J. Karjalaisen piakkoin julkaistavan albumin Sinulle, Sofia kappale Stindebinde kertoo kohtaamisesta huonoille teille joutuneen kaverin kanssa.

”...vastaamme tuli Stindebinde/ kännissä tai kamoissa/ ihan 

sekaisin.”

Laulu perustuu myötätuntoon ja saa pohtimaan, saako omasta

      onnestaan olla onnellinen. J:n

      mukaan kappaleen olennaisin säe onkin ”häpesin onneain”. 

– Laulun suurin kysymys on se, onko minulla varaa olla onnellinen maailmassa, jossa on niin paljon onnettomuutta. Onko oikeus kävellä kaupungilla ja mennä ostamaan joku hyvä levy, kun samaan aikaan joku toinen heiluttaa kolikkokuppia vieressäni ja uutiset syytävät karmeita tarinoita? Pitäisikö kaikkien vaipua tasapuolisuuden nimissä onnettomaan tilaan? 

 Joku kirjoitti Facebookissa, että toivottavasti tästä Stindebindestä ei tule biisiä, jota soitetaan häissä: ”Onnea onnea onnea vaan nuorelle parille.”

– Minusta olisi ihan mahtavaa, jos Stindebindestä tulisi hääbiisi! Varmasti sitten muistettaisiin, mistä laulu oikeasti kertoo. Jos olet onnellinen, ole siitä onnellinen, koska onni ei ole itsestäänselvyys. Ole onnellinen, jos olet onnellinen. Jos voit edes ajatella tuollaista asiaa, olet jo voiton puolella.

Stindebinden tarina osuu ikävän oikeaan aikaan ja maaperään. 

– On paljon pakolais- ja maahanmuuttajauutisia, ja onnettomuutta tuntuu olevan enemmän kuin olisi tarpeen. Biisissä ei vaalita sankarillisuutta tai rockmusiikkiin kuuluvaa surullista myyttiä päihteisiin sortuneista sankareista. Laulussa on vahvana se tunne, kun näkee, että kaikki ei ole hyvin, but what can you do? 

Vinyylilevyt ovat J. Karjalaisen mukaan ”tarkoitettu niille, jotka haluavat nautiskella”.

– Vinyyli on tämän homman gourmet-osasto.

J. Karjalainen osallistui kesäkuussa avoimen ja monikulttuurisen Suomen puolesta järjestettyyn Meillä on unelma -mielenosoitukseen. Karjalainen esiintyi artistisivupersoonanaan Lännen-Jukkana.

– En epäillyt hetkeäkään, lähdenkö mukaan tuollaisen asian puolesta, onhan Lännen-Jukka vanha siirtolainen ja maastamuuttaja. En ole ollut paljon mukana hyväntekeväisyysjutuissa, koska ne ovat aina olleet vähän epämääräisiä. Taiteilijan pitää pysyä tietyllä tavalla pois politiikasta, isoista firmoista ja olla vapaa, mutta kun on näin iso ja tärkeä asia, pitää näyttää, millä puolella on. Halusin olla myötätunnon puolella, Karjalainen pohtii.

Myös J. sai sosiaalisessa mediassa kuraa niskaansa osallistumalla ”suvakkitapahtumaan”.

– Someen pitäisi saada jonkinlainen alkolukko. Kun laittaa viestejä neljän aikaan 

aamuyöstä, pitäisi puhaltaa ennen kuin pääsee kirjoittamaan. Tuntuu, että kännissä ihmiset ajattelevat vain itseään.

Karjalainen haluaa välttää saarnaamisen, mutta myöntää, että lauluista voi lukea hänen maailmankuvansa ja sen, mitä hän pitää hyvänä ja oikeana.

– Ainoa, mitä voin tehdä, on kertoa minulle merkittävistä asioista ja tehdä se niin hyvin kuin osaan. En voi julistaa mitään sanomaa, koska minulla ei ole sellaista eikä tietämystä eikä osaamista opettamiseen. Musiikin kauneus on siinä, että vaikka sitä ei valjasteta virsiin tai poliittisiin lauluihin, sillä voidaan herätellä myötätuntoa ja omaatuntoa. 

 Musiikki on aina ollut Karjalaiselle myötätunnon ja tietynlaisen hyvän meiningin sanansaattaja – ja ihmisten yhteen saattaja. 

J. Karjalainen, 58 vuotta. Ulkopuolisen silmin miehen olemus ja asenne ei ole muuttunut juuri lainkaan, pakollista harmaata totta kai on. Minkälaisia ajatuksia ikääntyminen herättää? 

– Ei ikä pelkkä numero ole, ei missään tapauksessa. Yksinkertaisesti sanottuna sitä vaan huomaa, ettei ole enää nuori. Enää ei jaksa sellaisia juttuja kuin nuorena, voimat vähenevät. En ole urheilija enkä sillä tavalla tarvitse fyysistä voimaa, ja tuntuu, että ajattelemisen ja keksimisen voima ja uuden oppimisen mahdollisuudet ovat säilyneet.

Todellisuuden tietoinen vääristäminen ei J:tä lämmitä.

– Ei elämä mene sillä tavalla kuin tosi-tv-sarjoissa, joissa jengi kilpailee kaikenlaisista asioista. Niissä voidaan vaikka laittaa tyyppi, joka ei ole koskaan aiemmin soittanut, flyygelin ääreen ja joku sanoo sille, että anna mennä, siitä se lähtee, fiilistä, tsemppaa! Jos et kuitenkaan osaa soittaa flyygeliä, on ihan sama, kuinka paljon tsemppaat. Tekemisissä pitää olla realismia. 

