Image

Ja sitten lasku



Ja sitten lasku

Syyllisyyttä, kansanvalistuksen kauhukuvia, Martti Lutherin kiivailukohtauksia, epätoivoa, unohdusta, bingoa ja tangoa, kramppeja ja pikavippejä. Mutta myös iloa, yhteisyyttä ja huolenpitoa tärkeistä ihmisistä. Riku Korhonen selätti krapulan.
Teksti Riku Korhonen
Kuvat Jussi Kaakinen

Minun on vaikea ymmärtää ihmistä, joka ei koskaan humallu. En tosin ymmärrä meitä liian usein humaltuviakaan, mutta ainakin viihdyn seurassamme paremmin.

Minulta on joskus kysytty, miksi juon. Riippumatta siitä, onko kysyjä ollut äiti, ystävä, vieras tai vaimo, vastaus on yksinkertainen: juon koska humaltuessani minusta tulee onnellisempi, kiitollisempi ja parempi ihminen – mutta totta kai vain tiettyyn promillerajaan asti.

Homo sapiens on luova, tutun todellisuuden rajoja ylittävä eläin, ja siksi hän on toisinaan myös juova eläin, mutta liikaa juotuaan hän on vain epäonnistunut eläin, kyvytön ylittämään katua, kyvytön napittamaan takkia, kyvytön kommunikoimaan lajitoverien tai itsensä kanssa, ja seuraavana päivänä hän voi huomata kadottaneensa puhelimen, pankkikortin tai jotain arvokkaampaa.

Monet lahjakkaat mielet ovat askarrelleet viinan ja sen jälkiseurausten parissa. Usein lopputuloksena on ollut sietämätöntä ryyppäämisen mystifiointia.

Alkoholiongelman kanssa kamppaillut kirjailija Marguerite Duras lähestyi aihetta yhtä suorapuheisesti kuin ylifilosofisestikin keskusteluteoksessa La vie matérielle. Hän kertoi yhteenotoistaan pullon kanssa ja sanoi ihmiskunnan löytäneen alkoholin siksi, että se auttaa meitä kestämään maailmankaikkeuden autiuden – kestämään planeettojen liikkeen, niiden järkähtämättömän kierron avaruuden halki, niiden hiljaisen välinpitämättömyyden omaa kivuliasta elinpaikkaamme kohtaan. Hänelle viinanjuonti oli ihmisen yritystä korjata Jumalan poissaolo.

Mutta moniko juopotellessaan todella muistaa Jumalan poissaolon tai Jupiterin kiertoajan tai sen kuiden määrän tai niiden yhteenlasketun välinpitämättömyyden ihmisen kärsimyksiä kohtaan? Entä uskovaiset juopottelijat? Tunnen monia Jumalan huolenpitoon luottavia ihmisiä, jotka silti kaipaavat viinan innostavia vaikutuksia, kuin maallisena bonuksena.

Kunnioitan Duras’n kirjallista lahjakkuutta, mutta uskon hänen lörpötelleen viinasta liikoja. Hän yritti tehdä dokaamisesta eksistentialistista tähtitiedettä ja traagista teologiaa. Hän tähysi liian korkealle ja kompastui periranskalaiseen retoriikkaansa.

Ei siis sysätä kännejämme ja krapuloitamme maailmankaikkeuden syyksi. Viina on tislattu väkevän maan antimista, ja maan päällä sitä myös käytetään, mieluiten toisten maan asujainten kanssa, yhteisessä pöydässä, jonka jalat pysyvät keskiyölläkin maassa.

Viina on vain tehokas seurustelujuoma. Juopunut on tuskin mikään metafyysinen astronautti, yksin avaruuskapselin ulkopuolella, janoisena, pillinohuen napanuoran varassa, tähyämässä pimeän energian arvoituksiin. Jos alkoholista etsii korviketta mille tahansa absoluutille, ei voi kuin pettyä ja lopulta sairastua. Jumala ei ilmesty viski­lasin kokoisesta astiasta vaikka niitä kumoaisi loputtomiin.

Duras halusi varoittaa viinan synnyttämistä luovuusharhoista: Alkoholi on hedelmätöntä. Juopumuksen yössä puhutut sanat katoavat niin kuin itse pimeys katoaa uuden päivän alkaessa.

Se on tietenkin totta. Mikä voisi olla todempaa ja turvallisempaa? Yötä seuraa aamu, humaltumista krapula, ja suurin osa ihmiselämästä on haaskattua aikaa, ohimeneviä iloja ja keskenkasvuisia oivalluksia. Harvaa päivälläkään lausumaamme sanaa kaiverretaan mausoleumimme seinään.

Humaltuminen hyvässä seurassa hävittää ajantajun ja liuottaa minuuden rajat. Eikä siitä seuraava krapula ole muuta kuin aikaa, joka ihmiseltä vie palata itseensä ja arkeen.

Aion pian esittää joitain ylistyksiä sekä viinanjuonnille että seuraavan päivän kohmelon oudolle selvänäköisyydelle. Mutta ensin minun on lausuttava kaksi varausta. Ensinnäkin olen aiheessa pelkkä keskiraskaan sarjan harrastelija. En ole koskaan kokenut delirium tremensiä enkä juopoteltuani oksennellut verta, niin kuin Duras kertoi tehneensä. Asiantuntijuuteni liittyy – ainakin vielä – vain känneihin ja krapuloihin, jotka ovat kestettävissä järjissään, ilman elektrodilappuja iholla tai ympärillä häärivää ensiapuryhmää.

