Apu

J. Karjalainen tekee lauluja, joita haluaa itse kuulla: "Näen musiikin kuvina"

J. Karjalainen tekee lauluja, joita haluaa itse kuulla: "Näen musiikin kuvina"
– Kun saa aikaiseksi sellaista mistä itse pitää, maailmassa on ainakin yksi fani, filosofoi muusikko J. Karjalainen.
Julkaistu: 6.11.2018

Kun J. Karjalainen kirjoitti Tule kesäyö -kappaletta Keltaisessa talossa, hän näki ympärillään metsiä, pihapiirin ja hakasessa olevan ikkunan. Yläkerran ikkuna lonksahti tuulessa.

– Kesäyön taikaa. Henget liikkuivat kuin Eino Leinolla aikanaan. Olen määritellyt kappaleen tšehovilaiseksi souliksi: näen pitsihuviloita ja samaan aikaan tumman soulpoljennon. On keskikesän juhlaa ja samalla surua siitä, kuinka kaikki menee niin nopeasti. Pitäisi riemuita hemmetisti ja kuitenkin näkee, että tuomet ovat jo menneet ja etelässä pihlajatkin alkavat olla viimeisillään, näkee, että tämä alkaa olla ohi.

J. Karjalainen sanoo, että monissa hänen biiseissään on tietty uhka. – Mennään vaikka piknikretkelle pohjoiselle järvelle. On kesäinen päivä, mutta tummat pilvet voivat tulla milloin tahansa.

– Musiikin suuri voima on siinä, että kun tietty sävelkulku ja sanat napsahtavat kohdalleen, ne saattavat aktivoida muiston. Jotkut muistot ovat aivan pinnassa, ja kun ajallinen välimatka editoidaan pois, tietyn välähdyksen, kuvan tai hetken muistaa kuin eilisen. Aikaa muokataan kuin elokuvassa: tylsät kohdat leikataan pois.

Kappale Vieraita muistoja tuo mukaan ulkopuolisen tekijän: ”Muistoja jonkun toisen en mielestäni saa.

– Uutisissa kerrottiin, että tiedemiehet ovat keksineet menetelmän, jolla ihmisen muistot voidaan siirtää toiselle. Tutkijat olivat innoissaan: ”Meistä kaikista voi tulla neroja!” Voi olla, mutta jos minulle siirrettäisiin toisen ihmisen muistoja, mukana tulisi varmasti paljon sellaista kamaa, mitä en todellakaan haluaisi tietää, Karjalainen huokaa.

Kappaleen päähenkilö muistaa asioita, jotka ovat kauniita ja rakkaita – välähdyksiä, jotka ovat menneet muistin kovalevyllä sikin sokin.

– Kertoja muistaa vain naisen tai tytön ja vanhan kaupungin, jossa on kävelty käsi kädessä, muistaa hymyn ja äänen, mutta ei nimeä eikä vuotta, vuosikymmentä tai vuosisataakaan. Silti muisto on niin rakas, että siitä ei pääse eroon, Karjalainen hehkuttaa.

Unessa voi tutustua tai rakastua vain herätäkseen ja huomatakseen sen olleen unta.

– Kaipaat jotain, jota ei oikeastaan koskaan ollutkaan, ja silti tunne on todellinen. Siksi unet ovat lauluntekijälle yhtä relevanttia materiaalia kuin oikeat kokemukset.

Laulumiehen maailmassa ei tunneta aikaa

Aika rientää kuin hirvi, sanotaan elokuvassa Arvottomat. Avun ja Jukka Karjalaisen edellisestä kohtaamisesta on kolme vuotta, ja tässä ajassa on ehtinyt tapahtua paljon aina Trumpin valtaannoususta #metoo-liikkeeseen ja musiikin suurmiesten David Bowien ja Princen poismenoon.

J. Karjalainenkin on ehtinyt vaihtaa vuosikymmentä: aprillipäivänä hän täytti 61 vuotta.

– Tietenkään ikä ei ole vain numero, mutta ei se myöskään niin mene, että kun numero vaihtuu, automaattisesti tapahtuu jotain. Oma tekeminen tuntuu vain paranevan, kun on pysynyt suht terveenä, Karjalainen kuittaa.

