Tänään James Francolla on viikset, ja ne vievät huomion. Viikset ovat puolipaksut. Hyvin hoidetut, kuten elokuvatähdellä kuuluukin. Franco on nimittäin jo tähti, ja jos ei jonkun mielestä vielä, niin viimeistään Oscar-gaalan myötä. Paitsi että Franco juontaa tapahtuman Anne Hathawayn kanssa, hän on myös ennakkosuosikkeja parhaan miespääosan kategoriassa.
Viikset näyttävät hassuilta. Niissä on arvoituksellisuutta: tosissaan vai ironisesti? Onneksi sitä voi kysyä Francolta itseltään. Hän ei diivaile.
”Hah. Ne ovat roolia varten. Ylihuomenna Pariisissa kuvataan runoilija Hart Cranesta kertovaa elokuvaa. Hyvin pieni budjetti”, Franco kertoo ja sanoo sitten tärkeimmän.
”Minä ohjaan ja näyttelen pääosaa. Nämä viikset ovat näyttelemistä.”
Francosta ei helposti tiedä, mikä on näyttelemistä ja mikä jotain muuta. Nyt juttelemme lontoolaisessa hotellissa 127 tuntia -elokuvasta, mutta viimeisen vuoden aikana hän on ollut hyvin kiireinen. Kalenteriin ovat mahtuneet myös beat-runoilija Allen Ginsbergin rooli kokeellisessa draamassa Howl sekä osa uudessa Apinoiden planeetta -elokuvassa Rise of the Apes.
Pitkät elokuvat ovat kuitenkin vasta alkua. Yhdysvalloissa hän vierailee välillä suositussa General Hospital -sairaalasaippuasarjassa näytellen Franco-nimistä performanssitaiteilijaa, joka on sarjan toisten hahmojen mukaan ”outo ja hyvännäköinen”.
Nämä saippuavisitiitit ovat James Francon mukaan mitäpä muuta kuin performanssitaidetta. Kesällä hän piti Los Angelesin nykytaiteen museossa MOCA:ssa multimedianäyttelyn, johon kuului sekä ”Francon” että oikean Francon taidetta. Galleriat taas ovat tuttuja ajalta, jolloin hän teki perinteisempää taidemaalausta. Näyttelydebyytti tapahtui 2006, mutta maalauksia hän ei ole viime vuosina enää niin aktiivisesti esitellyt.
Elokuvaohjaajana Franco työskentelee jatkuvasti. Pelkästään viime vuonna valmistui kolme lyhytelokuvaa. Niistä eroottinen fantasia The Feast of Stephen voitti helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla parhaan homolyhytelokuvan Teddy-palkinnon.
Syksyllä ilmestyi esikoiskirja, novellikokoelma Palo Alto. Se on nimetty Francon syntymäkaupungin mukaan. Siellä sijaitsee Stanfordin yliopisto, ja sieltä on kotoisin muutakin nerokasta, esimerkiksi Facebook.
Niin, kiirettä on pitänyt.
”Olen yrittänyt suunnitella elämäni niin, että työskentelen niiden asioiden parissa, joita rakastan. Yritän elää niin. Teen kaikkea, mitä rakastan”, Franco sanoo. ”Olen onnenpekka. Joskus neljä-viisi vuotta sitten, juuri ennen kun sain lentolupakirjani, lensin pienillä koneilla ja aloin pohtia, mitä jos putoan. Onko kaikki ok, jääkö asioita ratkaisutta? En vaan tykkää ratkaisemattomista asioista. Enkä silloin koneessa keksinyt mitään, mitä en olisi kokeillut, vaikka olisin halunnut, enkä ketään, jolle olisin anteeksipyynnön velkaa. En yhtä asiaa.”
Silti Franco, 32, on vasta alussa.
Jos hengästyttävän vuosikalenterin jälkeen tulee kiusaus ajatella James Francoa pelkkänä ylienergisenä hermokimppuna, epäilys hälvenee katsomalla uuden elokuvan.