Toiseksi tiedän viinan aiheuttavan Suomessa niin paljon todellisia ongelmia, tappoja, työkyvyttömyyttä, ennenaikaisia kuolemia ja perheiden hajoamisia, että tunnen jo etukäteen syyllisyyttä kevytmielistä juomista ylistävistä sanoistani.

Siksi haluan kantaa ohimennen vastuuni valistustyöstä. Paras kuulemani varoitus alkoholinkäyttöä vastaan on amerikkalaiselta stand up -koomikko George Carlinilta. Hän oli sitä mieltä, että lääketieteelliset kuvaukset alkoholin haitoista ovat liian abstrakteja. Hän ehdotti viinapulloihin tällaista tekstiä: ”Varoitus! Alkoholi muuttaa sinut samaksi persläveksi, joka isäsi oli.”

Olen huomannut itsessäni viinamaantieteellisen lain­alaisuuden. Kun juopottelen ulkomailla, en yleensä kärsi krapulasta. On kuin kehoni ja mieleni olisivat niin kiinnostuneet vieraasta ympäristöstä, suuntautuneet niin vahvasti ulko­maailmaan, etteivät ne tunnista oloaan runsaankaan juomisen jälkeen. Päähän ei satu, ei pelota, ei kaduta, eikä edes hotellin ylimmällä parvekkeella huimaa.

Ehkä koen nykyään krapulan jonkinlaisena suomalaisena kansallismaisemana. Millainen maisema se on? Ainakin se on henkilökohtaisesti tuttu useammalle suomalaiselle kuin ovat Aavasaksan vaaranäkymät tai Imatrankosken kohina.

Tässä kolme pikaista hahmotelmaa.

Ensimmäinen mielikuvani krapulan kansallismaisemasta voisi olla mistä vain kirkonkylästä tai kaupunginkolkasta. Aamuyhdeksältä korttelibaariin kokoontuu harmaakasvoisia miehiä ja naisia, joiden ilmeissä on aavistus hajanaisesta unesta ja hautajaissaatosta. Voimaton aurinko paistaa ikkunasta, levyautomaatti valehtelee, ja pöytiin kolahtelevissa tuopeissa oluen väri on surun väri. Puheet ovat vielä hiljaisia, mutta niiden alta aistii routakansan vakaan pyrkimyksen kumota sielun laskiämpärit pihalle ja tehdä päivästä aamua parempi. Tunti kuluu ja toinenkin, tuopit kolahtelevat, hymyt heräävät, ja rasittuneista aivoista versoo jo valoa tavoittelevia ajatuksia kuin lehtikärhiä hernepenkistä. Pimeä alkaa olla voitettu, ehkei se enää palaa.

Toinen mielikuva on yksinäisempi. Se voisi olla Pohjanmaalta. Kenties eletään kevättulvien aikaa. Veden upottamien peltojen reunaa tärisee kumara mies, taakka kädessä, menee koivujen ja pajujen ohi, etenee pää painettuna niin kuin synnintuntoinen suomalainen simeoni etenee, parannuspäivän nurru-poika palauttamassa puoli vuotta sitten naapurilta lainattua moottorisahaa. Sillä ei ole lainaamisen jälkeen sahattu mitään. Mutta asiat on hoidettava kuntoon yksi kerrallaan. Ensin lainat, sitten oma talous, sitten sielu. Tiellä tarpova hahmo muistuttaa ahdistunutta kysymysmerkkiä, joka tahtoisi kätkeä otsan äidin limpuntuoksuiseen esiliinaan. Siellä taskussa oli aina Sisu-rasia. Mutta äiti on kuollut, tulva nousee, taivas on loputon, ja viinaa tekee mieli. Sähkölangalla raakkuu omantunnonmusta varis. Sen yksinuottisen huudon voisi suomentaa näin: Ihminen, mitä itsellesi teet, tällä korealla tasamaalla?

Kolmas kuva voisi olla suomalaisittain suuresta kaupungista, vaikka Turusta, vaikka vapunpäivältä, Vartiovuorenmäeltä, kun tuhannet ovat kokoontuneet metelöimään yhteen ääneen. Pullot poksahtelevat, tölkit rasahtelevat. Siinä juhlitaan työtä, ystävyyttä, rakkautta ja henkevyyttä ja korjataan eilisen jälkiä, pahan historian jälkiä. Valkolakit vakuuttavat, että niiden alla mieli on vielä terävä ja sydän puhdas. Eihän touhussa mitään järkeä ole, mutta ilman sellaisia päiviä olisimme nujerretumpaa väkeä. Kansantaloudellisista menetyksistä huolimatta päättäjätkin voivat olla huoletta. Vapunpäivän massakrapuloita lähemmäs vallankumousta tämä poliittisesti hampaaton kansa tuskin uskaltautuu.

Suomalaisessa krapulamaisemassa toisiinsa sekoittuu syyllisyyttä, kansanvalistuksen kauhukuvia, Martti Lutherin kiivailukohtauksia, verta ja aviorikoksia, epätoivoa, unohdusta, bingoa ja tangoa, kramppeja, taivaskaipuuta ja pikavippejä, mutta myös iloa, yhteisyyttä, lohdutusta, huumoria ja halua pitää tärkeistä ihmisistä huolta, vaikka vain hakemalla ämpäri vuoteen vierelle ja pudottamalla poretabletti vesilasiin.

Suomi on viinan voitelema yhteiskunta. Minua se ei häiritse, sillä pidän sekä viinasta että useimmista ihmisistä. Positiiviseen alkoholi­kuvaani on vaikuttanut se, etten lapsena joutunut näkemään perheessä tai lähisuvussa ketään, jonka alkoholinkäyttöä muiden olisi tarvinnut pelätä.

