Muistan pakkasen, muistan kiivaat askeleet kun kävelen kaupungin halki ja tunteen, että olen juuri nähnyt jotakin merkittävää.
Jumalauta, tätä teatteri voi olla. Tätä sen pitää olla. Hoemme sitä kaverini kanssa toisillemme.
On talvi-ilta Oulussa 80-luvun lopulla. Olen nähnyt KOM-teatterin vierailuesityksen Oulun kaupunginteatterissa, yhden lukemattomista esityksistä, joilla KOM on kiertänyt Suomea. Pirkko Saision näytelmä Hissi, yhdessä roolissa Saisio itse, ohjaus Pekka Milonoff.
Esityksen voima on ladannut ystäväni ja minut. Tunnemme nuoren ihmisen suuttumusta kesyä kaupunginteatteriohjelmistoa kohtaan, jonka parissa meidät on kasvatettu.
Mistä Hississä oli kyse? En enää muista tarkasti. Jotain valtasuhteita vankilassa, oli lesbosuhteitakin, synkkää draamaa. Kolisevia kalteriovia, joista tultiin ja mentiin.
Ei sillä ole väliä mitä siinä oli. Se oli puhdasta Saisiota. Sillä on väliä.
Helsinkiläisen ravintolan täyttää häly. On vuosi 1975. Pirkko Saisiolle, 26, on juuri jaettu J. H. Erkon palkinto vuoden parhaasta esikoisromaanista.
Elämänmeno on todenmakuinen kuvaus Kalliossa asuvasta työläisperheestä ja kirjallinen tapaus. Erkon palkintotilaisuudessa kulttuuritoimittajat väittelevät kiihkeästi. Meneillään on ollut työväenkulttuurin renessanssi, onko tässä nyt suuri työläisromaani ja mahdollisesti merkittävä työläiskirjailija. Ihmiset puhuvat nuoren naisen pään yli.
Saisio menee käymään vessassa. Kun hän palaa, kaikki ovat lähteneet.
”Ne oikeasti unohti mut! Ne menivät muualle jatkamaan keskusteluaan työläiskirjallisuudesta”, Saisio kertoo ja nauraa.
Kommunistiperheen kakaran kasvutarina pohjasi Saision omaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Isä-Saisio oli töissä Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa, äiti kauppahallissa ja varastotöissä. Kirjan perhe ei ole Pirkon perhe, enemmänkin kyse oli ajankuvasta ja ihmisten tavasta suhtautua toisiinsa. Muistikuvista siitä, kuinka suvuissa puhuttiin politiikasta, äidit haikailivat nopeasti menetetyn nuoruutensa perään ja Kallion Flemarilla kaikuivat joskus Pelastusarmeijan laulut.
Harvan suomalaisen elämä on niin hyvin purettu kirjoihin kuin Pirkko Saision, 62. Hän on käyttänyt sitä jatkuvasti materiaalinaan, tyylillä jota kutsutaan autofiktioksi. Sen komein esimerkki on romaanitrilogia Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000) ja Punainen erokirja (2003), joista viimeinen toi hänelle Finlandia-palkinnon. Trilogiassa on kaikki olennainen Saisiosta: tavallisen hillitty työläislapsuus, nuoruuden kipu ja erilaisuuden tunne, poliittinen kamppailu, lesboitsetunnon hidas löytäminen, taiteellisen työn vimma. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kriitikko kutsui sitä ”uljaan artistiseksi” ja totesi: ”Saision kykyä katsoa itseään sivusta voi vain ihailla”.
Saisio on sekoittanut elämäänsä ja fiktiota niin kauan, että lukijana aprikoi, meneekö hänellä joskus muistissa tosi ja kuviteltu sekaisin?
”Se on ihan mahdollista, luultavaakin, että niin on käynyt. Kirjoittaminen vaikuttaa muistoihin, vähän samalla tavalla kuin valokuvien ympärille kerääntyy muistoja. Ja kun mulla ei ole sisaruksia ja vanhemmat ja isovanhemmat on kuolleet, mun muistoni on kokonaan mun. Ei ole ketään jakamassa niitä, tai väittämässä vastaan. Olen rauhassa omien fiktioideni kanssa”, hän sanoo.
Absurdeinta on, että on tiettävästi olemassa myös jokunen suomalainen lukija, joiden omiin lapsuusmuistoihin on sekoittunut kohtauksia Elämänmenosta. Niin hyvin kirja ja sen pohjalta tehty tv-elokuvasarja tavoittivat 50–60-lukujen arkea.
Saisiolle Elämänmenosta tuli pieni, rakas riippa. Hän huomasi nopeasti, ettei halunnut työläiskirjailijan manttelia, ja tuntee kirjoittaneensa myöhemmin paljon paremmin. Mutta esikoiskirja pysyy hänen myydyimpänä, pidetyimpänä teoksenaan, josta ihmiset yhä usein haluavat puhua.
