Yksi kirjailija Jari Tervon, 62, ikimuistettavimmista kirjoista on hänen päiväkirjateoksensa Kallellaan (WSOY 2000) perheen ainoan lapsen vauvavuodesta. Nyt tuo parikymppinen poika opiskelee englantilaista filologiaa Tampereen yliopistossa. Isän mukaan hämäläistyminen on tapahtunut nopeasti, sillä jälkikasvu vastaa jo puhelimeen ”moro”-tervehdyksellä.

– Olemme olleet paljon paikalla Kallen elämässä vaimoni Katin kanssa. Riippuu tietysti henkilöistä, onko se hyvä vai huono asia.

Kirjailijan työtä voi tehdä pääosin kotona, ja Tervo on iloinen, että hän on saanut olla mukana poikansa elämässä.

– Kalle oli alle vuoden ikäinen, asuimme Olarissa ja kuljimme ympäri asuntoa kävelykärryillä. Aina, kun poika törmäsi kirjahyllyyn, hän sanoi ”kääntä”, ja minä käänsin kärryt. Jos olisin ollut myynninedistäjä, olisin nämä hienot hetket menettänyt.

Tervon oma isä Alpo kuoli vuonna 2016. Kaksikon välit olivat lämpimät.

– Isäni oli maatalon poika, ja hänellä oli pysyvä inho Maalaisliittoa vastaan. Meistä tuli aikuisina parhaat kaverit, kun Rovaniemellä vieraillessani kävimme yhdessä Pisto-baarissa. Isä rakasti sitä, että saatoimme tuntikausia puhua politiikkaa ja juoda konjakkia.

Tervojen perheen tuorein jäsen on puolitoistavuotias, rakastettu Ukko-terrieri, joka pääsee ulos neljästi päivässä.

– Hän on joka kerta niin iloinen, että se palkitsee. Meillä on pieni koira, jolla on suuri sydän.

Jari Tervolla on takanaan kiireinen vuosi. Vapaapäiviä on ollut vähemmän kuin yhdessä kädessä sormia. Viime vuonna oli sama tahti.

– Syksyllä olen tehnyt kahta tv-sarjaa. Kati pyysi, että älä enää järjestä tällaista työsumaa. Vastasin, etten usko televisiovuosia olevan enää kovin monta edessä – vai oletko huomannut, että seitsemänkymppiset heiluisivat tv:ssä?

Tervon uusin teos on romaani Mikael Agricolan elämästä, Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa (Otava 2021). Se on tänä vuonna jo toinen teos samasta suurmiehestä: Roope Lipastin Mikaelin kirja (Atena 2021) Agricolan viimeisestä elinvuodesta julkaistiin alkusyksystä.

Jari Tervo sanoo halunneensa ehdottomasti kirjoittaa Agricolasta. Häntä kiinnosti, miten erilainen maailma oli 1500-luvulla.

– Minun pitää palavasti haluta kirjoittaa kirja, jotta siitä tulee jonkinlainen. Ei riitä, että ajattelen, ettei ole muutakaan tekemistä. Maailmasta puuttuivat 1500-luvulla kaikki käytännön asiat, kuten kunnon tiet, ja ihmiset saattoivat elää koko elämänsä samassa kylässä.

Kirjailija muistuttaa, että Agricola oli todella hämmästyttävä henkilö. Hän tunsi henkilökohtaisesti sekä uskonpuhdistaja Martti Lutherin, Venäjän tsaari Iivana Julman että Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan.

Kirja ei ole tietokirja, vaan historiallinen romaani Agricolan elämästä. Tervo on kirjailijan vapaudella keksinyt Agricolalle epilepsian. Lisäksi hän arvelee, että Agricolan äidinkieli oli suomi.

– Dokumenteissa näitä ei ole mainittu, mutta Agricolan elämässä on herkullisesti isoja aukkoja. Hänestä on paljon dokumentteja, mutta esimerkiksi hänen äitinsä ja sisarensa nimiä ei tunneta. Tein feministisen teon, kun nimesin heidät.

Tervon mukaan Agricolaa ei pidetty suurmiehenä omana aikanaan. Hän tuskin ajatteli, että ihmiset muistaisivat hänet 500 vuoden päästä.

– Hän oli elämänsä loppupuolella hyvin pettynyt, ja hänen suomennoksiaan haukuttiin. Hänet muistettiin vasta 1800-luvulla, kun Suomessa alettiin kaivata kansallisia suurmiehiä.

Yli neljä vuosikymmentä kestäneen uransa aikana Jari Tervo on oivaltanut, että vähemmän on enemmän. Hän rakastaa sitä, että voi oikolukuvaiheessa vielä vaihtaa sanan sellaiseen, joka ilmaisee asian paremmin.

– Kieli köyhtyy, kun emme käytä tiettyihin tarkoituksiin kehitettyjä verbejä. Kalasta ei ”oteta ruotoja pois”, vaan se ruoditaan. Lukijan ei tarvitse olla kielen hienomaistaja, mutta hän huomaa kyllä, kun jokin on väkevästi ilmaistu.