Apu

Jari Sinkkonen: Inhoan falskia positiivisuutta

Jari Sinkkonen: Inhoan falskia positiivisuutta
Legendaarinen lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo, että vauvaa ei pidä koulia. – Unikoulu, syöttökoulu… ei yhtään mitään kouluja vauvoille! Vauvalla on niin hötöinen keskushermosto, ettei se pysty hallitsemaan halujaan.
Julkaistu: 4.12.2020

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kirjoitti kirjan Onnellinen lapsi (WSOY) mutta ei voi antaa vinkkejä onnellisen lapsen kasvatukseen.

– Jokainen on oma tapauksensa. Ajatukseni kirjoissani on ollut se, että annetaan piut paut yleisille ohjeille ja eläydytään juuri oman lapsen maailmaan. Kannustan juttelemaan lapsen kanssa, viettämään aikaa hänen kanssaan, kyselemään ja kuulostelemaan.

Onnellinen lapsuus saattaa kehittyä siitä, että on vanhemmat, joiden kanssa viettää aikaa ja joille voi kertoa tuntojaan.

Kun nykyisät hoivaavat lapsiaan, tuleeko uusista sukupolvista entistä onnellisempia ja tasapainoisempia?

On suurenmoista, että isät ovat mukana ja tuntevat kersansa. Se on win-win-tilanne, isät ja lapset hyötyvät. Maailma kuitenkin muuttuu nopeasti. Netti ja pelimaailma ylikuormittavat lapsiamme. Audiovisuaalisia ärsykkeitä on liian paljon. Lasten keskushermosto on keskeneräinen. Se ylikuumentuu. Lapset ärtyvät ja tulevat lyhytjännitteisiksi. Luonnon ja ulkona olemisen merkitystä ei voi yliarvioida.

Olet puhunut paljon poikien asemasta. Jos yksinhuoltajaäiti sanoo, että ”poikani on elämäni mies”, pitääkö olla huolissaan?

Olisi kauhean helpottavaa pojalle, jos hän ei olisi äidin elämän tärkein mies ja elämän keskipiste. Yleensä poika itsenäistyy ensin äidistä ja kiinnittyy isään, jos isä siinä on. Isä auttaa pojan eroon tiiviistä suhteesta äitiin. Eppu Normaali sanoo hyvin: ”Äiti repun mulle täytti, isä ilmansuunnat näytti.” Isän kuoltua olin itse yksinhuoltajaäidin ainoa poika. Lähdin Sveitsiin opiskemaan lääkäriksi lokakuussa 1969. Varmasti jos olisin ollut lähellä kotia, olisi ollut enemmän sitä, että ”mitähän se meidän Jari nyt tekee”.

Mistä syntyy onnellinen lapsuus?

”Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.” Pitääkö tuo väite ja kirjan nimi paikkansa?

Valitettavasti ei. Kaunis ajatus. Onnellista lapsuutta ei saa jälkikäteen. Varhaiset traumat ja pitkäkestoinen kaltoinkohtelu jättävät jäljet keskushermostoon ja tuottavat pitkäkestoiset seuraamukset. Mutta on hyvä, ettei heitetä hanskoja tiskiin. Paljon voidaan tehdä.

Voiko itsensä tsempata onnelliseksi ja ryhtyä ymmärtämään, että asiat ovatkin olleet ihan hyvin?

Inhoan falskia positiivisuutta: ”Menenpä nyt raittiiseen ilmaan ja ajattelen, että mulla on kaikki hyvin.” Se on kuin pakkasella kusisi housuunsa, lämmittää hetken. Jos asiat kroonisesti tuntuvat olevan päin helkkaria, suosittelisin purkamaan ajatuksia terapeutin tai ystävän kanssa. Se vapauttaa voimavaroja. Voi tulla tunne, että oli menneisyydessä jotain hyvääkin.

Mietitkö, millainen lapsuus tapaamillasi aikuisilla on ollut?

Kyllä, metrossa joskus. Tuo on varmasti ollut tosi söötti lapsena. Tai mikähän on johtanut siihen, että tuo ihminen näyttää noin sulkeutuneelta ja lähes vihamieliseltä.