Ymmärsin kyllä jo raivoraittiina pikkupoikana, että oli olemassa aine nimeltä viina. Kun se otettiin juhlissa esiin, tunnelma sähköistyi hienovaraisella tavalla. Lasit kohoilivat, ja aikuiset nojautuivat eteenpäin ja alkoivat katsoa toisiaan suoremmin silmiin. Kohta he nauroivat, lauloivat ja puhuivat kiinnostavammin kuin tavallisesti. Siinä sivussa lapset toimittivat omia leikkejään, vielä syntymähumalan siunaamia. Seuraavana päivänä aikuiset nukkuivat tavallista pidempään ja näyttivät aamiaispöydässä pörröisiltä ja hajamielisiltä.

Oikeastaan ainoa nuorena oppimani viinan kiro oli salajuopottelun naurettavuus.

Kun olin teini-ikäinen, perheeni vietti joulut isovanhempieni luona Pohjois-Karjalassa. Aattoiltana saunan jälkeen isoisään iski toimeliaisuus. Hän sanoi käyvänsä katsomassa pannuhuoneen lämpökattilaa, mutta tosi­asiassa hän vieraili alakerran verstashuoneessa, johon oli piilottanut Koskenkorvan. Muut joivat vettä, maitoa, mummin viinimarjamehua tai kotikaljaa. Isoisä juoksenteli tarkkailemassa lämpökattilaa ja palasi ylös aina hiukan iloisempana, kovaäänisempänä ja kasvot punoittavampina.

Riittävän monen verstaskäynnin jälkeen runollinen tunne valtasi hänet. Hän haki työhuoneesta kirjoituskoneella kirjoitetun liuskan, seisoi sukulaisten keskellä, koristellun kuusen vierellä, pitkissä alushousuissa – se oli hänen maanläheinen lyyrikonasunsa – ja alkoi lausua.

Hänen kirjoittamansa runo oli nimeltään Jouluyön vaeltajat. Se kertoi itämaan tietäjistä matkalla Jeesus-lapsen luo. Runo oli mitallinen, mutta sen mitta hoiperteli ja riimit kompuroivat. Muistan yhä yhtä hyvin isoisän innoittuneen ilmeen kuin useita luomisvoimaisia säkeitäkin: Loistaa suuri tähti yössä silmihin / tietään nyt he jatkaa mielin valoisin. / On kuin uutta voimaa tähdestä säteilee / ja se heitä ohjaa luokse seimehen.

Seurasin jokajouluista runoesitystä epäuskoisena niin kuin seurataan hiukan hullun sukulaisen käytöstä ja pidättelin naurua. En ymmärtänyt juopottelusta mitään, mutta aavistin ukin tekevän etikettivirheen. Hän joi yksin ja salaa, tarjoamatta muille aikuisille, ja maksoi siitä pellenveron.

Olen noiden vuosien jälkeen harrastanut yksin juopottelua riittävästi tietääkseni sen olevan vaarallisin ja tappavin viinankäytön laji. Yksin juodessaan ihminen saa pitää nerolliset mieleenjuolahdukset itsellään, mutta luultavasti juuri se on hänelle haitaksi. Kun seuraava päivä koittaa, hänellä ei ole todistajaa hauskuudelleen, hänellä ei ole todistajaa hölmöyksilleen, ja kaikki voisi yhtä hyvin olla unta kuin salaa kehittyvää elämäntapaongelmaakin. Totta kai krapula on raskain jakautuessaan yksille harteille.

Kolmisen vuotta sitten keskustelin viisikymppisen ystävän kanssa tuoppien äärellä. Hän oli pahassa krapulassa, juonut viikon, enimmäkseen yksin kotona, mikä näkyi onnettomista kasvoista, ja ääni pihisi kurkunpäästä heikosti kuin kukkopillin harjoituskappaleesta.

”Mä menin viikon aivan automaattiohjauksella”, hän vaikersi.

Kysyin, mikä siinä oli ollut pahinta.

”Se että mä menin niin kokonaan sisäänpäin.”

Hän oli kulkenut kodin ja Alkon väliä ja kotona juonut pullot tyhjiksi ja kuunnellut tietokoneelta bluesia, kunnes oli sammunut. Seuraavana päivänä kierros toistui, koska pahan olon takia sen oli pakko toistua.

Istuimme silloisen kantabaarimme perällä, ja ystäväni näytti pelokkaalta ja säälittävältä. Älykäs, herkkä ja kirjallisesti lahjakas mies oli joutunut erään olemassaolon perustilanteen ääreen: Hän ihmetteli käytöstään eikä ymmärtänyt itseään. Hän ei tiennyt syytä juomiseen, ja siksi myös krapula ahdisti kuin selittämätön sisäsyntyinen myrkkypilvi.

Pienessä In Praise of Hangovers -teoksessa toimittaja ja olutasiantuntija Evan Rail yrittää auttaa krapulaisia ja etsii tilasta kiitollisuudenaiheita. Hän toteaa saaneensa jotkin parhaista ideoistaan kankkusessa ja käy läpi neljä muuta syytä ylistää krapulaa.

Ensinnäkin krapulassa modernin ihmisen liialliset valinnanmahdollisuudet kuroutuvat minimiin, turhakkeiden merkitys katoaa, kaikesta tulee pelkkää selviytymistä, ja krapulainen oppii hyväksymään ympäristön sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen toivoisi olevan.

