotonta saada takaisin. Perheen jälleen­yhdistäminen ei toimi.

Syksyllä 2019 jo puolitoista vuotta kotona asuneet nuorimmat lapset sijoitettiin, vaikka vanhemmat olivat jättäneet päihteet viisi vuotta aikaisemmin ja tekivät yhteistyötä perhetyöntekijöiden kanssa.

– Sosiaalityöntekijä vaihtui, ja hänellä oli ennakkoasenne meitä kohtaan.

Tilanne oli Jennasta hirveä ja epäoikeudenmukainen. Loppuvuodesta 2020 hallinto-oikeus kumosi päätöksen. Nuorimmat lapset palasivat kotiin.

Jenna on kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi ja työskennellyt viimeksi kuluneen vuoden päihteidenkäyttäjien parissa. Aikaisemmin hän on tehnyt töitä myyjänä, siivoojana ja henkilökohtaisena avustajana. Hän aikoo vielä opiskella lähihoitajaksi oppisopimuksella.

Nyt tärkeintä on olla lasten kanssa, antaa heille aikaa ja läheisyyttä.

– Olen sinut menneisyyteni kanssa, en pysty sitä muuttamaan. Olen tehnyt virheitä, ja sen kanssa pitää elää. Tärkeintä on, että teen tänä päivänä oikeita valintoja, jotta lapsilla ja itsellä on hyvä olla.

Päivitetty 17.3. – Ilmestynyt 12.3.2021 ja Avussa 10/2021.