Kirjasta jätettiin aikoinaan kustantajan pyynnöstä kokonaan pois yksi juonne, jonka Saisio oli kirjoittanut. Jälkikäteen hän on pitänyt ratkaisua oikeana, vaikka poistamista on kummasteltu myös sensuroinniksi.
Elämänmenosta poistettiin päähenkilön homous.
Hellevi: Homoja homoja homoja. Niitä on nyt joka paikassa.
Veijo: Missä niitä on?
Hellevi: Ei missään. Se on kaupunkilegendaa, että niitä olis joukottain, menin eilen julkisella kulkuneuvolla eikä näkyny ainuttakaan. Mutta sen käsityksen saa, kun mediasta soitetaan. Missä se poikakin nyt on.
Veijo: Suihkussa. Kuule.
Hellevi: Telkkarista soitettiin, iso keskustelu taas, suora lähetys. Yritin ehdottaa aiheeks nuorten perheiden yhteiskunnallista asemaa, mutta ei kun homoja homoja homoja.
Saision uusimmasta teoksesta ei homoja tarvitse etsiä. Niitä on Kansallisteatterin päänäyttämön täydeltä.
Musiikkifarssi HOMO! saa ensi-iltansa 21. syyskuuta, hänen itsensä ohjaamana. Vaikka Suomessa on tehty vuosien varrella melkoinen määrä homoaiheisia teoksia, HOMO! on eräänlainen virstanpylväs.
Maan tärkeimpänä pidetty näyttämö avataan maan tunnetuimman lesbon kirjoittamalle karnevalistiselle teokselle, jossa lauletaan ja taistellaan homojen syrjinnästä.
Näytelmän tarina on sekava, siinä riittää väkeviä kohtauksia perhedraamasta poliittisiin väittelyihin. Päähenkilöihin kuuluu kansanedustaja Hellevi Teräs, joka pohjautuu selvästi Suomen kuuluisimpaan homojen kiusaajaan, kristillisdemokraattiseen sisäministeriin Päivi Räsäseen. Melskeessä pyörii lukuisia eri hahmoja ja joukkoja, kuten ”vanhojen homojen kuoro”, ”Setan Jorma” ja ”Setan Tiina”, ”Isä Nitro”, Seitsemän kääpiötä, jopa Adolf Hitler.
Saisio on joissakin aiemmissa teoksissaankin sekoittanut historiallisia henkilöitä ja fiktiohahmoja, mutta nyt hän ”sohii joka suuntaan”, kuten hän itse näytelmää kuvaa.
”Se on visio, joka käsittelee tätä tilannetta, missä kaikki ovat eriytymässä omiksi pieniksi kuppikunnikseen. Mitä tapahtuu sellaisessa yhteiskunnassa, ja miten yhden joukon fundamentalismi luo toisissa vastakkaista fundamentalismia.”
Siksi näytelmässä äärikristillisyys saa vastaansa äärihomoutta.
HOMO! syntyi keskustelusta teatteriväen suosimassa Milenka-baarissa Helsingissä. Saisio istui siellä vanhan työtoverinsa, muusikko-säveltäjä Jussi Tuurnan kanssa. He vitsailivat: jos tekisi musiikkiteatteria homoista, oikean homo-oopperan, joka kärjistäisi aiheen kunnolla. Ei perinteistä musikaalia, jossa on kohtaus, laulu, kohtaus, laulu, vaan kokeilevampaa. Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho kuuli idean ja tilasi näytelmän.
HOMO!ssa on Saisiolle tyypillisesti rankkoja asioita, siinä välillä raiskataan ja vainotaan, mutta etupäässä kokonaisuus on runsaan irrotteleva. Kääpiöt muuttuvat jääkiekkoilijoiksi, ja voi hyvin kuvitella, että syksyllä joku saa päivittelyn – tai lööppiotsikon – aiheen siitä kuinka Kansallisteatterissa ilakoidaan homoudella ja pilkataan jääkiekkoa. Kiekkoteema tuli näytelmään ennen Suomen MM-kisavoittoa; Saisio tarvitsi tarinaan maskuliinista voimaa pullistelevan lajin, jossa kääpiöiden hakut saattoivat muuttua lätkämailoiksi.
Saisio rakastaa symboleitaan ja niillä leikkimistä. Tavallaan homokarnevaalin kirjoittaminen on myös henkinen voitto, osoitus siitä, että jokin aikakausi on ohi.
Saision elämän ja tuotannon ytimessä on aina ollut kaksi epäkohtaa: globaali epätasa-arvo ja homojen asema. Teosten aiheissa ovat toistuneet valtasuhteet ja uskonto. Siitä on syntynyt aika synkkää taidetta. On ollut inhimillistä lämpöä ja teräviä havaintoja, mutta harmoniaa ja valoa – ei Saisiolla, ei.
