Apu

Janina Fry: Haluan katkaista vaikenemisen kierteen



Janina Fry: Haluan katkaista vaikenemisen kierteen

Janina Fryn molemmat vanhemmat ovat kuolleet syöpään. Eniten hän suree sitä, etteivät äiti ja isä ehtineet nähdä lastenlastensa kasvavan.
Teksti Liisa Talvitie

Äiti kuoli viime toukokuussa, isä kaksi vuotta sitten syyskuussa. Janina Fryn vanhemmat eivät olleet vielä vanhoja, vasta päälle kuusikymmenvuotiaita ja vahvasti kiinni elämässä ennen sairastumistaan. – Äiti kuoli rintasyövän levittyä, isä keuhkosyöpään. Kuluneet kaksi vuotta on ollut ajanjakso, jollaista en nuorempana osannut kohdalleni kuvitella. Silti sain valmistautua heidän lähtöönsä. Minulla on ystävä, joka menetti molemmat vanhempansa äkillisesti. Se on vielä raskaampaa.  Janina Fry näyttää puhelimeensa tallennettua vanhempiensa nuoruudenkuvaa. Mustavalkoinen, 1960­- luvun lopussa otettu kuva on kuin juliste.  Kuvassa komea nuorukainen ja hehkeä nuori tyttö kumartuvat auton ovella toistensa puoleen, ja kaikki unelmat yhteisestä elämästä ovat vielä toteutumatta. Rakkautta, sitä Janina Fryn vanhemmilla oli paljon. Heitä verrattiin joutsenpariin. – He olivat toisiinsa superrakastuneita, mutta olin vasta nelivuotias, kun äiti pakkasi ensimmäisen kerran muuttokuorman ja muutimme Helsingistä Porvooseen. Avioero oli vanhempieni sukupolvelle sellainen häpeä, että avioliitossa vain sinniteltiin vaikeuksien keskelläkin. Yksi vaikeuksista oli isäni juominen, joka repi suhdetta ja perhe-elämää rikki. Avioliitto päättyi lopulta monen vaiheen jälkeen eroon, kun perheen esikoinen Janina oli parikymppinen ja hänen veljensä Benjamin ja Jonatan olivat vasta teinejä.

Surutyö on kesken, ja kaikki koettu on joka päivä Janina Fryn mielessä. – Ainoa, mikä auttaa, on puhuminen. Asioita ei pitäisi lakaista maton alle, kuten vanhempieni sukupolvi oman kasvatuksensa takia teki. Mitä enemmän puhuu ääneen vaikeasta asiasta, sitä vähemmän se pelottaa. Kuten syöpään sairastuminen, jota olen itsekin pelännyt. Minut on tutkittu päästä jalkoihin, enkä haluaisi jäädä syövän pelon alle. Hän myöntää itsekin olevansa välillä mestari lakaisemaan hankalia asioita maton alle. – Huomaan hämääväni itseäni, mutta onneksi mieheni Markin kanssa olen oppinut katsomaan maton alle. Aina sinne jotain lirvahtaa! Minä puolestani pönkitän häntä leikkimieliseen hullutteluun. On elämänmittainen tehtävä oppia tuntemaan itsensä, saati yrittää muuttaa totuttuja käyttäytymismalleja. Äitinsä kanssa Janina Fry oli hyvin läheinen, äiti oli vain 20-vuotias saadessaan esikoistyttärensä. – Ikäeromme oli niin pieni, että äiti-tytär-suhteen lisäksi olimme kuin ystävät. Kun minä sain lapseni, äiti oli tyttärelleni ja pojalleni aivan korvaamaton mumi. Janina Fryn kuopus oli vasta syntynyt, kun äiti sairastui rintasyöpään. Elettiin vuotta 2012.

Lastensa kysymyksiin Janina Fry on koet­tanut vastata niin suoraan kuin osaa. – Vaikka oman mielen yllä olisi musta pilvi, lapsille on oltava avoin.