Toiseksi hyvä krapula voi olla ”yhtä salaperäinen ja täynnä symboliikkaa kuin Kristuksen kärsimysnäytelmä”, se voi lähestyä ”yhtä arvoituksellisen merkityksellistä uskonnollista kokemusta kuin Eleusiin tai Mithran palvelusmenot”.

Noiden tuntemusten lisäksi krapula saattaa antaa ihmiselle terveellisen, nöyräksi tekevän muistutuksen omasta idioottimaisuudesta ja vakuuttaa pahoinvoivan hetkellisesti siitä, että kaikki voi sittenkin muuttua vain paremmaksi.

En ole amerikkalaisen Railin luettelemista perusteluista täysin eri mieltä – en tosin rinnastaisi ennustamattomia krapulaisia mystiikanvälähdyksiä järjestäytyneen maailmanuskonnon keskeisiin kuviin – mutta ihmettelen niiden epäsosiaalisuutta.

Rail ei mainitse niin yksinkertaista ja ilmeistä iloa kuin krapulaisten rikkinäistä, myötäelävää kanssakäymistä, varsinkin parantavien maljojen äärellä, tietysti vain siinä tapauksessa, ettei niistä tapella vesuri kädessä. Railin kuvauksessa yksinäinen kartesiolainen krapulasubjekti pohtii oloaan ja suhdettaan maailmaan ilman, että tapahtuu minkäänlaista vuorovaikutusta – ja inhimillisen vuorovaikutuksen positiivisia muotojahan on pohjimmiltaan vain kaksi, juttelu ja seksi.

Yleensä ystävien kanssa jaettujen puheliaiden krapula-aamujen opetus on optimistinen ja banaali: elämä on kivaa, ihmiset ovat kivoja, eikä viina mikään myrkky ole, yhdet vielä ja huomenna töihin. Mutta olen käynyt krapulassa krapulaisten kanssa myös järkyttäviä keskusteluja, varsinkin itseäni vanhempien ventovieraiden miesten kanssa. Olen puhunut baarissa ammattijuoppojen kanssa isien ja poikien suhteista avoimemmin kuin uskaltaisin puhua oman isäni kanssa, olen kuullut miltä tuntuu oivaltaa tappaneensa toinen ihminen, olen kuullut pitkien avioliittojen kehityskaaria hurmiosta hehkun loppuun. Ne eivät yleensä ole olleet yleviä tarinoita, mutta nuo keskustelut ovat opettaneet minua, enkä usko, että olisin voinut käydä niitä missään muualla, millään hyödyllisellä hetkellä, ja siksi olen niistä kiitollinen.

Krapulainen ihminen on – kirjailija Juhani Syrjän määritelmän mukaan – ”hyvää tekevällä tavalla suojaton todellisuutta vastaan”. Parhaimmillaan se tarkoittaa rehellisyyttä puheissa, kykyä paljastaa perimmäinen outoutensa ja hallitsemattomuutensa, koska sillä hetkellä menetettävää tuntuu olevan niin vähän. Mutta tietenkin outous ja hallitsemattomuus ovat osittain juuri viinankäytön aiheuttamia.

Brittiläinen kirjailija ja viinamäen mies Kingsley Amis jakoi krapulat fyysisiin ja metafyysisiin. Hän halusi nostaa krapulasta näkyviin ruumiillisten oireiden lisäksi ”koko sen valtavan, epämääräisen, kauhean ja kimmeltävän metafyysisen superrakenteen, joka tekee krapulasta (onneksi) ainutlaatuisen tien itsetuntemukseen ja itseoivallukseen”.

En usko, että hän puhui aiheesta turhaan.

Koin ensimmäisen krapulan seitsemäntoistavuotiaana Eastbournessa, Etelä-Englannissa. Olin lukiokaverini kanssa kielikurssilla. Oli toinen tai kolmas iltamme kaupungissa. Olimme käyneet viinakaupassa, ja minun valintani oli kolmen vartin Smirnoff-vodkapullo.

Korkkasin pullon meren äärellä, pikkukivirannalla, kolmesataametrisen puulaiturin vierellä. Olin täysi amatööri. En tiennyt annostelusta mitään. Kumosin pullon kymmenessä minuutissa. Se maistui hirveältä, mutta tunsin henkisen kasvuni vaativan sitä.

Ensin vodka toimi hienosti. Aloin puhua nopeammin kuin koskaan. Istuin kivillä, katselin merelle ja täytyin demonisella, kissaeläinmäisellä energialla, joka tuntui hiipivän hyväntahtoisesti vesirajan molempiin suuntiin, kaikkia rannalla ja laiturilla kulkevia ihmisiä kohti. Iltataivaan kokoinen euforia täytti tajuntani. Nousin pystyyn, aloin pomppia, heilua ja kaatuilla. Pian makasin naama viileitä kiviä vasten, kykenemättä nousemaan.

Yritin pyytää, että joku pelastaisi minut, mutten pystynyt puhumaan. Englannin kanaalin verkkainen aallokko muuttui infernaaliseksi pesukoneeksi, jossa kiepuin pimeyden pesuohjelmasta toiseen, välillä minua talutettiin, välillä näkyi vain vilahduksia kadusta ja jaloista, ehkä omistani, sitten istuin autossa ja nojasin päätäni johonkin, ovi avattiin ja minut raahattiin ylös portaita ja syvimpään tajuttomuuteen, jossa olin vauvaiän jälkeen käynyt.

Avasin silmäni. Makasin sängyssä vaatteet päällä. Oli aamu. Kaverini katsoi minua yläsängyn reunan yli ja nauroi. Hän kertoi, mitä yöllä oli tapahtunut, mutten uskonut sanaakaan, koska ytimiin viiltävä epätodellisuuden tunne esti uskomasta mihinkään.