Mistä se synkkyys hänelle tuli?
”Mä itse näen koko tuotantoni komediana, vaikka niitä pidetään synkkinä. Se huumori on sitten mustaa. Mä nauran kun kirjoitan niitä, mutta palaute on hirveän paljon asiallisempaa ja vakavampaa kuin ne tekstit.”
”Mutta kyllä tämä pitkä homohistoria on jossakin tekemisissä sen synkkyyden kanssa. Että on hirveän nuoresta saakka joutunut säännöstelemään sitä mitä ihmiset saa tietää susta.”
Vuonna 1984 Saisio julkaisi romaanin Kainin tytär, kertomuksen kahden naisen angstisesta rakkaussuhteesta. Kukaan ei uskaltanut koskea sen lesboteemaan haastatteluissa, hän muistaa.
”Vain Me Naisten toimittaja kysyi, että miksi kirjoitan tästä. Sanoin, että kun mä elän itse tällaista elämää. Hän järkyttyi niin, että se haastattelu meni ihan plörinäksi.”
Homoja hänen kirjoissaan oli ollut sivujuonteena kolmannesta romaanista, Kadonneesta auringosta (1979), lähtien, mutta julkisuudessa asiaa ei haluttu käsitellä. Saisio lähti Kainin tyttären takia silloisesta kustantamostaan Kirjayhtymästä, koska koki sen suhtautumisen lesboaiheeseen hankalaksi.
Hänen oma lesboutensa oli kulttuuripiireissä yleisesti tiedossa 70-luvun lopulta lähtien, olihan Saisio mukana Setankin käynnistäneissä joukoissa. Mutta valtakunnanlesbo hänestä tuli vasta, kun Eva Dahlgren virallisti suhteensa naisystäväänsä vuonna 1996 ja Suomessa siitä kysyttiin Saisiolta tv-ohjelmassa.
Kun Suomessa on tapahtunut katastrofi, esiin on haettu Salli Saari.
Kun on ollut kysyttävää homojen oikeuksista ja perheistä, Pirkko Saisio.
Millaista on ollut olla maan virallinen homokansan edustaja? Saisio kertoo ihmisistä, jotka tulevat kiittämään. Hän kuulee usein, että se kirja tai tämä esiintyminen on todella vaikuttanut jonkun elämään.
”Mutta julkisuudessa ramppaaminen on ollut joskus kyllästyttävääkin. On halunnut sanoa, että keksikää ohjelmiin joku muukin. Nyt kun on sellaisia ihmisiä kuin Pekka Haavisto ja Jani Toivola, tilanne on paljon helpompi kuin vielä kymmenen vuotta sitten.”
”Kun oli se eka suuri homokeskustelu eduskunnassa ennen parisuhteiden rekisteröintilakia, se oli raju kokemus. Silloin rupesi hullut soittelemaan. Ne eivät lue kirjoja, mutta tv:tä ne kattoo. Tuli ihan tappouhkauksia, ja uskonnolliset hullut riehuivat ihan erityisesti.”
Vaikeinta oli kuitenkin saada kirjeitä äideiltä, joiden lapset olivat homoja ja tehneet itsemurhan kiusaamisen ja toivottomuuden takia. Äidit kiittivät häntä, kun edes joku maassa puolusti asiaa.
”Se oli hirveän raskasta.”
Saisio saa kyyneleet silmiinsä. Ääni menee käheäksi.
”Mua alkaa vieläkin itkettää. Kun näki koko sen uhrijutun vanhempien kautta. Ne oli jo tapahtuneita asioita, niille ei voinut enää mitään. Ja Päivi Räsänen on käyttänyt sitten keskusteluissa argumenttina homoja vastaan, että juuri homoilla on korkea itsemurhariski! Sellainen julmuus.”
Kertoo Suomesta paljon, että maan tunnetut naisparit on hetkessä lueteltu. Saisio ja tämän puoliso, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo. Edesmenneet Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä. Kirjailija Kirsti Simonsuuri ja näyttelijä Pirkko Hämäläinen. Kansanedustaja Silvia Modig ja taiteilija Rakel Liekki. Siinä kaikki.
Näistä Saisio on selvästi tunnetuin ihmisoikeuksien puolustajana.
Setan pääsihteerin Aija Salon mielestä Saisio on ollut niin merkittävä tienraivaaja, että ylisanatkaan eivät riitä sitä kuvaamaan.
”Ihailen häntä varauksettomasti, ja nuorten naisten parissa häntä ja Honksua pidetään laajalti esikuvina. Erityisen virkistävää on, että Saisio on kuvia kumartelematon joka suuntaan, hän voi tarvittaessa olla poliittisesti epäkorrekti myös homo- ja lesboväkeä kohtaan”, Salo sanoo.