Danny Boylen ohjaama 127 tuntia on tiivis ja jännittävä yhden miehen show, jonka pääroolissa Franco on erilainen kuin yhdessäkään aiemmassa elokuvassaan. Hän myös ansaitsee jokaisen palkinnon ja kehun, jonka tästä saa.
Tarina seuraa tarkkaan tositapahtumia. Amerikkalainen, 27-vuotias kiipeilijä Aron Ralston joutui toukokuussa 2003 onnettomuuteen Utahin erämaassa. Hänen oikea kämmenensä jäi kallion ja kanjoniin pudonneen tuhatkiloisen kivenlohkareen väliin.
Ralston oli yksin, eikä hän ollut kertonut kenellekään, minne menee kiipeilemään. Kivi ei hievahtanut. Käsi puristui kuolioon, mutta kipua ei tuntunut. Ralston ymmärsi nääntyvänsä kanjonin pohjalle. Hän nauhoitti videokamerallaan jäähyväisviestejä perheelleen, ex-tyttöystävilleen ja kavereilleen.
Lähes viisi vuorokautta myöhemmin Ralston sai inspiraation ja amputoi kätensä tylsällä veitsellä – ”huonolla kiinalaisella Leatherman-kopiolla”. Oli hyvää sattumaa, että hän houreisena harhaillessaan kohtasi perheen, joka järjesti apua.
Tarina on ihmeellinen.
”Me emme joudu tällaiseen tilanteeseen. Aron on tavallinen nuori kundi. Hän joutuu pohtimaan omaa kuolemaansa yksin päiväkaupalla, ja sitten harkitsemaan kätensä irti sahaamista. Elokuvassa Aron sanoo, että tämä on mielipuolista. Se on.”
Tilanne on mitä intensiivisintä draamaa. Kaksin verroin erikoiseksi sen tekee Aronin yksinäisyys, josta huolimatta elokuva on vauhdikas, kuten Trainspottingin ja Slummien miljonäärin ohjanneelta Boylelta voi odottaa. Takaumissa Aron käsittelee elämänsä taitekohtia, sekoittaa toden ja televisio-ohjelmat, hukkuu hyviin ja huonoihin muistoihin.
”En olisi tehnyt tätä roolia kenelle tahansa ohjaajalle, mutta Danny tekee elokuvia, jotka puskevat hänet itsensä ulos mukavuusalueelta. Hän nauttii epätavallisista elokuvista, ja minä nautin siitä, että hän nauttii siitä.”
Francoa veti puoleensa tarinan erikoinen rakenne, johon kuuluu suoraan kameralle puhuminen Aronin nauhoittaessa viestejään.
”Keino on epätavallinen. Se perustelee, miksi Aron voi katsoa yleisöön ja puhua. Mutta yleisöön katsominen ei riko elokuvan illuusiota, koska Aron ajattelee perhettä ja ystäviään tuijottaessaan linssiin. Silti se tuo katsojan lähemmäs.”
Tällainen rajojen hallittu rikkominen kiehtoo Francoa. Näyttelijänä hän oli haltioissaan oikeista Aron Ralstonin nauhoista. Ralston, jolla on nykyään metallinen pihtiproteesi ja joka kiertää motivaatioluennoitsijana, antoi elokuvantekijöiden katsoa videotallenteensa.
”Hän hyväksyi oman kohtalonsa, mutta ei kylve itsesäälissä. Videoilla hän ei koskaan romahda, sillä hän ajatteli nauhojen olevan viimeinen asia, mitä äiti hänestä koskaan näkee. Kun tunteet kävivät päälle, hän sammutti kameran”, Franco kertoo selvästi innostuen.
”Näyttelijälle se oli aivan ainutlaatuista materiaalia. Olen näytellyt Allen Ginsburgia ja James Deania, joista on filmiä, jonka perusteella voi helposti omaksua maneereita ja eleitä. Mutta eivät ne kuvat olleet heidän elämänsä äärimmäisiltä hetkiltä. Ei siinä ollut Deania juuri ennen autokolaria tai tappelemassa isänsä kanssa.”
Franco suorastaan huutaa.