Reaaliaika ja taiteen aikakäsitys ovat joka tapauksessa eri asioita.

– Minun maailmani on laulumiehen maailma, ja siinähän ei tunneta aikaa. Olinpa silti kuinka nostalginen tai vanhaan musaan kallellaan hyvänsä, kun teen lauluja tässä ajassa, se on uutta ja nykyaikaista.

J. Karjalainen painottaa, että hänellä ei ole koskaan ollut mitään varsinaista sanomaa, sanottavaa sitäkin enemmän.

– Ympäröivä maailma heijastuu lauluihini, halusin tai en.

Hän lisää, että hänen tuotantonsa arvoja ei tarvitse erikseen alleviivata – ”kyllä mun musiikkiani tuntevat ihmiset tietävät suurin piirtein sen arvomaailman, mitä haluan puolustaa”.

Kuitenkin uuden Sä kuljetat mua -albumin kappale Rosetta on Karjalaisen tuotannossa poikkeuksellisen suoraviivaista tekstiä: ”Ai jumalauta/ katso mua Rosetta/ onks se jätkä lyönyt sua taas?/ Ai jumalauta/ kummallista rakkautta/ jätä nyt se jätkä Rosetta.”

"Lähden useimmiten liikkeelle kuvasta"

Elokuvateollisuus on sekä Rosetan (”heti syntyy kuva naisesta, joka istuu baarissa mustat lasit silmillään”) että Karjalaisen Sä kuljetat mua -albumin lähtökohta. Vuonna 2015 ilmestynyt Sinulle, Sofia oli ”J. Karjalais -hahmon enemmän tai vähemmän totuudenmukaiset muistelmat”, nyt huvitti tehdä jotain sellaista, jossa jalat eivät ole niin maan pinnalla.

Niinpä Gunpowder cha chassa on agenttielokuvan fiilistä, ja dramaattisen synkkä Luulei on kuin J. Karjalais -versio The Walking Deadin kaltaisesta zombi-sadusta.

– Jo Stindebinden kohdalla puhuttiin, että Karjalainen näyttää meille pienen elokuvan. Näen musiikin kuvina, ja sanoja kirjoittaessani lähden useimmiten liikkeelle kuvasta. Kuvat kuljettavat minua joskus tuttuihin, joskus outoihin paikkoihin.

Bändin kasaaminen uudelleen oli sekin silkkaa selluloidia.

– Soitin (kitaristi Mikko) Lankiselle: ”Jukka tässä terve, tuletko bändiin soittelemaan taas?” ”Olenkin jo vähän odotellut tätä puhelua”, hän sanoi hetkeäkään epäröimättä, aivan kuin olisi odotellut soittoani toimistossaan 10 vuotta. Tulee mieleen joku Kaurismäen elokuva.

Iskelmätekstit kuin mustaan taustaan ommeltuja kukkia

Karjalaisen tuotannossa on aina ollut iskelmällisiä elementtejä.

– Bluesin ja rockin ohella slaavilainen iskelmä on vaikuttanut minuun eniten. Iskelmät ovat hyvinkin epätodellisia, ja silti musiikin ja sanojen synnyttämä kuva voi olla niin vahva, että se ajaa kaiken muun ohi.

Karjalainen nostaa esimerkiksi Satumaan, ”jossa on ihan tajuttomia kuvia”: ”Onnen kaukorantaan laine liplattaa.”

– Iskelmätekstit ovat joskus suorastaan järisyttävän korneja mutta samalla jollain tavalla melkein pelottavia, mustaan taustaan ommeltuja kukkia.

Murhemieli etenee Tummansinisessä seuralaisessa tunnelmiin, jotka voi tulkita itsetuhoisiksi: ”Pyörät laulaa lauluaan: mennä, mennä, mennä vaan!/ Aika lakkaa, katoaa/ sydämeni rauhan saa.