Olet myös vauvatutkija ja sanonut, että vauvat ovat ihania. Mikä on suurin väärinkäsityksemme, mikä liittyy vauvoihin?

Avuton ihmislapsi saa äidin tuntemaan voimattomuutta, kiukkua ja epäonnistumisen tunteita. Ei pidä eikä saa olla täydellinen vauvalle. Päinvastoin, lapsen on helpompi samastua ihmisiin, jotka ovat epätäydellisiä. Tärkeää olisi relata, katsella ja seurata vauvaa eikä miettiä koko ajan, mitä pitää tehdä. Vauvaa ei pidä koulia. Unikoulu, syöttökoulu… ei yhtään mitään kouluja vauvoille! Vauvalla on niin hötöinen keskushermosto, ettei se pysty hallitsemaan halujaan.

Kouluväkivallalle pitää tehdä jotain

Millä mielellä seuraat kouluväkivaltaa?

Pahalla mielellä. Jos neljä oppilasta potkii maassa makaavaa luokkatoveria, sen tulee herättää syvää ahdistusta meissä kaikissa. Nyt helkkari on tehtävä jotakin! Siihen pitää puuttua nopeasti, mutta ei ole yksinkertaisia ratkaisuja.

Kiusaamista voi tapahtua aikuisten huomaamatta. Se voi olla luokan liima, yhteinen juttu, josta supistaan ja juorutaan. Vanhemmat eivät pääse kiinni luokan dynamiikkaan.

Oman opettajan pitää tajuta ja vaikka selvittää, ketkä ovat luokan myönteisiä mielipidejohtajia, joihin voisi vedota. Tilannetta voi kartoittaa lapsille suunnatuilla nimettömillä kyselyillä. Pitää oppia analysoimaan. Vanhempien tulee olla valppaana.

Niillä lapsilla ja nuorilla, jotka syyllistyvät pitkäkestoiseen kiusaamiseen, nauttivat vallankäytöstä ja aiheuttavat toisille syviä itsetuntohaavoja, on yleensä persoonallisuuden kehityksen ongelmia, tunnekylmyyttä ja empatiakyvyttömyyttä. Tunnekylmyydellä on usein geneettinen tausta. Sitä ilmenee 1,5–2 prosentilla lapsista.

Lapset muistavat epäoikeudenmukaisen kohtelun

Onko sinua kiusattu koulussa?

Oppikoulussa sen verran, että tiedän, miltä se tuntuu. Muistan tarkasti topakat nyrkiniskut käsivarteen ja talvisin lumipesut, joita ei annettu leikillisesti telmiessä. En ollut tippaakaan urheilullinen, minulla oli aivan vääriä harrastuksia, soitin huilua ja olin nössö maalaispoika. Häpeää ja nöyryytystä. Kiusattu on voimaton.

Mitä itse olet tehnyt isänä väärin?

Sitä kai pitäisi kysyä lapsilta. Kun olin aikoinaan samaan aikaan erikoistumassa lääkärinä, kävin läpi omaa psykoanalyysia, tein väitöskirjaa ja rahat olivat tiukassa, olin lyhytpinnainen.

Nyt kun olen jutellut lasten kanssa, he muistavat eri asiat. Kuten sen, että olen syyttänyt poikaani väärillä perusteilla. Syytin häntä siitä, että hän oli vienyt mehujäät pakastimesta, kun sen olikin tehnyt isosisko. Lapset muistavat epäoikeudenmukaisen kohtelun.

Mikä on salainen taitosi?

Laitan joskus hyvää ruokaa. Kastikkeitani on kehuttu. Maustan hyvin ja laitan mukaan aina jotakin hapanta ja makeaa.

Jari Sinkkonen

  • Syntyi: 27.4.1951.
  • Perhe: vaimo ja kolme aikuista lasta.
  • Harrastaa: Intohimoinen oopperan ystävä. Seuraa tällä hetkellä erityisesti nuoria muusikoita.
  • Ajankohtaista: kirja Onnellinen lapsi (WSOY).

Päivitetty 4.12. – 13.11.2020

1 kommentti