”Tällaista materiaalia ei koskaan löydy!”
Näyttelijä rauhoittuu yhtä nopeasti kuin kiihtyi.
”Voimakkuuden ydin oli Aronin ilmaisun yksinkertaisuus videoilla. Eivät ne ole Shakespearea. Avain on väistämättömän kuoleman ja hänen rauhallisuutensa ristiriita. Kun Aron kertoo nyt tarinaansa, vaikutelma on tietysti erilainen, koska videoilla hän ei tiedä lopputulosta, että kaikki päättyy onnellisesti. Ne ovat näyttelijälle kultaa. Välitöntä käytöstä.”
Franco sanoo olevansa oikein tyytyväinen lopputulokseen.
”Olisin tosin ollut onnellinen jo siitä, että pääsin tekemään tämän. Eihän näyttelijällä ole kuin pari isoa päätöstä: kenen kanssa lähtee työskentelemään ja kuinka paljon paiskii töitä roolia varten. Epätavallinen elokuva, Boyle – sanoin sille kyllä.”
Francon ura olisi voinut mennä toisinkin. Kymmenen vuotta sitten oli hilkulla, ettei hänestä tullut Hämähäkkimiestä. Hän kilpaili Tobey Maguiren kanssa roolista – ja hävisi. Silti Franco pääsi elokuvasarjaan, Peter Parkerin ystäväksi, josta tulee vihamies.
Hän sai Golden Globen roolistaan James Deanina televisiolle tehdyssä elämäkertaelokuvassa, ja Nicolas Cage värväsi hänet pääosaan ainoaan omaan ohjaukseensa Sonnyyn. Silti Franco herätti vain harvojen huomion. Siinä jäi aikaa opiskella – hän suoritti Kaliforniassa UCLA:ssa englanninkielisen kirjallisuuden kandidaatintutkinnon, New Yorkissa ohjaajaopintoja NYU-yliopistossa sekä luovan kirjoittamisen opintoja Columbia Universityssä ja jatkaa nyt Yalessa, josta hänen pitäisi pian saada filosofian tohtorin paperit kirjallisuudesta. Lista voi olla epäselvä, mutta on se epätavallinenkin – kaikki tämä alle viidessä vuodessa.
Läpimurto alkoi vuonna 2008. Gus van Santin Milkissä Franco näytteli Harvey Milkin poikaystävää, sitä tasapainoisempaa. Suomessa vain dvd:llä nähty Pineapple Express puolestaan on Judd Apatow’n komediapajan persoonallisimpia tuotoksia, pääasiassa tarantinomaisesti rennon slacker-dialogin varassa rullaava pilvenpolttokomedia, jonka ohjasi aiemmin taide-elokuvia tehnyt David Gordon Green. Yhdistelmä toimi odottamattoman hyvin, ja Francon rooli löysää bisnestä tekevänä kannabisentusiastina oli täysosuma.
Näissä elokuvissa Franco oli lähes poikkeuksetta silmäluomet syystä tai toisesta roikkuen harhaileva ulkopuolinen.
127 tuntia esittelee sportti-Francon, josta tekee kiinnostavan avoin haavoittuvuus. Elokuvan energisen, lähes musiikkivideomaisen tyylin keskelle on mahdoton kuvitella ketään muuta.
”Elokuva ei kerro luonnosta. Se kertoo miehestä, jolta viedään kaikki. Se on kuin Beckettin näytelmä: ihminen riisuttuna paljaaksi. No, se on optimistisempi kuin Beckett. Sitä paitsi Danny (Boyle) ei ole mikään luonnonystävä, hän ei halunnut tehdä elokuvaa karusta luonnosta tai kuvata sen kauneutta. Sekin houkutteli minua.”
Pohtiessaan vaihtoehtoja, miten joku muu olisi tarinan kertonut, Franco ei puhu Hollywoodin nimistä vaan todellisista underground-tyypeistä.
”Tämähän on periaatteessa elokuva kundista, joka möllöttää paikallaan ja ajattelee. Pidän Chantal Akermanista ja Béla Tarrista. He olisivat voineet kertoa siitä kundista. Mutta se olisi aika erilainen elokuva.”