Kielikurssin tapaamiset järjestettiin kirkon naapurissa seurakunnan tiloissa. Jouduin poistumaan kesken opetuksen. Nojasin kirkon seinään ja oksensin. Pääni yläpuolella oli pieni musta kyltti. Tuijotin sitä ja pyyhin suutani. En pystynyt ymmärtämään kyltin tekstiä, vaikka olin lukenut T. S. Eliotin The Waste Landin ja mielestäni ymmärtänyt siitä jotain.

Iltapäivällä isäntäperheemme tarjosi lihaa, vihanneksia ja keitettyä kaalia. Heidän nimensä olivat muistaakseni Jean ja Pete. He olivat eläkeikäisiä samojediharrastajia, ja Jean oli esitellyt meille jo kuolleen samojedinartun karvoista tehtyä villatakkia, joka haisi yhtä pahalta kuin suussani sillä hetkellä maistui. Jouduin käymään vessassa kesken aterian. Kun palasin pöytään, kaalivuori lautasellani oli kaksinkertaistunut. Istuin, nieleskelin ja ihmettelin mitä oli tapahtunut. Lukiokaverini hymyili ja osoitti omaa tyhjää lautastaan. Haarukoin kohteliaana kaalia, yritin pitää sen sisälläni ja tunsin, että hienon popmusiikin takia ihailemani Britannia oli rikinhajuinen helvetti, jonka homeisissa kylpyhuoneissa oli rumat kokolattiamatot.

Tuollaisten päivien muisteleminen on tietenkin enimmäkseen yhdentekevää krapulanostalgiaa. Mutta ensimmäisen krapulani muistoon sisältyy myös itsetuntemuksen elementti. Kun ilta eteni, pahoinvointi alkoi talttua, pelko ei.  Istuin hiljaa olohuoneen nojatuolissa. Näin kaiken aikaa välähdyksiä edellisillan rannalta. Halusin kokea sen outouden uudestaan. Näin kuvia pitkätukkaisesta laihasta pojasta kaatuilemassa vodkapullo kädessä kuin jokin yleisönsä karkottanut invalidiklovni. Katselin hänen holtittomia liikkeitään ja tunsin aavistuksia. Ei hän ollut millään kielikurssilla. Hän oli oppimassa uusia tapoja olla vaaraksi itselleen.

Evan Rail ei mainitse kankkuskirjassaan sanallakaan seksiä, mikä on jo riittävä syy suhtautua hänen krapulaylistyksiinsä epäilevästi. Kenties aiheesta pidättäytyminen on pohjoisamerikkalaista puritaanisuutta, kenties The New York Timesiin kirjoittavan toimittajan poliittista korrektiutta.

Kingsley Amis taas on itsekeskeinen brittiläinen utilitaristi, joka käsittelee seksiä yhtä sikamaisen hyötyhakuisesti kuin krapularuoaksi suosittelemiensa greippien syömistä, vailla nöyryyden ja aistillisuuden häivää, tapoihinsa piintyneen imperialistin tyyliin:

Mikäli vieressäsi on vaimosi tai joku toinen kumppanisi ja mikäli hän on (tietysti) suostuvainen, suorita seksuaalinen kanssakäyminen niin pontevasti kuin pystyt. Tämä harjoitus tekee sinulle hyvää ja – olettaen että pidät seksistä – huomaat sen parantavan emotionaalista virettäsi.

Aiheeseen perehtyneet onnekkaat tietävät, että rakkaudentäyteinen krapulaseksi on parhaimmillaan virheetöntä pelastustyötä, intohimoa, vastuuta, enkelten opastusta ja huolenpitoa inhimillisestä heikkoudestamme. Pahimmillaan se on inhoa, hikoilua ja spriihin säilötyksi kastemadoksi muuttumista. Mutta minusta tuntuu, että tuo aihe on liian vakava käsiteltäväksi näin kepeässä kirjoituksessa. Siksi kohotan katseen vuoteen yläpuolelle, laveammalle tasolle, kohti yleisluontoista ihmisrakkautta, joka joidenkin krapuloiden täyteläisten purppurasävyjen keskellä viriää.

Mielenkiintoisessa tunnustuksellisessa Minotauros-teoksessa Juhani Syrjä kuvaa Persianlahden sodan välivaiheen aikoihin osunutta krapulaisen lemmekästä sunnuntaiaamua näin:

Epämiellyttävistä ja hieman pelottavistakin oireista huolimatta olin tutussa kaiken rakastamisen tilassa, jota olin oppinut odottamaan ja jota juomisellani onkeilinkin enemmän kuin ylivahvan kontrollini takia aina vaisuksi jäävää humalaa. Pakottavan kovana krapulaa seisovasta elimestäni tuntui lähtevän jonkinlainen rakkaustuntemusten kehä, joka naiseuden lisäksi pyrki sisällyttämään piiriinsä kaiken havaitsemani.

Syrjän yhtä hieno kuin huvittavakin kosmisen krapulapanetuksen kuvaus on tuokiokuva hetkestä, jolloin ihminen kuin sattumalta sovittaa yhteen rakkaudentarpeensa ja kuoleman kyvyn tyhjentää kaikki yksilön tarpeet. Eräs seisokin, pahoinvoinnin ja sotauutisten yhteisvaikutuksia pohtiva kappale on niin painokas, että ansaitsee tulla lainatuksi kokonaan.