– Iskelmissä ollaan tavallaan aina siellä viimeisellä rajalla. Tässäkin kappaleessa kyseessä voi olla niin sanottu lopullinen ratkaisu, mutta hahmo voi kyllä saada sydämeensä rauhan muullakin tavalla.

Tummansininen seuralainen hylki pitkään kaikkia sanoitusideoita.

– Kun huomasin, että laulun säveliin sopivat Satumaan sanatkaan eivät kuulostaneet siinä hyvältä, oli tehtävä radikaaleja muutoksia. Vähensin sanoja puoleen ja tein kokonaan uuden melodian. Sitten mietin, miten David Bowie tekisi sen ”put on the red shoes and dance the blues” -pohjalta ja miltä sitä tuntuisi laulaa keikalla vähän mustalaismusan tyyliin, Karjalainen sanoo ja antautuu runsasvibraattoiseen ylitulkintaan, joka toimisi sketsi-, ei kykykilpailuissa.

Lopulta Karjalainen oli vakuuttunut, että ”jonkinlainen iskelmä tämä on”.

– Olin kuunnellut meksikolaisia boleroita, ja nehän ovat sellaisia ”valkoisin kyyhkyn siivin lennän sun luo”, ihan överiä, mutta silti hienoja. Mieleen juolahti myös suomalainen ikisuosikkini Juokse sinä humma, missä mies puhuu hevoselle huoliaan. Tummansinisessä seuralaisessa hän puhuu autolleen: ”Eihän se tyttö tullutkaan/ suotta me enää ootellaan.” Kun tuollaisen tietynlaisen b-luokan elokuvallisuuden ja halpuuden tekee tyylikkäästi, siinä ei ole mitään pastissia eikä pelleilyä – rakastan tuollaista materiaalia.

Karjalainen lisää hänelle ominaiseen innostuneisuuden ja hämillisen vaatimattomuuden sekaiseen tyyliinsä:

– On tässä jotain opittukin.

"Kaikelle voi nauraa"

J. Karjalainen sanoo tekevänsä sellaisia lauluja, joita itse haluaa kuulla.

– Biisissä Neuvo van Han lauletaan ”hän oli tullut kuuluisaksi, että oli hullu” – eihän noin voi sanoa, mutta minä sanon, koska se kuulostaa hauskalta!

Veikko Huovinen on sanonut, että huumori tuntuu sellaisena lämpimänä tunteena rinnassa. Karjalainen muistuttaa, että kaikelle voi nauraa ja kaikessa on humoristia puolia.

– Mikään ei ole surkeampaa kuin tosikkous. Huumori on asioiden ymmärtämistä monelta kantilta. Sitä maailmassa tarvitaan.

Karjalainen sanoo oppineensa tekemisissään tietynlaisen rauhallisuuden. Hän ei kuvittele, että teos syntyy heti vaan siihen pitää pystyä paneutumaan. Uuden albumin kappaleita hän työsti kaksi vuotta.

– Voi kuunnella maailman parasta musiikkia ja lukea parhaita kirjoja, mutta jos vertaa itseään vain niihin, voi käydä niin, ettei uskalla tehdä mitään.

J:n mukaan tärkeintä on löytää oma äänensä ja pystyä hyväksymään oma tekemisensä ja tasonsa.

– Kun saa aikaiseksi sellaista, mistä itse pitää, maailmassa on ainakin yksi fani.

Taiteilijalle on tärkeää, että uutta musiikkia syntyy. Ei riitä, että keikoilla soittaa vain vanhoja kappaleitaan.

– Pitää mennä eteenpäin, sitä elämä on!

J. Karjalainen

Jukka Tapio Karjalainen syntyi 1.4.1957 Helsingissä.

Puoliso näyttelijä-muusikko Kati Bergman, poika Väinö Karjalainen, joka soittaa Tiisu-yhtyeessä.

Karjalaisen 23. albumi Sä kuljetat mua julkaistiin 19. lokakuuta.

Yhtyeessä soittavat Karjalaisen lisäksi Mikko Lankinen (kitara), Tom Nyman (basso), Pekka Gröhn (kosketinsoittimet) ja Janne Haavisto (rummut).

Kommentoi »