Francon kehumat belgialainen Akerman ja unkarilainen Tarr ovat avantgarde-minimalisteja – ohjaajia, joiden teoksia tuntevat lähinnä omistautuneimmat art house -friikit.
Jonkun muun valtavirran tähden kohdalla tuollainen namedropping olisi tarkoitushakuista ja niljakasta snobismia, mutta mitä siitä pitäisi ajatella, kun lausuja on paitsi nouseva Hollywood-idoli, myös käsitetaiteilija?
Francon legendaa ei ole ainakaan hillinnyt New York -lehden henkilökuva, joka julkaistiin viime kesänä. Se esittelee hyperaktiivisen, älykkään mutta arvaamattoman taidedynamon, joka ei voi keskeyttää puhumista edes hädän tullen vaan pyytää haastattelijan mukaansa mennessään vessaan ja urinaalin ääreen.
Meidän tapaamisemme Lontoossa ei sisällä tällaisia kummastushetkiä. Franco vaikuttaa normaalilta – silloin kun hän ei esitä jotain. Sen hän osaa hyvin, tavalla joka on tuttu vaikkapa Pineapple Expressin komediaroolista.
Teininä Franco oli matematiikkanero ja ongelmalapsi, joka jäi kiinni muun muassa eau de cologne -tuoksujen varastamisesta.
”No joo, teen tämä selväksi: olin ehkä kolmetoista. Toinen meistä harhautti myyjää, toinen otti pullon, myimme sen koulussa.”
Yksi Franco-arvoituksista on hänen sukupuolinen suuntautumisensa. Hän on hyvä miesten välisessä flirtissä, kuten Milkin ja Howlin nähneet tietävät. Tiettävästi hän on seurustellut näyttelijätär Ahna O’Reillyn kanssa muutamia vuosia. Siinä valossa moniselitteinen seksuaalinen väreily olisi edelleen rajojen rikkomista, sitä totutun kyseenalaistamista, jota Franco muutenkin harrastaa: kyselkää vaan, arvuutelkaa vaan.
Viimeisimpien uutisten mukaan Franco on ostanut tuoreen Sal Mineo -elämäkertakirjan oikeudet kirjoittaakseen, ohjatakseen ja näytelläkseen pääosan. Mineo oli Nuori kapinallinen -elokuvan sivuroolista kuuluisuudeksi noussut 1950-luvun teinitähti, joka kamppaili kätkeäkseen homoutensa ja kuoli traagisesti 37-vuotiaana.
Toisin kuin useimmat muut nuoret visionäärit, Franco on taloudellisesti etuoikeutettu. Kun on myös Guccin malli, on helppo saada rahoitusta kaikenlaiseen.
”Tykkään Guccista. He tukevat projektejani. Teen Gus van Santin kanssa projektia erääseen losangelesilaiseen taidegalleriaan. Siinä on Matkalla Idahoon -elokuvan materiaalia uusissa asiayhteyksissä. Tällaisiin hankkeisiin tarvitsee apua, ja saimme sitä Guccilta”, Franco kertoo kuin kyseessä olisi maailman tavallisin asia.
New York -lehden jutun, jota varten toimittaja hengaili Francon kanssa kuukausikaupalla, ydinajatus oli selvä: tässä ei ole ylimaallinen nero, vaan tavallinen kuolevainen kaveri, joka näyttäisi työskentelevän epäinhimillisen paljon.
Siltä vaikuttaa, koska Franco tekee edelleen myös isoa, tuttujen kaavojen mukaan kulkevaa Hollywood-viihdettä.
Tunkkaisen laskelmoidussa Eat, Pray, Lovessa hän näytteli Julia Robertsin boheemipoikaystävää. Tulevassa Rise of the Apesissa hänet nähdään 3D-maailmassa, puoliksi animoituna. Tekniikka herättää apinat henkiin samaan tapaan kuin vaikkapa Avatar Na’vi-heimolaiset.
Miksi?
