Kävin Kansallisteatterissa katsomassa Juha Jokelan hienon Patriarkka-näytelmän. Näytelmän keskushenkilö on kuusikymppinen Heimo Harju, suuriin ikäluokkiin kuuluva entinen demarivaikuttaja. Harju ei ole paha mies mutta täydellisen sokea omalle itsekkyydelleen.

Harjun hahmo palautti mieleeni kuukausi sitten Helsingin Sanomista lukemani uutisen hyvätuloisten eläkeläisten kapinasta. Heidän veroastettaan nostetaan ensi vuonna niin, että se vastaa palkansaajien samalla ansiotasolla maksamaa verojen ja veroluonteisten maksujen yhteismäärää. Nimettömänä pysytellyt vuorineuvos oli marssinut Hesarin toimitukseen vaatimaan julkisuutta omalle ja ystäviensä asialle.

Vuorineuvoksen eläke oli satojatuhansia euroja vuodessa. Omasta mielestään hän oli epäilemättä ansainnut sen omalla työllään, mutta eläkejärjestelmämme nyt ei vain toimi niin – kukaan ei ansaitse eurolleen omia eläkkeitään. Vuorineuvos oli kerännyt oman laskennallisen pottinsa anteliaan eläkejärjestelmän olosuhteissa, viimeistellyt sen bonuksilla talouden lihavina vuosina, ja nyt hän halusi maksaa siitä vähemmän veroja kuin yhä palkkatyössä olevat. Mitä siitä, että valtio velkaantuu parhaillaan seitsemän miljardia euroa vuodessa.

Kuvittelen tämän miehen golfkentän klubirakennuksessa parhaan kaverinsa kanssa. He juovat mallasviskiä, kehuvat omaa ahkeruuttaan ja sadattelevat seuraavaa sukupolvea, työuupumuksesta valittavia downshiftaajia. Mihin tämä maa on menossa? Kuka pitää Suomen pystyssä, kun meitä sankareita ei enää ole?

Sukupolvista ja niiden ominaisuuksista saa aina aikaan värikkään keskustelun, mutta itsekkyys tuskin on pohjimmiltaan sukupolvikysymys. On itsekästä vaatia itselleen eläkesummia, joihin valtiolla ei muuttuneissa taloudellisissa olosuhteissa ole varaa. Toisaalta on kieltämättä itsekästä myös tehdä työtä vain sen verran, että itsellä on hyvä eikä varmasti uuvu. Se on ehkä vähemmän julkeaa itsekkyyttä, mutta jos ajattelemme hyvinvointivaltiota emmekä vain yksilöllistä hyvinvointia, itsekkyyttä se on.

Ehkä juuri verhottu itsekkyys on vaarallisempaa. Miksi esimerkiksi Sdp, hyvinvointivaltion ansioitunein rakentaja ja sen äänekkäin puolustaja, niin jääräpäisesti vastustaa maltillistakin eläkeiän nostoa?

Vastaus on yksinkertainen: koska suurin osa kansasta vastustaa sitä. Mutta jälleen: miksi? Jos todella arvostamme hyvinvointivaltiotamme yhtä paljon kuin juhlapuheissamme, miksi ihmeessä terveet ja hyvävoimaiset meistä eivät voisi työskennellä muutamaa vuotta pidempään? Meidän etujemme ajaminen ei ole yhteiskunnan heikoimpien puolustamista vaan pikemminkin heidän hylkäämistään.

Entä miksi ihmiset vastustavat kuntauudistuksia? Miksi niitä vastustavat äänekkäimmin suurten keskuksien kyljessä olevat kehyskunnat, joiden asukkaat saavat ison kaupungin työpaikat ja teatterit sekä pienen kunnan pienet lähikoulut ja ruuhkattomat hammaslääkärijonot? Puhutaan lähidemokratiasta ja vaikutusmahdollisuuksien vähenemisestä, mutta totuus on raadollisempi. Ne, joilla menee hyvin, eivät halua muutosta.

Vuorineuvoseläkeläisten itsekkyyden tunnistaa heti. Sen me kaikki muut voimme yhdessä yksimielisesti tuomita ja onnitella itseämme omasta oikeamielisyydestämme.

Kuitenkin Suomen tulevaisuudelle paljon suurempi uhka on kauniiden puheiden taakse kätkeytyvä kollektiivinen itsekkyys. Siihen kykenevät sekä suuret ikäluokat että heidän jälkeläisensä, sekä duunarit että kokoomuslaiset, sekä kaupunkilaiset että maalaiset, sekä perheelliset että perheettömät. Kirjailijatkin. Ja nimenomaan omalle itsekkyydellemme olemme ikävä kyllä usein täsmälleen yhtä sokeita kuin näytelmän Heimo Harju.