Lesboikoni. Saisio hymyilee sanalle.
”Kuulen sitä aika usein. Vaikka se myös huvittaa, olen siitä ylpeä.”
Hän ajattelee, ettei oikeuskamppailu ole suinkaan ohi. Siitä puhuu HOMO!-näytelmän hahmo, Mikkelin piispa, todetessaan: Suomessa on aina suvaittu, jos on pakko.
”Kansanedustajissa on aika vähän niitä, jotka tajuaa että tämä on oikeasti ihmisoikeuskysymys”, Saisio sanoo. ”Siellä on paljon niitä, jotka vain laskelmoi ja katsoo että mistä puhaltaa nyt, kannattaako olla homoasioiden suhteen millä kannalla. Homot ovat heille pieni ja epäolennainen kysymys, jota ne miettivät vain oman profiloitumisen kautta.”
Suomalainen homokeskustelu on ollut vääristynyttä, koska sitä on käyty fundamentalistikristittyjen ehdoilla, Saisio huomauttaa.
”Ne argumentit kuljetetaan Raamatun kautta, vaikka suurinta osaa ihmisistä se ei kosketa millään tavalla. Mutta todellisuudessa asia ei kuulu homojen ja fundamentalistikristittyjen välille, tässä on kyse homojen ja suomalaisten hiljaisen enemmistön asiasta.”
Saisiota ilahduttavat monet homokysymykset, joissa on menty eteenpäin. Hän näkee myös uusia vaaroja.
”Islamin nostattamat kysymykset on kohta todellisuutta meilläkin. Vaikka homot on pääsääntöisesti suvaitsevaisia etnisiä ryhmiä kohtaan, sieltä ei sitä vastavuoroisuutta ole tulossa. Nämä on isoja kysymyksiä.”
Seitsemäntoista kirjaa. Saman verran näytelmiä. Ja vielä lukuisia tv-näytelmiä, librettoja, elokuvakäsikirjoituksia, dramatisointeja. Ja sitten kaikki muut työt: ohjaajana, näyttelijänä ja Teatterikorkeakoulussa dramaturgian professorina.
Siinä ohessa Saisio on hoitanut Suomessa melko harvinaista, maailmalla kirjailijoille perinteisesti langennutta tehtävää yhteiskunnallisen moraalin tulkkina.
”Mua pyydetään koko ajan joka paikkaan puhumaan”, Saisio kertoo.
Nykyään hän usein kieltäytyy.
”Mutta kummallisiin paikkoihin menen, joskus pyydetään niin vastustamattomiin tilaisuuksiin. Kuten hypnologien yhdistyksen 20-vuotisjuhliin. Sinne menin nähdäkseni millaisia on hypnologit.”
Paikalla oli nelisenkymmentä alan ammattilaista, ”aika suttuisista astrologityypeistä sivistyneisiin lääkäreihin”. Todella outo yhdistys, Saisio ihastelee ja hykertelee vieläkin tilanteelle. Häntä oli pyydetty puhumaan aiheesta ”kirjailija ja muisti”.
”Sanoin, että heitän teille haasteen: mua on yritetty kolme kertaa hypnotisoida, mutta se ei ole onnistunut, vaikka haluaisin kokea hypnoosin. Kun olin puhunut puoli tuntia, yksi ihminen nosti kätensä ja sanoi että hänellä on selitys: sä olet sellaisessa syntymähypnoosissa, että ton syvemmälle ei ole tarvetta mennä!”
Saisiolla on Suomessa vankka moraalisen auktoriteetin asema, sanoo hänen pitkäaikainen työtoverinsa ja nykyinen kustantajansa Touko Siltala.
”Mutta hän ei ole mikään iltapäivälehtien päivystävä mielipideautomaatti, joka antaisi kommenttia joka pikku asiaan.”
”Hän on kova luu. Se reiluus ja suoruus. On niin kiva tehdä töitä ihmisen kanssa, jolla ei ole minkäänlaista kiertelyä tai piiloagendaa. Hänellä ei ole liiallista miellyttämisen halua ihmisten suhteen.”
Siltala muistelee Saision puhetta WSOY:n kirjallisuussäätiön juhlaillallisilla, kun tämä oli saanut yhden säätiön tunnustuksista. Oli tapana, että joku palkituista pitää kohteliaan, hauskan puheen. Saisio oli valmistellut sellaisen, mutta ennen juhlaa terroristit iskivät World Trade Centeriin New Yorkissa. Saisio kommentoi puheessaan terävästi presidentti Bushin lausuntoa (Bush ilmoitti maailmalle: Joko olette puolellamme tai olette vastustajiamme). Osalle läsnäolijoista tuli epämukava olo.