Äidin rintasyöpä paljastui tyttärelle erikoisella tavalla. – Olimme tulleet kotiin pääsiäislomalta, kun valitin äidille näppylää nenässäni. Siinä tilanteessa hän pyysi minua kokeilemaan rintaansa, jossa oli kova, pitkä levymäinen kohouma.  Äiti ei ollut puhunut siitä aiemmin mitään – todennäköisesti siksi, ettei halunnut huolestuttaa tytärtään. Hän ei ollut myöskään tuntenut itseään sairaaksi. – Järkytyin ja tilasin heti äidille lääkärin. Kohouma paljastui rintasyöväksi. Minusta on tärkeää, että naiset tiedostavat sen, että syöpäkasvain voi olla muutakin kuin pieni patti. Syöpää hoidettiin aluksi sytostaattihoidoilla, leikkaus oli edessä hoitojen jälkeen syksyllä 2012. Sairaaksi äiti tunsi itsensä vasta hoitojen aikana. Äiti, tytär ja kaikki omaiset jännittivät puolitoista vuotta kestäneitä jälkikontrolleja. Lopulta kaikki näytti olevan kunnossa. – En ollut enää huolissani, ja olimme äidin kanssa paljon tekemisissä. Aivan niin kuin ennenkin. Janina Fryn kuopus oli 2-vuotias, ja kotona oli jonkin verran vielä valvomista. – Äitini ei koskaan halunnut tuottaa toisille pahaa mieltä. Hän myös tiesi, miten äärimmäisen herkkä olen ja miten murtuisin tiedosta, että sairaus on tullut takaisin. Siksi äiti kantoi urheasti tiedon sisällään. Janina Fryllä oli silti tunne, että äiti salasi jotain. Hän työnsi tunteen syrjään ja keskittyi lapsiperheen arkeen ja työhönsä Janina F -vaatemalliston parissa.

Janinan Fryn vanhemmat nuorina rakastavaisina 1960-luvulla otetussa valokuvassa.

Floridassa jouluna 2014 salattu asia paljastui. Äiti ei ollut kertonut tyttärelleen, mihin hän tarvitsi tiettyä lääkettä, ja lääkkeen pistämiseen olisi tarvittu ammattilaista. – Asiaa veivattiin pari päivää. Äiti oli hermostunut, ja minä en ymmärtänyt, mistä on kysymys. Sitten äiti toi paperin ja laittoi sen pöydälle. Tytär kauhistui.  – Olin aivan sokissa siitä, mitä paperista luin. Tieto oli siinä paperissa, mutta en kyennyt siinä hetkessä puhumaan äidilleni asiasta. Yritin ajatella rationaalisesti, että tämähän hoidetaan aivan kuten rintasyöpä oli hoidettu. Teksti paljasti, että äidin syöpä oli levinnyt. Sen takia hän tarvitsi lääkettä, mutta yritti olla yhtä reipas kuin aina. – Pari päivää ennen joulua lähdin ruoka­ostoksille ja ajoin mahdollisimman kauas luomuruokakauppaan. Itkin matkat mennen tullen, ja koko kaupassakäynnin ajan itkin aurinkolasieni takana. Takaisin tullessa oli vedettävä henkeä ja aloitettava jouluvalmistelut kuten aina.

Sairaus oli vienyt paljon äidin voimavaroja, henkisiä ja fyysisiä. – Sitäkään hän ei paljastanut. Janina Fry löysi kotiin palattuaan tutkimuksen, jossa kerrottiin, että syövän leviämisen jälkeen potilaalla voi olla 2–3 vuotta elinaikaa jäljellä.  Hän alkoi jännittää tulevia aikoja ja vertaa elämäänsä siinä vaiheessa jatkuvaan turbulenssiin. Välillä oli tasaista, välillä rajuja tilanteita. Kesällä 2016 tuli vastaan pelottava tilanne. – Äidin keuhkoihin oli kertynyt nestettä niin, että hänen oli vaikea hengittää. Otin yhteyttä tuttavaani, joka on sairastanut rintasyövän. Janina Frystä tuntui, että tilanteesta on saatava koppi ajoissa. 

Syöpä oli levinnyt lopulta aivoihin, ja raskas päätös aivoleikkauksesta tehtiin maaliskuussa 2017. Äiti mietti vielä siinä vaiheessa, voitaisiinko tehdä jokin pienempi operaatio. Raskainta omaisille oli äidin persoonallisuuden muuttuminen. – Ruotsinkielinen, verbaalisti lahjakas äitini saattoi yhtäkkiä puhua suomeksi. Kyllä me hetkittäin jopa nauroimme joillekin jutuille, vaikka olimme tilanteessa kiinni vuorokaudet läpeensä.  Kuukaudet ennen äidin kuolemaa olivat kilpajuoksua eri puolille kehoa annettavien hoitojen kanssa. – Olisin toivonut, että äiti olisi tuntenut itsensä merkitykselliseksi ihmiseksi. Hän oli niin rakastava äiti kuin vain voi olla, enkä muista edes yhtä kertaa, että hän olisi huutanut minulle. Sairaus murensi hänen itsetuntonsa, vaikka syöpä on niin tavallinen tauti, ettei se ole mikään häpeällinen asia. Janina Fryn äiti kuoli toukokuun neljäs päivä, vajaat viisi kuukautta sitten. Äiti oli sanonut joskus, että jokainen tekee elämässään omat valintansa. Silti tytär olisi suonut hänelle helpompia vuosia, sellaisia, ettei hänen olisi tarvinnut kantaa sisällään niin monia vaiettuja asioita.