Vatsan ja housunkauluksen välisen tilan turpeasti täyttävä elin ei tästä todellisuuden pommituksesta kuitenkaan lannistunut. Se seisoi elämälle ja kuolemalle. Nieleskelin ja henkäilin sydämen lisälyöntien pakottamana, oireistani ahdistumatta. Näin nuoret sotilaat makaamassa paareillaan verestä puhtaiksi pestyinä, äärimmäisen levollisina ja tyydytettyinä, oman kuolemansa siittäneinä. Tunsin, että kaipaamani akti, jossa peniksen sokea ja tuntoherkkä pää rytmillisesti hankautui päin naisellisen elimen lämpimänliukkaita sisäpintoja ja työntö työnnöltä vääjäämättä läheni orgasmia, oli elämän kuva, ja että syntyvään jo hedelmöittävässä purkauksessa ladattu kuolema oli kokemuksena palkitseva: tyhjää vasten piirtyvänä ajattomasti jatkuva orgastinen herpoaminen.

En tiedä, voiko tuollainen oivallus kestää ja auttaa tekemään töitä tyynemmin ja kasvamaan viisaammaksi, mutta kun muutama vuosi sitten luin kuvauksen ensimmäisen kerran, koin liikuttuneen heureka-hetken. Uskoin tietäväni, mistä Syrjä puhui.

Eräs oma vastaava eheytymisoivallukseni tapahtui – hölmöä kyllä – Ruotsin-risteilyllä, sattumalta, krapulassa. Oli kevät 1995.

Olin 23-vuotias. Vajaata vuotta aiemmin tapahtuneen humalaisen onnettomuuden jälkeen muut ihmiset olivat pelastaneet henkeni ja kursineet minut kasaan, ja minua painoi velanmaksun taakka. Toivuttuani tarpeeksi olin alkanut taas juopotella ja rikkoa itseäni. Eräs hullu ämmä särki päähäni kaksi tuoppia, hiukan myöhemmin mursin itse oikean sääriluuni. Nyt kuljin kyynärsauvoilla ja halusin jo säästää muut ihmiset sisälläni piilevältä seuramieheltä. He olivat antaneet minulle elämäni takaisin, mitä vastavuoroista voisin ikinä antaa heille? Heti kun raotin ulko-ovea, alkoi tapahtua ikäviä.

Lietolainen ystäväni Sauli soitti ja houkutteli minut laivamatkalle. Suostuin vastahakoisesti. En ollut vähään aikaan ollut ihmisten parissa ja pelkäsin heitä.

Menomatkalla oli myrsky. Laiva keinui pahasti. Istuimme diskossa, joimme, juttelimme ja katselimme toimettomina naisia. Kun myrsky yltyi, tuopit alkoivat kaatuilla ja lasit särkyä. Ihmiset hoippuivat ja törmäilivät seiniin, ja kaiteiden reunustamalla tanssilattialla väki heittelehti laidalta toiselle huutavana ja käsiä viuhtovana röykkiönä.

Edellissyksyisen Estonia-onnettomuuden muisto oli vielä niin tuore, ettei myrskyävä meri voinut olla herättämättä pahaenteisiä tuhoajatuksia ja mielikuvia käytäville tulvivista vesimassoista. Mitä jos keulaluukku pettää taas? Mutta levottomassa diskossa tuntui vallitsevan anarkistinen fatalismi: Jos tänä yönä upotaan, mennään sitten yhdessä ja ginipaukut kädessä. Minäkin raahustin lattialle ja yritin tanssia kyynärsauvoihin nojaten, mutta laiva kallisteli niin jyrkästi, etten pysynyt pystyssä.

Aamulla heräsin ohimoluita nuijivaan krapulaan mutta hyväntuulisempana kuin aikoihin. Merenkäynti oli tyyntynyt. Suihkun jälkeen lähdimme hytistä ja istuuduimme baariin. Siellä esiintyi trubaduuri, joka esitti muiden muassa Neil Youngin lauluja. Ympärillämme istui toisia krapulaisia, osa mykässä apatiassa, osa tuossa kovaäänisessä ja alatyylisessä rehvastelutilassa, jota Itämeren laivaturismi aiheuttaa.

Ulkona paistoi kevätaurinko. Kevyesti aaltoileva meri näytti niin rauhalliselta, että sen varaan olisi uskaltanut laskea vastasyntyneen kehdossaan. Jalkoväliäni kivisti krapulan riehaannuttama halu, joka paljasti kuinka yksinäiseksi vartaloni itsensä tunsi.

Join ehkä toista viskiäni ja kohotin katseen. Ihmiset kulkivat käytävällä, perheet, parit, juoksevat lapset, vanhukset, humalaiset ja krapulaiset. Peliautomaatit ujelsivat ja kilisivät. Tunsin viskin lämmön leviävän sisääni ja avaavan silmäni. Kaikki ympärilläni täyttyi läpitunkevalla valonhehkulla. Tuijotin näkyä hämmentyneenä.

Öisestä myrskystä selvinnyt laiva muuttui silmissäni jonkinlaiseksi allegoriaksi ihmiskunnan yhteen kietoutuneista kohtaloista. Joku oli tehnyt lujuuslaskelmat ja suunnitellut rungon, joku oli hitsannut sen, joku laskenut laivan vaarallisille vesille, joku oli ruorissa, Neil Young oli säveltänyt laulunsa matkaa kannustamaan, ja joku oli tislannut viinan – saattoiko se muka olla pelkkää viinaa? – jota siinä melko tyytyväisinä naukkailtiin. Jokainen huonekalu, jokainen tavara verovapaiden myymälöiden hyllyillä, joka ainoa vaate ihmisten päällä oli toisten ihmisten työtä. Myös ihmiset olivat toisten ihmisten työtä. Sillä tavalla ihmiskunta toimi ja uusiutui, outo itsestään sikiävä, ennustamaton ja kekseliäs organismi rakkauden ja kuoleman aallokoilla, jotka olivat loiskineet vuosimiljoonia, eikä minulla ollut mitään keinoa suojautua niiltä.