”Kuvastaa Saisiota, että hän epämukavuudesta huolimatta puhui juuri siitä, ja komeasti”, Siltala sanoo.
Suorapuheisuus herättää myös närää. On suomalaisia, joiden mielestä Saisio on lähinnä hankala vasemmistolaisakka, joka kirjoittaa vaikeita ja ankeita teoksia. Mutta yli 35 vuoden ura on tehnyt hänestä maan palkituimpia ja arvostetuimpia kirjailijoita. Hän on saanut apurahoja uransa alusta lähtien, kuten monet aikalaistaiteilijansa. Teatteritöillä ja apurahoilla elanto on tullut, ei kirjojen tuotoilla olisi elänyt, hän sanoo.
Kun hän sai ensimmäisen valtion kirjailija-apurahansa, vuodelle 1977, hän arvosti sitä niin, että oli tammikuun toisena päivänä kello yhdeksän aamulla kirjoituskoneensa ääressä. Valtio maksoi hänelle kirjoittamisesta, oli siis kirjoitettava. Sittemmin hän oppi ottamaan rennommin.
Kirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkuuksia hän on saanut kuusi kappaletta. Se on enemmän kuin kenelläkään muulla Suomessa. Bo Carpelan pääsi viiteen ja voitti kahdesti, kun Saisiolla on voittoja yksi.
Ensimmäinen Finlandia-ehdokkuus tuli tosin ihan muulla nimellä kuin Pirkko Saisio.
”Silloin oli vaihe, jolloin tuntui että mä olin Suomessa ihan näkymättömissä, olin pudonnut kokonaan tutkasta”, Saisio muistelee.
Se oli 80-luvun alkupuolta. Ensimmäisten, realististen teosten jälkeen hän oli ryhtynyt kirjoittamaan väkevän kokeellista, tiivistä proosaa. Kritiikeissä hän näki usein vahvan asenteen taistolaisesta naiskirjailija Saisiosta, jonka tekemisiä arvioitiin, ei itse kirjaa.
”Ja oli jokin kirjallisuuden juhlavuosi, kaikkia muita maan kirjailijoita haastateltiin joka paikkaan, mua ei mihinkään. Siis ei yhtään mihinkään.”
Saisio ratkoi tilannettaan ryhtymällä kirjoittamaan salanimillä, ensin Jukka Larssonina ja sitten Eva Weinina. Ne menivät täydestä vuosia. Niille luotiin huolella kirjailijahahmo pr-kuvineen kaikkineen – Larssonina Saisio poseerasi maskuliinisesti, kasvot tupakansavun hämärtäminä.
Larssonilta syntyi Kärsimys-romaanitrilogia, Weinilta kaksi romaania, joista jälkimmäinen, Kulkue, toi Finlandia-ehdokkuuden. Koska median kiinnostus ehdokkaisiin olisi paljastanut Weinin taustan, Saisio päätti tulla esiin itse. Larssonin hahmo paljastui vahingossa, kun heidän kotonaan oli tuttu miespari käymässä Elsa-tyttären lapsenvahteina. Toinen miehistä etsi komerosta lapselle vaatetta ja huomasi laatikon, joka oli täynnä Larssonin kirjan tekijänkappaleita. Taas Saisio päätti julkistaa asian, ennen kuin huhut lähtisivät liikkeelle.
Salanimet ovat vain yksi ulottuvuus Saision ominaisuudessa: hän on kirjoittajana arvaamaton, ainainen kokeilija. Tavallaan häntä voisi pitää pop-taiteilijana, jota ei kaiken sen tummuuden alta ole ollut helppo tunnistaa pop-taiteilijaksi. Paradoksi-ihminen.
Se näkyy teksteissä.
Ja kaikki se oli minulle yhdentekevää.
Ei se minulle yhdentekevää ollut. Se oli riemukasta. Se maistui synniltä, ja sen maun olin jo unohtanut. (Voimattomuus, 2005.)
Tyylikeino toistuu joskus hänen kirjoissaan: Ensin havainto. Sitten sen kieltäminen. Kieltämistä seuraa vahvalla, tarkalla katseella tehty täsmällisempi havainto.
”Asioissa on yhtä aikaa monta totuutta, ne voi olla ristiriitaisia mutta ne on voimassa yhtä aikaa. Mutta paradoksien ymmärtäminen on ihmisille ylipäätään vaikeaa ja suomalaisessa kulttuurissa se on erityisen vaikeaa”, Saisio sanoo.
Mikä hänen teoksissaan on erityisen kiinnostavaa, on useiden voimakkaiden, jopa vastakkaisten väitteiden yhtäaikainen läsnäolo, ja tunne että ne kaikki ovat totta ja niistä kaikista voi pitää.
