Apu

Jäkälän valtakunta

Jäkälän valtakunta

Retkeilijä tuskin voi toivoa sen miellyttävämpää patikointimaastoa kuin Rokuan pehmeästi kumpuileva harjuselänne. Jäkälä- kankaat kuitenkin kuluvat herkästi, eikä tällaisia maisemia ole enää paljon jäljellä.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen
Mainos

No onkos tullut talvi, nyt kesän keskelle – vai miten joululaulu menikään? Rokuan kansallispuistossa näyttää paikoin siltä kuin lumi peittäisi maata ympäri vuoden.

Syy löytyy vaaleanharmaista poronjäkälista ja muista jäkälistä, jotka peittävät tämän pienen, mutta kauniin kansallispuiston kumpuilevia mäntykankaita.

Luonnonvarainen poronjäkälämatto on nyky-Suomessa harvinainen näky, sillä useimmissa paikoissa porot ovat kalunneet jäkäläkankaat paljaiksi.

Rokua sijaitsee hieman poronhoitoalueen eteläpuolella eivätkä idempänä Kainuussa elävät metsäpeuratkaan ole levittäytyneet sinne asti.

Rokuan kansallispuistossa on syytä pysytellä merkityillä poluilla.

Rokuan kansallispuisto tunnetaan ennen kaikkea ainutlaatuisesta geologiastaan: alueen halki kulkee harjuselänne, jota sanotaan Suomen pisimmäksi. Harjujakso alkaa Perämereltä Oulun edustalla sijaitsevasta Hailuodon saaresta ja jatkuu Itä-Suomeen. Kansainvälisesti merkittävistä luontoarvoista kertoo se, että Rokua on valittu Unescon Geopark-kohteeksi.

Rokuan kansallispuisto kuuluu Suomen vanhimpiin, se on perustettu jo vuonna 1956. Aluetta hallitsee parinkymmenen kilometrin pituinen Rokuanvaara. Se on paljon suurempi kuin kansallispuisto, jolla on pinta-alaa laajennuksenkin jälkeen vain yhdeksän neliökilometriä.

Rokuanvaarassa on hiekkaa enimmillään jopa 70 metrin paksuudelta. Viime jääkauden loppuessa noin 10 000 vuotta sitten Rokuan alueella velloi valtava jääjärvi, ja maankohoamisen seurauksena Rokuanvaara nousi saarena maan pinnalle.

Vastasyntynyt hiekkasaari joutui luonnonvoimien riepottelemaksi. Tuuli kasasi hienosta hiekasta dyynejä, jotka ovat vielä nykyäänkin nähtävissä, kasvillisuuden peittäminä

tosin.

Eroosio vaikuttaa edelleen Rokuan maastoon, sillä hiekkainen maaperä on erittäin helposti muovautuvaa.

Jääkauden luomuksia ovat myös supat eli kuopat, jotka ovat syntyneet sulaneen jäälohkareen paikalle. Rokuan alueella, hieman kansallispuiston luoteispuolella, on Suomen suurimpiin kuuluva suppa, yli 50-metrinen Syvyydenkaivo.

Palovartijan mökki Rokuanvaaran laella tornista kuvattuna.

Rokuan luonto on hyvin karua eikä kansallispuisto pääse ylpeilemään ylenpalttisella eläimistön tai kasviston runsaudella. Tyypilliset suomalaiset mäntykankaan lajit ovat edustettuina, niiden lisäksi esimerkiksi kalliokielo ja kangasajuruoho.

Auringon paahtamilla rinteillä elää uhanalaisia perhosia sekä pistiäislajeja – sellaiset luontotyypit ovat Suomessa perin harvinaisia.

Rokuan kansallispuiston tunnuseliö on leppälintu. Tämä oranssi ja musta-harmaapäinen laulelija on jalokivi linnuksi ja karun luonnon harvoja varsinaisia väriläiskiä.