Täytyin valoisalla hyvänolontunteella, jossa oli yhtä paljon aivotonta kiimaa kuin hengellistä kiitollisuuttakin. Tunne kesti noin puoli tuntia, enkä ole kokenut mitään vastaavaa ainoassakaan kirkossa. Ruotsinlaiva oli hetken lastattu kauneudella. Sitten valoelämys hiipui ja ihmiset ympärilläni alkoivat näyttää tavallisilta merituristeilta.

Yritin selittää tuntemuksiani Saulille, mutta sanani kuulostivat niin yliampuvilta, että keskustelu aiheesta tyrehtyi nopeasti.

Elämänmotivaatiota ylläpitävät seikat ovat pitkälti järjellä selittämättömiä. En väitä ymmärtäneeni, mitä mielessäni tuona krapula-aamuna tapahtui. Tiesin vain, että tunne teki hyvää ja valoi minuun uskoa, jota vaikeiden aikojen jälkeen tarvitsin.

Yleensä krapulat ovat ankeita, ketään hyödyttämättömiä myrkytystiloja, joista haluaa selvitä mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti, vähän kuin kulkisi kaatopaikan ohi. Mutta parhaimmillaan ne voivat olla alitajunnan lahjoja, jotka rohkaisevat vielä vuosien päästä ihmisen puntaroidessa päiviensä ja tekojensa hyvää ja pahaa.

Oli heinäkuinen tiistai vuonna 2011, kai Utøyan joukkomurhan jälkeisellä viikolla. Heräsin ja tuijotin kattoa. Vilkuilin ympärilleni. Makuuhuone oli omani, vuode oli omani, henkeni ja ruumiini eivät. Makasin peloissani. Kuulosti, ettei asunnossa ollut muita. Kutsumattomat vieraat olivat pääni sisällä.

Menin vapisten kylpyhuoneeseen. Peilissä naamani näytti puhki potkitulta 50-luvun rugbypallolta, turpealta ja surulliselta. Oikeasta suupielestä kulki kuivunut verinoro posken yli korvan juureen. Ihmettelin, olinko oksentanut verta – à la Marguerite Duras – vai mitä oli tapahtunut. Tutkin korvalehteäni. Siinä oli kaksi reikää, jotka näyttivät hampaiden jäljiltä. Veri oli siis nukkuessani valunut korvasta suuta kohti, ei toisinpäin, mikä tuntui melko vaarattomalta. En keksinyt ketään, jolla olisi ollut syytä raadella korvaani, enkä itsekään yltänyt puremaan sitä. Oliko minulla koira, jonka olin unohtanut?

Seisoin peilin edessä, ylläni krapulan kauhea ja kimmeltävä metafyysinen superrakenne, jota Amis kuvasi: ahdistusta, itsevihaa, epäonnistumisen tunnetta ja tulevaisuuden pelkoa. Muistin edellisiltä päiviltä välähdyksiä, juoksentelua Turun baareissa, loputonta puhetta, yhä uusia tuoppeja ja jalluja, syömättömyyttä ja kompurointia.

Tiesin pelanneeni vähiä valttikorttejani väärin. Olin humalassa rikkonut eräitä vanhemmilleni antamiani lupauksia, ja vaimoni oli sanonut menettäneensä kunnioituksensa minua kohtaan. Sisareni suunnitteli välien katkaisemista.

Yritin lohduttautua ja ryhdistäytyä. Pahuudesta ei ollut kysymys. Muistutin itseäni, etten ole koskaan juopotellessani joutunut putkaan tai tappeluun. Yleensä olin humaltuessanikin herrasmies, humaani hengennostattaja, niin kauan kuin osasin puhua. Itse asiassa lähimmät saivat olla kiitollisia tuntiessaan minut, iloisen mutta kypsymättömän keski-ikäisen miehen.

Mutta mikään halpa itsehuijaus ei toiminut. Tunsin olevani anteeksipyynnön velkaa vanhemmille, sisarelle, vaimolle, joillekin ystäville, useimmille naapureille ja miksei varmuuden vuoksi vaikka koko Mongolian kansalle.

Hiukan aiemmin kesällä vaimoni oli puhunut puhelimessa ystäväni Jonin kanssa, ja Joni oli raahannut minut ulos baarista, jossa lojuin olut- ja kossumarinadissa. Hän toi minut autollaan kotiin. Olin istuutunut olohuoneeni lattialle, sytyttänyt tupakan ja sanonut haluavani kuolla. Sellainen ei ollut tapaistani. Jotain outoa oli tapahtumassa.

Tuijotin kasvojani ja mietin, tuoltako alkoholistin kasvot näyttivät.

Olin joskus tutkinut Maailman terveysjärjestön laatimaa alkoholinkäytön haittoja kartoittavaa AUDIT-testiä. Muut kysymykset olivat asiallisia ja mielenkiintoisia, ja pohdin niitä tosissani, mutta sitten vastaan tuli tämä: Jäikö jotain tekemättä?

Hah. Jumalauta. Saman kysymyksen voisi heittää joillekin tuntemilleni ikävystyttäville absolutisteille. Jäikö jotain tekemättä? Jäikö sanomatta kumppanille tai muille ihmisille päivän mittaan ainoatakaan hauskaa asiaa, jäivätkö mielenkiintoiset ajatukset muotoilematta, tuliko itse asiassa osoitettua minkäänlaisia elonmerkkejä?