”Sellaisesta mä pidän. Mun päässä on ihan voimakas, jatkuva dialogi. Ja vaikkapa riitatilanteissa tai kun väittelen jonkun kanssa, alan mielessäni puolustaa sitä toista, väitellä myös itseäni vastaan.”
Kiteytettiinkö tässä jotenkin Saision ydin? Ei sentään.
Asioita, jotka on hyvä tietää Pirkko Saisiosta.
Hän kävelee joka päivä pari tuntia.
Kaikki ystävät ja näyttelijätytär Elsa kutsuvat häntä Saikiksi.
Laajan ystäväkunnan mielestä hän on hauska. Touko Siltala sanoo, että siinä on ”järjettömän hauska ihminen”. Näytelmissä se hauskuus näkyy terävinä huomioina, one-linereinä.
Hän harrastaa vimmaisesti sudokuja, vaikeita sudokuja.
Muutenkin hän rakastaa pelejä, kaikenlaisia pelejä, innostuu niistä ja tavoittelee aina voittoa. Yksi suosikeista on tyttären ja tämän miehen kanssa esiin kaivettava strategiapeli Menolippu, jossa rakennetaan korteilla junaratoja Yhdysvalloissa ja Kanadassa.
Saikki ja Honksu asuvat neljää paikkaa: vanha, iso, sokkeloinen asunto Helsingin Pohjoisrannassa; talo Hämeen Villähteellä; kesämökki Turun ulkosaaristossa ja talvikoti pikku kylässä Madeiralla. Siellä Portugalissa ihmiset ovat aina paremmalla tuulella kuin Suomessa, mutta heidän kylässään paikallisilla on hyvin suomalainen luonne, sama pateettinen, totinen suhde ystävyyteen ja muihin asioihin, Saisio sanoo.
Honksu on kulkijaluonne, joka haluaisi olla melkein koko ajan liikkeellä. Saisio on astetta vakaampi ja suomalaisempi.
Saisio on pienen pojan huolehtiva mummo.
Saisio ei koskaan lue aiempia kirjojaan. Sen vuoksi niissä nykyään saattaa joskus olla samoja asioita uudestaankin, hän toteaa hyväntuulisesti.
Hän lukee melko vähän, ja jos lukee, palaa usein rakkaisiin venäläisiin klassikoihinsa.
Valtavan tuotteliaisuuden tuloksista melkein kaikki on julkaistu. Yksi romaanikäsikirjoitus tuli Saisiolle kerran takaisin kustantamosta, WSOY:n johtaja Ville Viksten pyysi siihen muutoksia. Saisio ei enää avannut sitä kuorta, hän ajattelee ettei se vain ollut julkaisemisen arvoinen. Yle tilasi häneltä 90-luvun loppupuolella käsikirjoituksen isoon tv-draamaan poliittisista loikkareista, mutta tilaus muuttui ja lopulta kaatui, kun Yle ei saanut hankkeen rahoitukseen mukaan ulkomaisia tahoja, kuten Venäjää. Sitä Saisio muistelee ikävällä, käsikirjoitus oli hänestä hyvä eikä hän voi uskoa Ylen ihmisten voineen olla niin tyhmiä, että nämä kuvittelivat Venäjän rahoittavan loikkareiden käsittelyä.
Kirjapiireissä kiertävät legendana jutut, kuinka Saisio on käyttänyt punaviiniä kirjoittamisen apuna. Hänellä oli joskus tapana avittaa itsensä vireeseen juomalla punkkua ja istumalla yöksi koneen ääreen, ja kun viini vaimensi estot, tuloksena oli liuskakaupalla hyvää tekstiä. Nyt sellaista ei vanhana jaksa, hän sanoo, vai olisiko niin ettei sitä enää tarvitse.
Hän työskentelee jatkuvasti. Työn alla on näytelmä Lahden kaupunginteatterille, ja hän on kirjoittanut TV2:lle pitkää sarjaa Tehdas. Tampereen seudulla sijaitsevan kenkätehtaan työntekijöiden arjesta kertova draama tulee ruudusta helmikuusta alkaen. Siihen Saisio on ottanut suoraan vaikutteita arvostamistaan brittisarjoista.
Hän on iloisesti pihalla joistakin nykyasioista, etenkin teknisistä. Kännykkä on ja tekstit syntyvät tietokoneella, mutta hän ei suostu esimerkiksi käyttämään sähköpostia. 2000-luvun alussa Saisio hukkasi kuuluisasti kokonaisen romaanikäsikirjoituksen sählättyään delete-näppäimen kanssa. Tekstiä ei koskaan saatu palautettua. Hän kirjoitti sen uudelleen, tulos oli se Finlandia-palkittu Punainen erokirja.