Koloissa pesivä leppälintu kuuluu sieppoihin, ja se on taitava nappaamaan hyönteisiä. Naaras ei ole yhtä värikäs ja koristeellinen kuin koiras, mutta leppälinnun tunnistaa usein sen tavasta heiluttaa pyrstöään hermostuneen oloisesti.

Missä leppälintu, siellä käki. Leppälintu on Suomessa käen yleisin isäntälaji. Loispesijä käki munii leppälinnun pesään ison munansa, ja yleensä leppälintu hautoo sitä ja kasvattaa poikasta kuin omaansa, ellei huomaa petosta.

Rokuan mäntykankaiden yllä kaikuukin alkukesällä leppälinnun surumielisen viheltelyn lisäksi käen kukunta. Muuten lintuja on melko vähän, vain kulorastaan ja töyhtötiaisen tapaiset metsälajit ovat täällä yleisiä.

Leppälintu on Rokuan kansallispuiston tunnuseläin.

Kun kävin Rokuan kansallispuistossa aiemmin tänä vuonna, luulin olevani Kainuussa. Ihmettelin, kun kylteissä luki, että saavumme Pohjois-Pohjanmaalle. Sama sekaannus on käynyt varmasti muillekin, koska muutos on tuore: Vaalan kunta, jossa Rokuan kansallispuisto sijaitsee, kuului aiemmin Kainuuseen. Vuodesta 2016 lähtien se ollut osa Pohjois-Pohjanmaata.

Alueella sekoittuvat molempien maakuntien identiteetit. Vaalalaisen huoltoaseman baarissa näin vanhan miehen lukevan oululaista Kalevaa sekä Kajaanissa ilmestyvää Kainuun Sanomia. Kysyessäni asiaa mies totesi, etteivät he oikein osaa päättää, ovatko kainuulaisia vai pohjoispohjalaisia.

Olipa nykyinen maakunta minkä niminen tahansa, Rokualla on pitkä kulttuurihistoria ja perinteitä, joita pidetään yllä. Kansallispuistosta poistuessani näin tien vieressä jäkälänkerääjiä. Alueelta on kerätty palleroporonjäkälää esimerkiksi seppeleiden koristeeksi jo 1920-luvulta lähtien.

1800-luvun alkupuolella Rokuan kansallispuistossakin laidunsivat porot, mutta puolitoista vuosisataa on riittänyt jäkäläkankaiden elpymiseen. Yli sata vuotta sitten Rokuan alueella, kuten muuallakin Kainuussa, poltettiin tervaa.

Polku myötäilee kauniisti Pitkäjärven rantoja.

Metsänhakkuut vaikuttivat Rokuan luontoon, mutta sitäkin merkittävämpi maiseman muokkaaja on ollut tuli.

Rokuanvaaran männiköt ovat erittäin kuivia ja paloherkkiä. Ilman palontorjuntaa alueella roihahtaisi salamaniskusta metsäpalo muutaman vuosikymmenen välein. Vaaran korkeimmalla kohdalla Pookivaaralla sijaitsee vuonna 1936 rakennettu palovartijan maja ja torni, joka sodan aikana toimi ilmavalvontatornina.

Nykyinen metallinen, kapea näkötorni on hiukan ahdas kiivettäväksi, mutta sieltä avautuvat laajat näkymät ympäröiville suo- ja metsälakeuksille. Maisemia ihaillessa melkein unohtaa seisovansa jättimäisen hiekkakasan päällä!

Metsäpalovaroituksen aikana tulenteko on kielletty jopa Pookivaaran autiotuvan kamiinassa, koska savupiipun kautta lentävä kipinä voisi sytyttää kuivan kankaan ilmiliekkeihin.

1800-luvun lopun suurpalossa paloi lähes koko vaara eikä Rokualla ole sitä vanhempia metsiä.

Rokua on elävä osoitus siitä, kuinka luonto ei ole koskaan pysähtyneessä tilassa, vaan ainaisessa muutoksessa.

Julkaistu: 18.10.2016