Janina ja Mark Fry pitävät yllä avioliitossaan avointa keskustelua. – Asioita ei kannata lakaista maton alle, Janina Fry sanoo.

Isänsä loppukamppailussa Janina Fry joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei olisi voinut kuvitella. – Isän avovaimo oli hoitanut isää hienosti kotona, mutta isän jouduttua Suursuon sairaalaan hänet sijoitettiin infektio-osastolle. Sain melkein hermoromahduksen hänen kohtelustaan. Soitin eri puolille ja yritin saada häntä saattohoitoon. Hoitaja tiuskaisi Janina Frylle, että ”näitä syöpäpotilaita makaa täällä pitkin käytäviä”. Tokaisu oli yksittäistapaus, muuten hoitohenkilökunta osasi asiansa. – Se oli kylmää kyytiä, ja sairaalapastori pyysi hoitajan käytöstä meiltä myöhemmin anteeksi. Isä pääsi lopulta Suursuon saattohoito-osastolle, ja siellä oltiin ymmärtäväisiä. Viimein järjestyi myös paikka Terhokotiin, mutta isä oli niin uupunut, ettei hän jaksanut edes ajatella siirtymistä.  Isä eli saattohoidossa vain viikon.  – En ole aiemmin uskaltanut puhua tästä epäkohdasta, mutta nähtyäni mihin tilanteeseen kuolemansairas isäni joutui, tästäkin on avauduttava. Saattohoidossa isä pääsi valoisaan huoneeseen, josta pääsi taukohuoneeseen. Siellä oli istutuksineen iso parveke, jonne pystyi menemään vuoteen kanssa. Tytär vei isän ulos parvekkeelle, jossa tämän oli helpompi hengittää. – Ne olivat koskettavia, hienoja yhteisiä hetkiä verrattuna sairaalan infektio-osaston ahtaaseen koppiin. Janina Fry ajatteli silloin, että toivoa on niin kauan kuin on elämää.

Laulava merikapteeni, 70-prosenttinen sotainvalidi isänisä ja sodassa kokemusten traumatisoima äidinisä. Janina Fry on viime aikoina miettinyt paljon molempien vanhempiensa taustaa ja sukupolvien ketjua, sukupolvesta toiseen siirtyviä tapoja reagoida elämään. – Isänisä, fafa, ei ollut menettänyt elämänuskoaan, vaikka oli haavoittunut sodassa niin pahasti, että hänet oli lastattu jo ruumisautoon. Sieltä fafa löydettiin pahasti haavoittuneena. Fafa lauloi sotaveteraanien kuorossa, joka esiintyi aina pyhäinpäivänä Helsingissä, Eirassa Ursinin kalliolla Merenkulkijoiden muistomerkillä.  – Tapahtumasta on tullut pysyvä perinne perheessämme. Käymme siellä joka pyhäinpäivä marraskuun alussa. Fafa oli vammautumisestaan huolimatta henkisesti vahva mies. – Ehkä niin vahva, että hänen poikansa, minun isäni, oli jonkinlainen Peter Pan. Fafani eli 93-vuotiaaksi. Äidinisä puolestaan lähti talvisotaan 18-vuotiaana ja sai käsiinsä niin pahan ihottuman, että pääsi pois rintamalta. – Hän tunsi jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että hän pelastui sieltä, mihin niin moni joutui jäämään. Vasta 1990-luvun alussa hän alkoi kertoa meille kokemuksistaan. Janina Fry sanoo, että isoisien vaimot, kuten sen skupolven vaimot yleensäkin, purivat hammasta ja vaikenivat. – Se siirtyi tyttärille kuten minun äidilleni. Yritän omalta osaltani katkaista vaikenemisen kierteen.

Ikävä on kova, ja monta kertaa tyttären mieleen nousee ajatus, että soitanpa tästäkin asiasta äidille. – Oma tyttäreni Sophia on nyt kymmenen, poikani Brandon seitsemän vuotta. He joutuivat kovin nuorena kohtaamaan isovanhempiensa kuoleman, ja kun vähiten odotan, niin kuopus saattaa sanoa, että olisipa mumi tässä. Me teimme äidin kanssa niin paljon yhdessä, eikä mene päivääkään, ettei hän tulisi mieleeni. Niinä hetkinä Janina Fryn on oltava voimakas. Vaikka oman mielen yllä olisi musta pilvi, hän haluaa avoimesti vastata lastensa kysymyksiin ja kuunnella heidän ikäväänsä. – Elämä on antanut minulle paljon hyvää, mutta kuolemaa pitää välillä katsoa kohti kuin aurinkoon. Sitä ei saisi pelätä, eikä menneessä pitäisi roikkua tai tähdätä koko ajan vain tulevaan. Elämä on tässä, muuta ei ole.

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Timo Villanen

Julkaistu: 9.10.2017