Olennaista elämässä on keskittyä olennaiseen, Karjalainen kiteyttää. 

– En minäkään varmaan ihan nuorena olisi puhunut siitä, kuinka olennaiseen keskittyminen on tärkeää. Olennainen tietysti voi olla jonkun mielestä jotain hyvin epäolennaista, enkä tarkoita tällä, että pitäisi olla tosikko. 

Jukka Karjalainen asuu kaupungissa, mutta valmistelee laulunsa maaseudulla Keltaisessa talossa, ”rauhan tyyssijassa”.

Sinulle, Sofia -albumilla Karjalainen muistelee vanhoja asioita ja tapahtumia aina Roihuvuoresta vuonna 1964 (Voikukkia) 80-luvun alun ensiaskeliin musiikkibisneksessä (Kitara ja viinii). 

– En tiedä, koska minusta on tullut aikuinen tai mikä on vanhenemisen idea. Muistan asioita siten, että olen edelleen se sama tyyppi, joka oli Roihuvuoressa dyykkaamassa roskiksia 60-luvun alussa. Se muisto on tuore eikä ole hävinnyt mihinkään.

– Minäkuva rakentuu lapsuudenaikaisiin kokemuksiin, koska isoimmat elämykset koetaan silloin; ei vanhempana saa enää vastaavia kokemuksia säästä, jostain telkkariohjelmasta tai sarjakuvasta.

Yleisön hyväksynnästä syntynyt tunne ei ole unohtunut.

– Olen aina ollut enemmän hippi, kaunosielu ja tuulihattu kuin rokkari. Kitara ja viinii kertoo ajasta, jolloin en tiennyt maailmasta tai ihmissuhteista yhtään mitään, minusta oli vain hauska soittaa. Kappaleessa kerrotaan myös ensimmäisestä keikasta Kaivopuistossa: kun näkee 20–30 000 ihmistä, jotka laulavat omia biisejä mukana ja ovat puolellasi – ei sitä unohda ikinä. Se on tunne, jonka haluaa kokea uudestaan ja uudestaan.

Nykyaikaan albumia sitoo muun muassa kappale Mennä huitelee, joka tuntuu kertovan Karjalaisen ja muusikko-näyttelijä Kati Bergmanin pojasta Väinöstä, 20. 

– Väinön kautta opin ihan hemmetisti uusia asioita. Väinö on fiksu tyyppi, ja on hienoa, että meillä on yhteinen musaharrastus. On myös hienoa huomata, että Väinö arvostaa vanhoja kitaroitani ja mitä ikinä roinaa minulla nyt on. Makumme on aika samanlainen, ja olemme kuunnelleet paljon musiikkia yhdessä, esimerkiksi Bob Dylania ja Donald Fagenia.

Nyt Väinö Karjalainen soittaa bassoa Tiisu-yhtyeessä. 

– On mahtavaa, että Väinö soittaa nousevassa bändissä, jossa on Henrik Illikaisen tasoinen biisintekijä. Keikoilla soittaminen ja kaikki siihen liittyvä on kuitenkin niin nastaa, että olen iloinen Väinön puolesta, että hän näkee sen maailman, josta olen itse saanut nauttia niin paljon. 

Tarinankertoja, sitähän J. Karjalainen  pohjimmiltaan on, ollut aina Kolmesta cowboysta Doriksen ja Keihäänkärjen kautta Menneeseen mieheen. 

– Tekstini eivät ole runoja vaan havaintoja. Eihän se ole mikään runo, jos kirjoitan paperille hän, mutta kun kuulee kymmenen sekuntia musiikkiani, sana saa sävyt, tapahtuu joku alkemistinen reaktio, ja sen tulos on laulu.

Karjalainen muistelee, että varsinkin 80-luvulla tuntui olevan uudistumisen pakko, jota lehdistö ja kritiikki vaativat.

– Mutta miten uudistut, jos on oma käsiala ja oma ääni? Uudistua voi vain siten, että kirjoittaa käsialallaan uusia sanoja.

Karjalaisen mielestä oma ääni on tärkein.

– Se, kun katsoo jonkun maalausta, lukee romaania tai kuuntelee biisiä ja tietää heti, että se on tämän tai tämän tekemä. Kyllä esimerkiksi Tuomari Nurmion tai Tom Waitsin tunnistaa heti, samoin meidän bändimme, vaikka en olisi ehtinyt laulaa yhtään säettä, ja siitä voi olla ylpeä.

Niin tunnistaa myös Sinulle, Sofialta, jossa tyylilajeja riittää, mutta tekijästä ei ole kertaakaan epäselvyyttä. Facebookin artistisivun määritelmä on tyylikkään itsevarma: J. Karjalainen, muusikko/yhtye. Tyylilaji: J. Karjalainen.

J. sanoo joutuneensa taas miettimään, ovatko uudet laulut aivan jonninjoutavia tai edes julkaisemisen arvoisia. 

– Jälkikäteen olen aina huomannut, että kun kerron jonkun oman pikku juttuni, se herättää kuulijassa jonkin oman muiston, jos musiikki on oikeanlaista. Silloin kaikki on mennyt juuri oikein, 

– Olipa minun tarinani mikä tahansa, jokaisen tarina on aina omansa. ●

Teksti Jukka Väänänen, kuvat Timo Pyykkö