Olin tottunut uskomaan, että ihminen saa elää miten haluaa, kunhan huolehtii vastuistaan, lähinnä työstä ja suhteista lähimpiin. Nyt aloin ymmärtää, että yhtälö oli vaikeampi kuin olin luullut.

Olin kolme vuotta aiemmin lopettanut opettajantyön ja jäänyt kirjailijaksi. Sinä aikana alkoholinkäyttöni oli selvästi lisääntynyt. Kesällä 2011 olin juonut enemmän kuin koskaan ennen. Tappelin kasaan romaania, jonka eteen olin tehnyt valtavan, suhteettoman pohjatyön. Tilaustyöt sujuivat, romaani ei. Ahdistuin, join, ahdistuin lisää. Siinä ei ollut mitään omaperäistä tai kekseliästä. Välillä juomiseni ei ollut humalahakuista, se oli tajuttomuushakuista.

American Journal of Psychiatry -lehdessä julkaistun Nancy Coover ­Andreasenin tutkimuksen mukaan 30 prosenttia amerikkalaiskirjailijoista oli alkoholisteja, kun ei-kirjailijoiden verrokkiryhmässä prosentti­luku oli seitsemän. Baarimikkojen ammattikunnan jälkeen kirjailijat kärsivät useimmin maksakirroosista. Eikä viina vienyt vain niitä, joilla oli vaikeuksia työn kanssa. Amerikkalaisista nobelisteista ainakin Sinclair Lewis, Eugene O’Neill, William Faulkner ja Ernest Hemingway olivat juoppoja, John Steinbeck kulki kai niillä rajoilla, menoveteen piirretyllä viivalla.

Mutta mitä kaltaisellani turkulaiskirjailijalla oli noiden etanolin­huuruisten jättien kanssa tekemistä? Jos Truman Capote oli kännissä kaatunut ja katkonut hampaitaan, tekikö se minun ruhjeistani yhtään kirjallisempia tai kunniallisempia?

Punnitsin hyötyjä ja haittoja. Olin juodessani kokenut hienoja sosiaalisia hetkiä ja iloa ja uskoakseni tuottanut iloa muillekin. Mutta olin humalassa myös murtanut sääreni, murtanut niskani, ruhjonut silmäkulmani, olin kaatuessani halkaissut huuleni kolme kertaa, pääni oli tikattu ainakin viidesti, erään humalaisen terassihypyn jälkeen olin joutunut vääntämään oikean polvilumpion takaisin paikalleen, ja seuraavana aamuna polvesta punkteerattiin pari desilitraa verta. Olin parannellut lukemattomia haavoja ja pintaruhjeita. Olin tullut kalliiksi itselleni, omaisilleni ja suomalaiselle terveydenhuollolle. Tosiasiat oli myönnettävä: Olin 39-vuotias, mutta juomisessani oli joskus kakaramaista itsetuhoa, jota en selvin päin ja järkevänä käsittänyt.

Tutkin verinoroa poskellani ja sivelin jälkiä korvassani. Kuka tai mikä oli istunut olkapäälläni?

Päätin, että terveyden ja perherauhan takia minun oli kavennettava ottamiani vapauksia. Täysraittius ei missään tapauksessa tulisi kysymykseen. Yhtä hyvin voisin luopua päästäni kokonaan. Oli vain sovittava joitain selkeitä sääntöjä.

Ei koskaan juomista silloin, kun vastuu tai murhe ahdistaa mieltä. Viinaa vain iloiseen oloon. Ei missään tapauksessa yli kolmen päivän juomaputkia. Itse asiassa olisi parempi, jos en koskisi alkoholiin lainkaan arkisin. Minusta lasillinen viiniä illansuussa oli ajanhukkaa, vähän kuin lukisi vain romaanien takakansia tai harrastaisi puolen minuutin yhdyntöjä. En juonut alkoholia makuelämysten takia, join tullakseni humalaan.

Ei juomista, joka alkaa haitata työtä. Eikä juomista, joka vahingoittaa niitä ihmisiä, joista pidän – vaikken aina itse kuuluisikaan siihen joukkoon.

Näiden päätösten – jotka olen kaikki ainakin kerran jo rikkonut – jälkeen olotilaani hiipi toivonsarastus. Näin punoittavissa silmissä jäänteitä hyvästä työmoraalistani, josta olin ollut ylpeä. Pesin veren kasvoilta, ajoin parran, menin suihkuun, kuumaan, kylmään.

Sen jälkeen soitin muutaman puhelun, jotka oli pakko soittaa. Ne eivät olleet helppoja puheluita. Pyysin anteeksi, en selitellyt, lupasin tehdä asioita toisin. Kuuntelin lähimpieni ääniä ja etsin niistä luottamusta. Kukaan ei käskenyt painua helvettiin.

Kun puhelut oli soitettu, olo oli puolta kevyempi.

Menin keittiöön, otin jääkaapista oluttölkin ja repäisin sen auki Amurin kasakan ranneliikkeellä. Kaadoin itselleni kylmän korkean lasillisen – olihan sentään Suomen kesä, joka on ohi ennen kuin ehtii sanoa haimatulehdus. Ulkona pihavaahtera heilui raittiinvihreänä, ja minä nostin maljan päättäväisyydelle, jota osoittaisin, kun siitä krapulasta oli selvitty.

Image 8/2012

Julkaistu: 3.10.2012