”Olen iso – iso! – Sormusten herra -elokuvien fani. Kuulin, että tässä ovat mukana Andy Serkis ja Peter Jacksonin Weta-efektitalo, joten kiinnostuin heti. Ja tämä on jännittävää, työskennellä suuren Andy Serkisin kanssa ja kokeilla performance capture -tekniikkaa. Uutta.”
Toistaiseksi tuorein Franco-elokuva sai ensi-iltansa joulukuun puolivälissä – netissä. Se kestää minuutin. Nimetön mustavalkoinen lyhäri tehtiin New York Timesin pyynnöstä, ja siinä on väkevä tunnelma. Tehtävänä oli näyttää ilman dialogia tai tarinaa, mitä näytteleminen on. Samanlaiset lyhytelokuvat tekivät myös muun muassa Javier Bardem, Tilda Swinton ja Noomi Rapace.
Minuuttipätkässä näyttelee vain Franco itse. Hän on peilin edessä.
Mies nahkatakissa puhuu peilikuvalleen, flirttailee sille, lopulta suutelee sitä. Viikset ovat samat kuin Lontoossa.
Ehkä Franco teki tämän henkilökohtaisen, alleviivaavan ilmeisen Narkissoksensa, ettei kukaan ehtisi häntä ennen. Kuten muut Franco-projektit, se on moniselitteinen muttei tosikkomainen.
Se erottaa Francon useimmista muista, jotka ovat ryhtyneet luomaan elämästään kokonaistaideteosta. Hän ei myönnä tekevänsä performanssia koko julkisesta olemuksestaan – eikä hän pitänyt siitä New York -lehden jutusta.
”Minä en sitä kirjoittanut”, hän sanoo painokkaasti.
”Tähtään kohti kiinnostavia asioita, siinä kaikki. Mutta kun teen jotain muuta kuin näyttelen, sitä on mahdoton erottaa minusta. Fakta on, että tekijä on minä.”
Siis elokuvatähti, jonka ei pitäisi astua tonttinsa ulkopuolelle, kun silloin niin monilta menevät pasmat sekaisin.
”Olen päättänyt olla sujut tämän tosiasian kanssa ja nauttia siitä. Se on osa teoksiani. Mutta toisaalta otan kirjoittamisen ja ohjaamisen erittäin tosissani. Olen opiskellut niitä nyt viisi vuotta. Joten en sanoisi, että teen koko elämästäni performanssia. Toivon, että kun aikaa kuluu, päästään irti siitä, että nyt se näyttelijä järjesti gallerianäyttelyn tai nyt se näyttelijä kirjoitti kirjan.”
Jos Francon ura olisikin performanssia, edustaisi se aikamoista sekatekniikkaa, hänestä kun on tulossa yksi Hollywoodin parhaiten palkatuista tähdistä. Pian ensi-iltaan tulee iso, särmikkäältä vaikuttava komedia Your Highness, muissa pääosissa Natalie Portman ja Danny McBride. Franco on viime viikkoina yhdistetty myös uuteen Jason Bourne -elokuvaan, nyt kun Matt Damonin ura Bourneissa päättyy.
Toisessa päässä ovat kummallisemmat lyhytelokuvat, kuten Dicknose in Paris, jossa Franco kävelee Pariisin katuja iso tekopenis nenänsä päällä. Pehmokulli on se, jota hän käytti Milkissä oman varustuksensa päällä.
Ei kovin johdonmukaista.
Ehkä siksi hän antaa piupaut kritiikille.
”En välitä, jos joku on negatiivinen. Hänellä on siihen oikeus.”
Toisin kuin useimmat taiteilijat, Franco tosiaan kuulostaa siltä, että hän tarkoittaa sitä.
”Toivon vaan, että jos minusta kirjoitetaan vaikka kritiikkiä, taiteeni otetaan sellaisenaan, ei näyttelijän sivuprojektina. Lukekaa kirja, kuin se olisi kenen tahansa esikoiskirjailijan. Kritiikki on ok. Viime kädessä kritiikki on vain sitä, että ihmiset juttelevat keskenään.”