Kun hän lahjoitti Setalle Finlandia-palkintorahansa, 26 000 euroa, hän ei kysynyt mihin Seta rahat käyttää.
Hän ei pidä liian valmiiksi rakennetuista asetelmista. Kun Maarit Tastula teki hänestä haastatteluohjelmaa TV2:een, Tastula halusi tapansa mukaan tehdä perusteellisen harjoitushaastattelun. Saisio kieltäytyi, hänestä sellaisesta tulee epäaitoa. Kuvausten alkaessa Tampereella hän sanoi Tastulalle, että voisi nyt lukea ensimmäisen kysymyksen lämmittelyksi. Ei, sanoi Tastula, ethän sinä halunnut nähdä niitä etukäteen.
Hänen nuoruuden taistolaisuutensa päättyi ideologisiin mielipide-eroihin ja taistolaisten homokammoon. Vanhasta taistolaisuudesta tuli hänelle Neuvostoliiton kaatumisen myötä pitkä leima. Saisio ei ole asiaa väistellyt, päinvastoin, hän on useissa teoksissaan käsitellyt entisen sosialistisen maailmankuvan kysymyksiä. Huomattavin puheenvuoro oli näytelmä Baikalin lapset (2002), jonka esitykset KOMissa poikivat hyvien kritiikkien ohessa paljon yhteiskunnallista keskustelua. Näytelmässä Saisio esitti itse venäläisugrilaista kirjailijahahmoa Djuna Orbenkoa, joka oli sekä poliittisen petoksen uhri että pettäjä. Näytelmä päättyy Orbenkon ajatukseen: Ei kukaan, joka ei voi ymmärtää näitä olosuhteita, voi sanoa mitään. Ihmisestä, jolla on olosuhde. Oli teidän olosuhteenne. Ja oli minun olosuhteeni. Ja kummallakin oli pakko. Kaikilla oli. Vai oliko?
Hän on parin viime vuoden aikana esittänyt Marja Packalénin kanssa Odotus-näytelmää jo yli 30 000 katsojalle. Esitys alkaa leppoisana tätiteatterina, jutusteluna heidän elämästään, mutta syvenee kahden kuusikymppisen naisen vahvaksi analyysiksi. Se sisältää hienon anekdootin siitä, kuinka Saisio iski aikoinaan Honksun. Se oli vuonna 1983, he olivat istumassa teatteriesityksen jälkeen Punavuoren Ankkuri-ravintolassa. Saisio istahti porukassa Honkasalon viereen. Hän tajusi nopeasti naisen erityisarvon. Kun Honkasalo meni vessaan, Saisio ilmoitti seurueessa olleelle ystävälle: nyt hoidat äkkiä kaikki muut pois paikalta! Honkasalo palasi ja hämmästyi tyhjennyttä pöytää. Eihän meillä tässä kiire minnekään, Saisio sanoi. Ilta jatkui pitkään, seuraaviin paikkoihin, yöhön asti.
Mutta kaamein tyylilaji, jonka hän tietää, on romanttinen komedia. Hän ei pysty katsomaan niitä.
Muistan väsymyksen ja pahan mielen.
Kävelen kiivain askelin tunneliin Helsingin rautatieasemalla. Tunnelissa haisee vanhalta virtsalta. Liian osuva haju.
Perkele. Että Saisio pettää näin.
On vuosi 2005, pakenen Kansallisteatterin esityksen herättämää tympeää tunnetta kotiin. Näytelmän nimi on Virhe. Liian osuva nimi.
Totta kai Virheessäkin on terävät ajatuksensa, se on kunnianhimoinen yritys kuvata mainostoimistojen ja yritysfuusioiden kiihtyvää bisnestä, johon Saisio on kirjoittajana ja ohjaajana liittänyt vielä venäläisen ortodoksiuskon mystiikkaa.
Mutta kun kahdeksankymppinen Kyllikki Forssell huutaa muka uraohjuksena repliikkejä, joista paistaa ettei Saisio oikein tunne mainosmaailmaa, kokonaisuus on kiusallisen keinotekoinen. Virhettä varten esityksen työryhmä on käynyt tutustumassa mainostoimistojen työhön, mutta lopputulos ei vakuuta.
Virhe on teos, josta näkyy Saision ongelma, jos sellainen on olemassa. Hän on niin vahva ja osaava, ettei Suomessa ole oikein ketään, joka sellaista suitsisi. Hänen näytelmänsä ja kirjansa ovat periaatteessa erinomaisia, täynnä kirkkaita ajatuksia. Aina omanlaisiaan, ja suomalaisittain siinä luokassa, johon hyvin harva yltää.
Mutta niistä aistii sen, että Saisio on ne ajatellut, kirjoittanut intensiivisesti pari kuukautta ja sen jälkeen antanut kustantajalle julkaistavaksi tai ohjannut itse teattereihin, niin ettei vieressä ole ollut ketään tiivistämässä ja hiomassa. Kirjoissa kustantajan rooliksi on jäänyt lähinnä keskustelu sisällöstä ja kevyt oikoluku. Touko Siltalan tunnetusta ammattitaidosta ei ole kyse vaan siitä, että Saision luonnonvoimamainen vahvuus voi joskus olla rasite.
Hän toteaa itsekin olevansa laiska tekemään taustatöitä ja väsyvänsä joskus kirjoitusrupeamassa niin, että oikoo mutkia päästäkseen loppuun.
Näin se menee.
Olen Saision viime teoksia lukiessani pohtinut, että ne ovat kansallisesti merkittäviä – miksihän ne eivät ole kansainvälisesti merkittäviä? Syyt voivat olla nämä: Saision kirjat eivät helpolla aukea muualla, eikä niitä siksi ole paljon käännettykään. Ja Saision haluttomuus hioa pitkään.
Voi toki olla, että jos luonnonvoimaa yrittää suitsia, siitä katoaa voima.
Mitä Saisio haluaa tehdä tulevaisuudessa?
”Kysyn sitä itse usein. Oikeasti teen nyt sitä, mitä haluan. Nämä työt, joita on valittavaksi asti, teen niitä ilosta. Saan niistä elantoni, mutta teen niitä ilokseni. Mulla ei ole mitään esteitä. Ei ole haaveitakaan.”
Hän ei ajattele jäävänsä eläkkeelle, vaan kirjoittavansa niin kauan kuin tekstiä tulee. Edessä voi olla hyvinkin parikymmentä vuotta tuotteliasta aikaa. Ehkä enemmän draamaa kuin proosaa, hän miettii.
Jos hän on nyt suomalaisen moraalin mittaaja, valtakunnanlesbo ja jokseenkin pidättelemätön kirjoittaja, millainen Saisiosta tulee vanhana?
Olisi hauskaa, jos hänestä saataisiin meidän kaikkien ärähtelevä ämmi, jonkinlainen naispuolinen vastakulttuurihenki jolla on Jörn Donnerin kansansuosio mutta enemmän muskeleita. Kuvitelkaa tuolla ilmaisutaidolla varustettu matriarkka, joka kanavoisi humanistista elämänkatsomusta raivokkaissa kirjoissa ja lausunnoissa. Timo Soini saisi kyytiä.
Mutta todennäköisesti edessä ei ole ärähtelyä vaan jotakin seesteisempää. Saision tuorein kirja on viime vuoden Lokikirja, kooste hänen ja Honksun hauskoista veneilykokemuksista tarinoina ja piirroksina. Siitä on joissakin arvioissa todettu, että kappas, Saisiokin on tosielämässä usein hupaisa ja hurmaavan kömpelö ihminen.
Soini kannattajineen saattaa kuitenkin päästä hänen sanojensa kohteeksi. Saisiota kiinnostaa aiheena suomalainen viha.
”Tämä persujen nousu, jossa on niin hirveä semmoinen perusviha. Mistä se aggressio on suomalaisiin syntynyt. Onhan suomalaisilla kauhean vihamielinen suhde koko yhteiskuntaan, siihen mitä kutsutaan yhteiskunnaksi. Teuvo Hakkarainen – se vihaa synkästi EU:ta, mutta nostaa EU:lta 400 000 euroa, mikä on järjetön määrä ihmistyövoimaa ja maksettuja veroja. Se kuittaa ne rahat, ja on sitten marttyyri ja vihainen.”
Missä ovat vihan syyt? Tämän ajan yleisessä voimattomuuden tunteessa, ja osa syistä on etsittävä kaukaa historiasta, Saisio miettii.
”Musta tuntuu, että kansat heijastelee todella kauan ikivanhoja asioita. Niitä kannetaan kollektiivisessa muistissa. Niin kuin suomalaiset reviiriään: mehän ollaan ihan vauhkoina ettei haluta naapureita eikä niiden ääniä saa kuulua, varsinkaan kesämökeillä.”
Sata vuotta itsenäisyyttä ja parikymmentä vuotta kaupunkilaisuutta ei ole kauhean paljon kansakunnan muistissa, Saisio sanoo.
Vuosi 2011. Kävelen Kansallisteatterilta pois. Olen käynyt kurkistamassa HOMO!n harjoituksia. Koreografia, musiikki, dialogi, ne kaikki ovat yhä vasta kiinnostavia palasia, odottavat yhteen hitsausta. Tuleeko tästä suuri homofarssi, ajan analyysi?
Ei sillä taida olla väliä. Se on Saisiota, sillä on väliä. Ja taustat, ne todella on tehty. Tähän teokseen Pirkko Saisio on tehnyt taustatöitä koko elämänsä.
